Mummi

Lokakuussa suru tuli luoksemme, kun mummini nukkui pois 92 vuoden iässä. Vaikka kuolemaa osasi odottaa ja mummin vointi oli yhä heikompi, tuli lähtö silti yllättäen. Mummille oli juuri myönnetty pitkäaikaishoitopaikka ja vielä reilu viikko ennen hänen kuolemaa äitini otti hänet muutamaksi päiväksi kotiin sairaalasta ja kokoonnuimme mummin luokse isommalla porukalla, kuten monta kertaa aiemminkin. 

Olen onnellinen, että viimeinen muistikuvani mummista on tuolta päivältä, koska minun oli tosi vaikea käydä katsomassa mummia sairaalassa. Hän eli pitkän elämän ja sai viettää sen viimeistä neljää kuukautta lukuun ottamatta kotonaan asuen.

Suru-uutinen tuli kesken työpäivän ja siirsin sen työtuntien ajaksi sivuun, jotta en romahtaisi. Koko ilta menikin sitten itkiessä ja pidimme perheen kesken pienen muistohetken mummille. Vaikka sitä oli myös helpottunut, ettei mummin tarvitse enää kestää kipuja ja muuta ikävää, ei se poista surua ja kaipausta.

Mummi on aina ollut elämässäni ja tuntuu tyhjältä, kun häntä ei enää olekaan. Vaikka muistisairaus oli jo vuosia kutistanut keskustelut muutamaan samaan kysymykseen, oli mummi ihan loppuun asti kiinnostunut meidän elämästä ja siitä, että meillä on kaikki hyvin. Ja onneksi hän myös tunnisti meidät ihan loppuun asti.

Mummi oli etenkin lapsuudessani ja nuoruudessani kiinteä osa meidän perhettä ja välillä tuntui, että näin häntä enemmän kuin omia vanhempiani. Tämä aiheutti usein myös ristiriitoja välillemme. Suhteeseemme liittyi paljon kipukohtia, mutta muuttoni Turkuun toi siihen tarvittavan etäisyyden. Kun vuonna 2014 sitten palasin Helsinkiin, päätin yrittää unohtaa menneisyyden kiistat ja keskittyä luomaan mummin kanssa uusia, parempia muistoja. Kävin melko säännöllisesti katsomassa mummia ja etenkin lapsen syntymän jälkeen kyläilimme säännöllisesti mummin luona. Mummi ehti saada yhdeksän lapsenlapsenlasta, jotka toivat kovasti iloa mummin viimeisiin vuosiin.

Mummi oli viimeinen elossa oleva isovanhempani ja myös ainoa, jonka kanssa minulla oli läheinen suhde. Olen kiitollinen siitä, että mummi oli jakamassa niin monta elämäni tärkeää päivää ja arkista hetkeä. Muistan hänet ikuisesti postikorteista, tuulihatuista, saksan kielestä, puhelinsoitoista, kananmunaleivistä, kukista, lihapiirakoista, kalentereista, joulusta, berliininmunkeista, kesästä ja jääkiekosta. Ne olivat meidän yhteisiä asioita ❤️

Mummi eli uskomattoman pitkän elämän ja tuntuu käsittämättömältä, mitä kaikkia historian tapahtumia hänen elämänsä varrelle mahtui. Hän oli myös se viimeinen linkkini sota-aikaan ja tuntuu surulliselta, ettei maailma tunnu sen suhteen oppineen mitään tähän päivään mennessä. Ihmiset, jotka joutuvat elämään sodassa, kantavat sitä sydämessään koko loppuelämänsä. Niin teki mummikin.

