maanantai 4. elokuuta 2014

Kimpoileva elämä

Minulla ei varmaan koskaan ole ollut näin levotonta vuotta kuin tämä kuluva. Pisimmän ajan olen viettänyt samassa paikassa yhtäjaksoisesti varmaankin Pattayalla alkuvuodesta (noin kuukausi) ja muuten olenkin siten kimpoillut eri kaupunkien välillä sekä ulkomailla että kotimaassa. Välillä sitä miettii, osaako sitä edes asettua enää paikoilleen yhteen paikkaan?
 
Viimeisen kahden viikon aikana olen kimpoillut akselilla Porvoo-Lappeenranta-Porvoo-Helsinki-Turku-Helsinki ja tänään tai huomenna suuntana on jälleen Porvoo. Tavallaan kivaa, tavallaan todella rasittavaa. No, onneksi on sentään vielä hyvät ilmat. Elämän suunta on edelleen hakusessa, mutta olen viime aikoina haudutellut erästä vaihtoehtoa päässäni, joka on alkanut tuntua ehkä siltä parhaimmalta ajatukselta pitkään aikaan. Sen toteuttaminen vaatisi kuitenkin paljon käytännönjärjestelyjä ja rohkeutta astua tuntemattomaan. Koska en ole puhunut siitä vielä juuri kenellekään, en aio sitä vielä tämän enempää täällä blogissakaan pureskella. Sanotaan vaikka näin, että järkeni ja sydämeni käyvät tällä hetkellä aikamoista taistelua keskenään ja mielenkiinnolla itsekin odotan, kumpi voittaa tämän kamppailun.
 
Kesämaisemia kimpoilujeni varrelta
 
Sydänsurujen lisäksi olen ollut ihan oikeastikin kipeänä koko edellisen viikon. Epämääräiset oireilut kärjistyivät perjantai-iltana niin koviksi, että harkitsin hetken jopa päivystykseen lähtöä, mutta selvisin onneksi aamuun asti. Oireilut aiheutti todennäköisesti ärhäkkä virtsatietulehdus, joka oli mahdollisesti levinnyt munuaisiin asti. Nyt olen antibioottikuurilla, joka on onneksi helpottanut oloani merkittävästi. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät tosiaan säntäile lääkäriin ensimmäisten pienten oireiluiden takia, vaan odottavat hampaita kiristellen siihen asti, että hädin tuskin pystyvät liikkumaan. No, onneksi on olemassa lääkäriveli, jolle voi soittaa hätätilanteissa :)
 
Viime aikoina olen myös taas tajunnut, miten tärkeitä ystävyyssuhteet oikein ovat. Olen saanut viettää viime aikoina onnekseni paljon aikaa Viivin seurassa ja lähes joka päivä mietin, miten ainutlaatuista sellainen ystävyys oikein on. Se kestää vuodet, etäisyydet, ilot ja surut, kantaa läpi ihmissuhdekolhujen, naurattaa niin että vatsaan sattuu ja saa minut tuntemaan itseni hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Jos se ei ole arvokasta, niin mikä sitten?
 
Tosiystävyys ei onneksi perustu ulkoisiin tekijöihin. Viime kesän Prahan matkaa naurulla muistellen :D
 
Tosiystävyys ei katoa minnekään vaikka toinen olisi tuhansien kilometrien päässä pidemmänkin aikaa. Sen sain ilokseni huomata, kun toinen tärkeä ystäväni Emily tuli pikavisiitille Suomeen puolen vuoden aussielämänsä jälkeen. Juttelu jatkui aivan yhtä luontevasti kuin puoli vuotta sitten, kun jätimme hyvästit Bangkokissa. Toivon mukaan saamme tällä viikolla tehotriommekin pitkästä aikaan kokoon, kun olen kutsunut Emilyn ja Camillan mökillemme.  Nauru ei varmaan ihan heti tule taas loppumaan ja hyvä niin. Elämä on ihan liian lyhyt synkistelyyn.
 
Kikattava kolmikkomme on pian taas kasassa, jos ja kun Emilykin vaan saadaan pysymään paikallaan :D
 
Olipas kimpoileva postaus, mutta sellaista on elämänikin. Mukavaa viikon alkua kaikille :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti