Lentäminen - Matkustuksen välttämätön paha

Matkustus on suurin intohimoni, jota ilman en osaa kuvitella eläväni. Matkaan voi suunnata autolla, junalla tai laivalla, mutta jos haluaa nähdä koko maailman ja kaikki mantereet, on lentokone välttämätön kulkuväline. Lentämisessä ei omasta mielestäni ole juuri muita positiivisia puolia kuin se, että se mahdollistaa liikkumisen nopeasti paikasta toiseen. Ja siksi olen hyväksynyt sen välttämättömänä pahana, joka helpottaa matkustamistani ympäri maailmaa.

Itsellenihän lentäminen on aina ollut jossain määrin tuskallista, etenkin nuorempana. Voin lähes jokaisella lennolla todella huonosti ja koneiden oksennuspussit tulivat aivan liian tutuiksi. Nykyään olen saanut pahoinvoinnin lähes kokonaan pois lääkkeiden avulla, mutta en vieläkään pidä lentämistä mitenkään miellyttävänä kokemuksena. Etenkin pitkät lennot ovat todella uuvuttavia, kun unta ei yleensä saa juuri ollenkaan, koneruokaa ei pysty syömään ja olo on kuin sillillä purkissa. Silloin on vain pidettävä määränpää kirkkaana mielessä, joka, ainakin yleensä, on aina sen kaiken tuskan arvoinen.

Lentämisestä tulee minulle myös aina jossain määrin huono omatunto. Siitä aiheutuvat hiilidioksidipäästöt ovat edelleen suuria, vaikka niitä onkin pystytty pienentämään viime vuosina. Itselleni maapallon tulevaisuus ei ole yhdentekevää ja sen takia tunnen aina jollain tasolla tekeväni väärin lentäessäni. Matkustaminen on kuitenkin asia, josta en pysty luopumaan. Siksi pyrin muilla tavoin pienentämään hiilijalanjälkeäni.

Matkoja suunnitellessa olisi kuitenkin hyvä käydä läpi kaikki vaihtoehdot ja miettiä, onko lentäminen ainoa tapa toteuttaa kyseinen matka. Esimerkiksi junamatkustus on asia, jota kannattaisi lisätä myös ulkomaille suunnatessa. Suomen sijainnin takia junamatkustus vaatii lähes aina kuitenkin myös laivamatkan. Esimerkiksi Venäjälle pääsee kuitenkin helposti rautateitä pitkin ja sinne minulla onkin ollut tarkoitus suunnata jo pidemmän aikaa. Ne suunnitelmat saavat kuitenkin odottaa siihen asti, että tilanne Venäjällä vähän rauhoittuu. Huhtikuussa puolestaan muistelen elämäni pisintä junamatkaa, kuukauden interrailia Euroopassa.

Myös lentoturvallisuus on aihe, joka herättää keskustelua tasaisin väliajoin. Viime päivinä aihe on ollut jälleen otsikoissa erittäin ikävän Ranskassa tapahtuneen lento-onnettomuuden takia. Onnettomuus on saanut suurta huomiota erityisesti sen takia, että se tapahtui Euroopassa ja kyseessä oli yhden arvostetuimman lentoyhtiön, Lufthansan, tytäryhtiön Germanwingsin kone. Viimeisimpien tietojen mukaan onnettomuus oli perämiehen tahallinen teko, mikä on todella käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta.

Onnettomuudet järkyttävät ja koskettavat aina, erityisesti silloin, kun ne tulevat jollakin tavalla lähelle. Myös esimerkiksi viime vuonna tapahtuneet kaksi malesialaisen lentoyhtiön onnettomuutta pysähdyttivät henkilökohtaisesti. Ensimmäinen niistä kun tapahtui vain muutaman päivän päästä siitä, kun olin itse palannut Aasian kiertomatkaltani. Jälkimmäinen onnettomuus taas tapahtui AirAsia lentoyhtiölle, jonka koneilla lensin itsekin tuolla reissullani useamman kerran.

On erittäin tärkeää, että lento-onnettomuuksiin johtaneet syyt selvitetään mahdollisimman tarkasti, jotta vastaavilta onnettomuuksilta säästyttäisiin tulevaisuudessa. Uskon kuitenkin, että vaikka kaikki lentoturvallisuuteen liittyvät asiat hoidettaisiin kuinka täydellisesti tahansa, onnettomuuksilta tuskin voitaisiin täysin välttyä. Itse kun en ole ainakaan koskaan törmännyt teknologiaan tai ihmiseen, joka toimisi virheettömästi. Ja niistä molemmista lentoturvallisuus on loppupeleissä kiinni. Itse olen maailmanmatkoillani käyttänyt lukuisia eri lentoyhtiöitä, pieniä ja suuria, hyvä- ja huonomaineisia sekä useampia halpalentoyhtiöitä. Kaikilla lennoilla olen kokenut oloni turvalliseksi.