Nyt kun mummia ei enää ole, on vain syvä kiitollisuus, että hän oli elämässämme niin pitkään. Että oma lapsenikin sai vielä tutustua häneen ja heillä ehti olla ihanat omat juttunsa. Ja kiitollisuus siitä valtavasta rakkaudesta, jonka mummi meille antoi ❤️

Lepää rauhassa rakkain Mummi. Odotathan ja suojelethan meitä siellä korkeuksissa, kunnes jälleen tapaamme ❤️

Minä muistan sinut

365 päivää ilman sinua ovat olleet elämäni raskaimmat. Vuosi sitten saatoin sinut viimeiselle matkalle eläinlääkärin lattialla ja maailmani synkkeni. Aluksi sydämeni oli vain suuri, musta aukko, joka veti minut sisälle suruun ja tuskaan joka ikinen päivä. Ajan kuluessa alkoi tulla myös päiviä, jolloin tuo musta aukko ei saanut minusta enää ylivaltaa joka päivä. Silti yhä edelleen tulee hetkiä, jolloin ikävä sinua kohtaan kasvaa niin suureksi, että tunnun musertuvani sen alle. Se on välillä niin kovaa, etten saa henkeä ja mieleni tekee vain huutaa kivusta. 

Sinä olit minulle tärkeämpi kuin moni muu tässä maailmassa, eikä elämä vieläkään tunnu löytäneen uomaansa kuolemasi jälkeen. Sinä olit minun piristävä aurinkoni, jota ilman on niin kovin vaikeaa päästä irti ikävistä tunteista. Aika auttaa aina, mutta toisaalta se myös hukuttaa muistoja. Pelkään, että edessä on vielä se päivä, kun en pysty enää muistamaan sinua juuri sellaisena kuin olit. 

Haluan, että muistan aina kuinka...

...jaksoit nuolla loputtomasti kaikkia ja kaikkea. Etenkin vastarasvattuja kehonosia ja hikisiä jalkoja.

...tulit iloisena vastaan eteiseen riipumatta siitä, olinko ollut poissa monta tuntia tai vain muutaman minuutin.

...lähdit joka päivä innoissasi ulos ovesta ja olit aina valmis uuteen seikkailuun kanssani.

...vaivuit heti automatkoilla rauhalliseen uneen.

...kuorsasit joka yö kovempaa kuin aikuinen mies.

...hurmasit kaikki tutut ja tuntemattomat iloisella hännän heiluttelulla ja ihanalla olemuksellasi.

...rakastit syödä ruohoa, keppejä ja käpyjä, vaikka meinasit lähes aina tukehtua niihin.

...suostuit hyvin harvoin noutamaan asioita.

...painit tai "paneskelit" lempilelujesi kanssa.

...et haukkunut juuri koskaan, mutta sinusta pääsi muita ääniä, kuten röhkintää, aivastuksia, ulinaa ja murinaa.

...halusit aina olla siellä, missä ihmisetkin olivat.

...jaoimme aina huulirasvan yhdessä.

...jahtasit lintuja, lentäviä lehtiä ja lumihiutaleita ilmasta.

...etsit sopivaa kakkapaikkaa loputtoman pitkiä aikoja töpötellen.

...kuuntelit tarkkaavaisena, mitä sinulle puhuttiin.

...tottelit hienosti käskyjä, jopa silloin, kun olit jo lähes kuuro.
... turkkisi oli kuin pehmeää samettia  etenkin kun se oli leikattu lyhyemmäksi. 

...nuolit kyyneeleet kasvoiltani ja muutit suruni iloksi.

...saatoit välillä pitää kolmen päivän paastoja ja välillä taas ahmia kolmen päivän edestä.

...pelkäsit hassuja asioita, kuten vappupalloja.

...rakastit seurata maailman menoa parvekkeelta tai ikkunasta.

...pidit lähes ainoastaan muista cavaliereista ja collieista.

...nautit silityksistä, rapsutuksista ja hellyydestä täysillä.

...korvasi kääntyivät usein hassusti lurpalleen.

...kävit tonkimassa omatoimisesti herkku- ja ruokakasseja.

...et pitänyt lääkkeiden ottamisesta, harjaamisesta, kynsien leikkuusta tai suihkusta, mutta alistuit aina  kiltisti kohtaloosi.

...inhosit uimista, mutta rakastit kahlaamista rantavedessä kaislojen ja keppien perässä.

...olit todella taitava kaikissa älypeleissä.

...harrastit mielelläsi uusia juttuja, kuten jäljestystä ja agilitya.

...toimit esimerkillisesti ja aina ystävällisesti kaverikoirana vanhuksille.

...olit mukana luokkaretkillä ja kaikki oppilaat fanittivat sinua.

...asetuit mielelläsi ihan lähelle nukkumaan, välillä jopa vatsan päälle tai samalle tyynylle.

...söit salaa korvatulppia yöpöydältä

...jäit rauhallisesti syömään kanakierrettä, kun lähdin kotoa, paitsi jos olin mielestäsi ollut liikaa poissa, silloin tuijotit minua syyllistävästi.

...inhosit, jos naamasi puhalsi ja yritit tukahduttaa ilmavirran asettumalla naamani päälle makaamaan.

...pyysit lupaa päästä sänkyyn tai sohvalle.

...sinulla oli lukuisia ilmeitä aina iloisesta surulliseen ja häpeävästä ylpeään.

...kävit hakemassa maistiasiraksun kupistasi matolle ennen kuin ryhdyit syömään ruokaasi kunnolla.

...suostuit syömään tiettyjä herkkuja vain tiettyyn aikaan päivästä.

...paljon sinua rakastin. Ja rakastan edelleen.

Toivottavasti sinulla on hyvä olla, missä ikinä oletkin. Ja että vielä joskus koittaa se päivä, kun saamme olla aina yhdessä ilman surua ja kipua. Minulla on niin valtava ikävä sinua, mamman rakkain Mindi-kulta <3

Koti, jonka Sinä täytit

Minun piti julkaista nämä kuvat jo lähes vuosi sitten. Muutama päivä näiden kuvien ottamisen jälkeen jouduin kuitenkin yllättäen luopumaan sinusta ja ajattelin, etten koskaan julkaise näitä kuvia. Kuolemastasi on kulunut jo kymmenen kuukautta ja ensi kuussa jätämme hyvästit tälle asunnolle ja muutamme uuteen kotiin. Siksi päätin julkaista nämä kuvat, jotta muistaisin tämän kodin juuri sellaisena kuin haluan sen muistaa. Kun sinä vielä täytit sen.

Ennen sinä tulit minua aina ovelle vastaan häntä heiluen. Se oli parhaita hetkiä päivästäni ja sai minut aina hymyilemään. 

Nyt avaan oven ja vastassa on vain pimeys. Naapuri avaa kotiovensa samaan aikaan ja huudahtaa iloisen tervehdyksen koirallensa juuri sillä iloisella äänenpainolla, jolla minäkin aina tervehdin sinua. Suljen oven ja valahdan lattialle kyynelten vuotaessa.

Pyysit aina kohteliaasti lupaa sänkyyn nousemiseen. Nukuit kaikki yöt välissämme sängyssä. Halusit olla ihan lähellä ja välillä nukuit jopa pää tyynylläni. Herätessäni öisin silitin sinun silkkistä turkkia ja vaivuin uudestaan uneen.

Nyt välissämme on pehmoinen petisi täyttämässä sinun jättämää aukkoa. Joskus öisin kosketan sitä puoliunessa ja hetken aikaa luulen koskettavani pehmoista turkkiasi, kuten ennen. Kunnes taas muistan, etten enää koskaan pääse koskettamaan sinua. Yöpöydälläni on ystävän tekemä maalaus sinusta, jotta näen sinut viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla, kuten niin monta vuotta ennenkin.

Ennen rouskutit ruokaasi tyytyväisenä keittiön nurkassa. Otit aluksi yhden raksun maistiaiseksi olohuoneen matolle ja vasta todettuasi sen hyväksi ryhdyit syömään omalla paikallasi. Silloin tällöin annoin sinulle keittiön kaapista pieniä herkkupaloja, jotka saivat sinut erityisen tyytyväiseksi.

Nyt ruokapaikallasi on pieni pöytä, jonka alla on edelleen tarvikekassisi, jossa on cavalierien kuvia. Monta kertaa olen suunnitellut käyväni sen läpi ja yhtä monta kertaa olen jättänyt sen tekemättä.

Rakastit makoilla olohuoneen isolla matolla ja sohvalla kanssamme. Sohvalta katselit myös kadulla kulkevia ihmisiä suurella kiinnostuksella. Kun kuulosi heikkeni otit vakiopaikaksesi pienen sivupöydän alustan, josta näit sekä eteiseen, olohuoneeseen ja keittiöön, jotta pystyit tarkkailemaan liikkumistamme mahdollisimman hyvin.

Nyt tuolla paikalla on pieni hyllykkö, jonka alle et mahtuisi makaamaan. Oli pakko hankkia siihen jotain muuta, koska hain jatkuvasti katseellani sinua tuon pöydän alta, vaikka tiesin, ettet ole enää siellä.

Ennen ärsytti imuroida karvojasi ja siivota kuraisia tassunjälkiäsi kodistamme. Nyt vaalin jokaista karvaasi, jonka vielä kodistamme löydän. Kuvittelen sinun olevan vielä jollakin tavalla läsnä niin pitkään kuin vain löydän karvojasi nurkista, sängyn alta, lakanoista tai vaatteista.

Ilman sinua tämä koti on niin kovin tyhjä, täynnä sinun kokoisia aukkoja. Nyt ikkunalaudalla on uurnasi, mitali Kaverikoira-työstäsi ja digikehys, jossa vaihtuvat lukuisat kuvasi. Joka ilta silitän uurnaasi ja kuvaasi toivottaen hyvää yötä mamman rakkaimmalle Mindille. Kuten aina ennenkin.

Joulun kanssas jaan

Hulinaa, kadut täynnä valoja vaan

Valoja väreissä taivaan ja maan
Joku piiloutuu lahjavuorten taa
Joku kadulle pulloja soittelemaan

Juoskoon tää kansa sen kiireensä kii
Jota varten tänne muka synnyttiin
Mulla ei oo kiire minnekään
Aion sulle kynttilän nyt sytyttää

Valkoinen maa, lunta sataa
Tässä mä seison takki auki taas
Tämä vuosi joitain suosi enemmän
Valkoinen maa, antaa sataa
Tahtoisin päästä sua halaamaan
Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Joka päivä yritän sen ymmärtää
Kuinka tää kaikki joskus häviää
Ja se rikkaus joka kuuluu elämään
Sitä silmillä pysty mä en näkemään

Särkyköön suruni hetkeksi pois
Eikä viha mun sisällä vaikeroi
Tahdon vain hetkisen hengähtää
Aion sulle kynttilän nyt sytyttää

Valkoinen maa, lunta sataa
Tässä mä seison takki auki taas
Tämä vuosi joitain suosi enemmän
Valkoinen maa, antaa sataa
Tahtoisin päästä sua halaamaan
Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Tuol on nimettyjen kivien maa
Vielä hetken kanssas olla mä saan

Kerran tänne tullaan,

 kerran täältä lähdetään

Valkoinen maa, lunta sataa
Tässä mä seison takki auki taas
Tämä vuosi joitain suosi enemmän
Valkoinen maa, antaa sataa
Tahtoisin päästä sua halaamaan
Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan

Tuol on nimettyjen kivien maa

(Haloo Helsinki! Joulun kanssas jaan)

Hyvää joulua Mindi-rakas sinne Sateenkaarisillalle, olet mielessä ja sydämessä mukana tänäkin jouluna <3

Ja rauhallista joulua kaikille lukijoille! 

Kun elämältä katoaa suunta

Kun valot sammuu,

niin sä kaiken näät.

Kun valot sammuu,

niin sä valvomaan jäät.

Suljet silmäsi ja hengität,

kyllä kaikesta sä vielä selviät.

Joku voimas vei,

vaik sä huusit: "EI!"

Tää on hulluuden highway.

Avaat silmäsi ja hengität,

kyllä huomenna sä ymmärrät.

Vielä elossa oot!
(Haloo Helsinki! Hulluuden Highway)

Tuon voimabiisini sanoitusten myötä ajattelin nyt vihdoin ottaa härkää kiinni sarvista ja kirjoittaa siitä, mitä elämässäni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Nämä tekstit pelottavat kaikista eniten, koska niitä ei voi suunnitella etukäteen. Ja niitä ei pysty kirjoittamaan, jos ei ole avoin ja aito itsensä. 

Syyskuussa 2016 en voinut edes aavistaa, mitä kaikkea tuleva vuosi heittäisi eteeni.

Vuosi sitten kaikki oli vielä selvää elämässäni. Olin palannut opettamaan samaa luokkaa, jota opetin edellisen vuoden. Olin muuttanut poikaystäväni kanssa yhteiseen kotiin ja hän, Mindi ja minä muodostimme onnellisen perheen. Tiesin, että halusin olla juuri siinä työssä, juuri niiden kaikkien rakkaiden ympäröimänä.

Sitten kaikki lähti sekoamaan ja elämästäni tuli Hulluuden Highway vailla suuntaa. Minun elämässä ei nimittäin tunnu riittävän se yksi voltti, joka heittää kaiken päälaelleen. Niitä voltteja tulee toinen toisensa perään ja yhtäkkiä sitä ei enää tiedä, missä on taivas ja missä maa. Tai mihin suuntaan pitäisi lähteä kulkemaan. Lähes joka kerta, kun tein päätöksen johonkin suuntaan, tuli seuraava voltti, joka teki siihen suuntaan kulkemisen mahdottomaksi. 

Kun päätin, että jatkan luokanopettajana, eteeni heitettiin tolkuttoman rankka ja haastava työvuosi. Kuvittelin toisen vuoden opettajana olevan ensimmäistä helpompi, mutta se uuvutti ja rasitti minut työuupumuksen partaalle. Vieläki mietin, miten ihmeessä jaksoin sen kaiken läpi.

Uuvuttavan työvuoden myötä heräsi kiinnostus muita aloja kohtaan ja aloitin töiden ohessa yhteisöpedagogin opintojen suorittamisen avoimessa-amk:ssa. Opinnot olivat työläitä, mutta pitkästä aikaa koin jonkin asian todella kiinostavaksi ja toivoin pääseväni opiskelemaan alaa. Pääsykokeet menivät hyvin, mutta yhteispisteeni eivät riittäneet sisään asti. Niinpä sekään suunnitelma ei onnistunut, vaan päädyin takaisin lähtöruutuun.

Ennen kesälomaa minulle luvattiin myös resurssiopettajan paikka joustavin työajoin, jotta voisin suorittaa opintoja töiden ohessa. Kesäkuussa sain kuitenkin tiedon, että kyseiselle paikalle ei ollutkaan tarvetta muuttuneen resurssitilanteen takia. Olin siis opintopaikaton, työtön ja vailla suuntaa. 

Nuo vastoinkäymiset tuntuvat kuitenkin pieniltä asioilta sen vuoden suurimman koettelemuksen rinnalla. Mindi sairasteli jonkin verran kesän ja syksyn aikana. Pääasiassa se oli kuitenkin todella hyvässä kunnossa ja pirteä oma itsensä. Sen takia vuoden alussa tullut tieto mahdollisesta kasvaimesta sydämessä oli minulle täysi shokki. Kun diagnoosi varmistui, päätin jäädä hiihtolomalta opintovapaalle, jotta voisin viettää Mindin kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Mindi oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että suunnittelin jo innolla kesää ja reissuja Suomessa yhdessä Mindin kanssa.

En osannut aavistaa, että tämä kuva jäisi meistä viimeiseksi, jonka otin kotona, kun nautimme kevätauringosta sohvalla.

Vapaani loppupuolella kävimme vielä sydänultrassa, jossa kasvainta ei enää näkynyt sydämessä. Edes silloin epäilykseni eivät heränneet, vaan juhlimme onnellisina Mindin ihmeparantumista. Siitä vajaa viikon päästä Mindin tila kuitenkin huononi äkillisesti. Luulin oireiden johtuvan tasapainoaistinhäiriöistä, joita Mindillä oli ollut aikaisemminkin. Kun oireet eivät kuitenkaan muutamassa päivässä heikentyneet ja Mindin liikkuminen muuttui todella heikoksi, päätin varata eläinlääkärin vielä ennen pääsiäistä. Kun lääkäri sitten tutkimusten jälkeen kertoi, että Mindillä oli veritulppa takajalassa, eikä mitään olisi tehtävissä, maailmani romahti.

Viimeinen kuva rakkaimmasta Mindistäni ennen hänen viimeistä matkaa <3

Kaikki aikaisempi suru, kipu ja tuska tuntuivat täysin turhilta, koska ne vain edelsivät suurinta mahdollista surua, kipua ja tuskaa. Tsemppasin itseäni kolme vuotta, jotta pysyisin edes jotenkin kasassa ja positiivisena Mindin lukuisten sairauksien edessä. Sillä kaikella ei tuntunut olevan enää mitään merkitystä, koska Mindi joutui silti lähtemään tästä maailmasta aivan liian aikaisin ja en saa häntä takaisin, vaikka tekisin mitä. 

Ensimmäinen kuukausi Mindin kuoleman jälkeen oli pelkkää sumua. Heti pääsiäisen jälkeen piti palata takaisin töihin ja selvitä siitä sen kaiken surun keskellä. Jokaikinen päivä tulin kotiin ja romahdin. Töiden lisäksi en jaksanut tehdä juuri mitään, makasin vaan ja itkin. Kaikki elämässä tuntui niin turhalta ja koti niin loputtoman tyhjältä. 

Tein Mindin uurnalle paikan ikkunalaudalle, josta Mindi tykkäsi katsella ulos. Joka päivä juttelen sille ja katselen Mindin kuvia samalla.

Kesän lähestyessä alkoi tulla viikkoja, jolloin itkin vain joka toinen päivä. Pystyin jo välillä katsomaan Mindin kuvia ja muistelemaan häntä ilman ahdistusta ja itkua. Tällä hetkellä pystyn olemaan jo useita päiviä ilman surua ja itkua, mutta sitten ne taas vyöryvät päälle kuin hyökyaalto. Surun lisäksi pääni on käynyt läpi kymmeniä muita tunteita ja ajatuksia, joita Mindin kuolema on nostanut pintaan. Suruprosessini on edelleen kesken, mutta nyt se on osa elämääni, ei koko elämäni, kuten aikaisemmin. 

Vaikka tiedän, että vastoinkäymisillä on tapana rysähtää elämään peräkkäin, on uskoni paremmasta huomisesta ollut todella koetuksella tämän vuoden aikana. Tuntuu kuin olisin kipuamassa syvästä kuilusta ylöspäin ja joka kerta, kun saan käteni sen reunalle, joku irrottaa otteeni ja tipahdan uudestaan sen synkälle pohjalle. Pari, kolme kertaa sieltä jaksaa vielä itse kömpiä ylös ja lähteä uuteen nousuun, mutta kun niitä kertoja tulee yhä useampia, omat voimat eivät vain enää riitä. 

Onneksi minulla on ollut rinnalla ihania ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja kannatelleet minua, kun en ole itse siihen pystynyt. Joiden kanssa olen saanut purkaa suru ja muita tunteita. Yhdelle niistä tärkeimmistä jouduin kuitenkin jättämään hyvästit kesän aikana. Paras ystäväni Viivi muutti Englantiin ja jätti suuren aukon elämääni. Vaikka puhumme ja viestittelemme viikottain, ei se ole sama asia, kun poiketa kylään katsomaan Salkkareita ja höpöttämään.

Aluksi se fakta, että olen koiraton, työtön, opiskelupaikaton ja vailla parasta ystävää lähistöllä, meinasi musertaa minut alleen. Kun kesä kului eteenpäin, aloin kuitenkin myös nähdä mahdollisuuksia pelkän ahdistuksen sijaan. Ja sen myötä mieleni alkoi keksiä uusia suuntia elämälle.

Tuleva vuoden sisältö on edelleen vähän epäselvä, mutta nyt pystyn suhtautumaan siihen edes jotenkin positiivisesti. Tulen ainakin tekemään töitä opettajana päiväsijaisuuksien kautta, jotta minulla pysyy jonkinlainen tuntuma koulumaailmaan. Sen lisäksi saatan jatkaa yhteisöpedagogin opintoja avoimessa-amk:ssa. Täysin uutena aluevaltauksena aion kokeilla matkanjohtajan työtä.

Koska vapaa-aikaa tulee olemaan paljon enemmän kuin ennen, ajatteli myös aloittaa harrastamisen. Palasin jo takaisin kuntosalille ja tavoitteenani on saada itseni taas parempaan kuntoon fyysisesti ja toivottavasti pudottaa myös painoa, kunhan saan herkutteluni kuriin. Tarkoituksenani oli myös aloittaa lauluharrastus työväenopiston kurssilla. Se kuitenkin täyttyi salamannopeasti ja jäin rannalle ruikuttamaan. Päädyin sen myötä selailemaan muita vaihtoehtoja ja eilen aloitin kurssin sisustussuunnittelun perusteista. Haluaisin myös vapaaehtoistyöt taas osaksi elämääni ja ilmoittauduinkin jo Nälkäpäiväkerääjäksi Punaiselle Ristille. Toivon myös löytäväni jonkin toisen mieluisen tavan auttaa.

Mindiä en saa takaisin, vaikka kuinka haluaisin, mutta hän kulkee aina sydämessäni. Viiviäkään en saa takaisin varmaan moneen vuoteen, mutta onneksi hän tulee aina välillä käymään ja olen myös menossa sinne kylään syksyllä. Viivin lähdön myötä olen myös aktivoitunut enemmän muiden ystävieni, kaverieni ja perheenjäsenten suhteen ja pidän mieleni avoinna myös uusille ystäville.

Mieli on ollut synkissä vesissä jo pitkään, mutta yritän pitää kiinni positiivisuudesta kynsin hampain. Elämässä ei aina saa sitä haluaa, mutta ikävät tapahtumat voivat avata ihan uusia mahdollisuuksia, jos pitää mielen avoinna. Kaiken kaaoksen keskellä yksi tärkeimmistä seikoista on ollut se, että olen noussut joka päivä sängystä. Silloinkin kun ei ole huvittanut yhtään tai olen nukkunut vain pari tuntia tai silmäni ovat turvonneet lähes umpeen itkusta.

Kaiken kokemani jälkeen olen iloinen siitä, etten luovuttanut silloin synkimmällä hetkellä. En tiedä, onko pahin jo takana, mutta toivon sitä koko sydämestäni. Nyt yritän ottaa kaiken irti tästä mahdollisuudesta viettää vähän vapaampi vuosi. Se tuo mukanaan varmasti paljon uusia, mielenkiintoisia kokemuksia ja opettaa minulle valtavasti uusia asioita.

Sellainen avautuminen tällä kertaa! Sen myötä haluan toivottaa tsemppiä kaikille niille, jotka ovat keskellä elämän muutosmyllerrystä ja etsivät uutta suuntaa elämällensä.

Rakas Turku ja sympaattinen Maarianhamina

Oli tarkoitus kirjoitella blogiin ihan muita juttuja, mutta tuo perjantainen terrori-isku rakkaassa Turussani vei ajatukseni pois raiteiltaan. En itse ollut Turussa, mutta kuitenkin lähialueella, tuon hirvittävän teon aikana. Ajaessani kohti Helsinkiä kuuntelin radiosta tiedotteita tapahtuneesta epäuskon vallassa. Samalla iski tietysti myös pelko siitä, että joku tuttu on menehtynyt tai loukkaantunut iskussa. 

Turku oli minulle kuusi vuotta ihana koti ja turvapaikka. Tuntuu niin hirvittävän pahalta, että jotakin noin kamalaa tapahtuu paikassa, joka on minulle niin tuttu ja turvallinen. Jota rakastin ja rakastan edelleen valtavan paljon. Jossa edelleen asuu paljon minulle tuttuja ja rakkaita ihmisiä. Vaikka uhreissa ei tietääkseni tuttujani ollutkaan, tunnen suurta surua iskun uhrien ja heidän läheistensä puolesta. 

Tämän surun ja pelonkin keskellä on ollut lohduttavaa lukea tarinoita urheista ihmisistä, jotka ovat tehneet kaikkensa puukottajan pysäyttämiseksi ja uhrien auttamiseksi. Myös poliisin toiminta oli tilanteessa ihailtavan tehokasta. Tällaisten hirveiden tapahtumien keskellä on tärkeää muistaa se, että yhtä pahaa ihmistä kohden on olemassa kymmeniä hyviä ihmisiä. Jotka ovat valmiita auttamaan ja puolustamaan tuntemattomia ihmisiä jopa oman henkensä uhalla. 

Turun tapahtumien myötä muistin myös, etten koskaan kirjoitellut tänne blogiin kevätreissustani Turkuun ja Ahvenanmaalle. Toukokuun puolivälissä yövyimme avomieheni kanssa Turussa ja nautimme aurinkoisesta kevätpäivästä rakkaassa, entisessä kotikaupungissani.

Aluksi teimme pienen muistelukävelyn YO-kylään vanhoille kotikulmilleni, josta jatkoimme matkaa yliopistolle. Sieltä siirryimme kohti keskustaa, jossa söimme herkulliset pizzat Pub Niskassa Jokirannassa, jonka jälkeen nautimme lämmöstä kävelemällä ja nautiskelemalla juomat jokilaivassa.

Yövyimme Kakolan vankilan tiloihin remontoidussa huoneistohotelli Forenom Premium Apartmentsissa. Huoneisto oli todella siisti, tilava ja suht edullinen. Käytäville oli jätetty muistoja vankila-ajoista sellien, kaltereiden ja lehtijuttujen muodossa. Hotellilta pääsi myös kävelymatka ihanalle Förille, joten siitä ehdottomasti lisäpisteitä. Suosittelen!

Aamulla matka jatkui Turun satamaan, josta lähdimme Viking Linella kohti Ahvenanmaata työporukalla. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Ahvenanmalla, joten odotin innolla saapumistamme Maarianhaminaan. Päästyämme perille kävelimme hotellillemme upeaa esplanadia pitkin ja tuntui kuin olisimme isommassakin kaupungissa. Paitsi, että ihmisiä ei ollut missään. 

Hengähdimme hetken Park Alandia hotellilla, josta kävelimme takaisin meren rantaan syömään kauniiseen ÅSS Paviljongen ravintolaan. Miljöö oli todella kaunis ja ruuat ihan hyviä, tosin odotukset niiden suhteen olivat korkeammalla. Sieltä jatkoimme katsomaan MM-lätkää hotellin baariin, jossa oli jo vähän muitakin ihmisiä liikkeellä. Sieltä siirryimme vielä loppuillaksi Indigoon, joka oli todella viihtyisä baari/ravintola.

Seuraavana päivänä lähdin nauttimaan aurinkoisesta aamukävelystä pitkin Maarianhaminan sympaattisia katuja, puistoja ja rantoja. Ihmisiä ei ollut taaskaan juuri ollenkaan liikkeellä. Käväisin myös Lilla Holmenin saaressa, jossa oli paljon erilaisia lintuja ja kaneja.

Koska oli sunnuntai, suurin osa kaupoistakin oli ikävä kyllä kiinni, joten tyydyin lähinnä tallustelemaan pitkin autioita katuja ja ihastelemaan kauniita puutaloja. Kävelyn lomassa maistoin myös Ahvenanmaan pannukakkua.

Iltapäivästä palasimme satamaan, jossa nousimme Viking Gracen kyytiin. Laiva oli positiivinen yllätys, koska yleensä Suomen risteilyalukset ovat melko nuhjuisia. Nautimme ihanista lounasbuffetin antimista ja kauniista saaristomaisemista. 

Oli hienoa päästä yöpymään pitkästä aikaa Turussa ja vierailemaan Maarianhaminassa ensimmäistä kertaa. Luulisi, että kesäaikaan myös Maarianhaminassa olisi vähän enemmän ihmisiä liikkeellä ja kaupatkin auki. Ahvenanmaalle voisin hyvin mennä toistekin ja Turulla taas on ikuisesti paikka sydämessäni <3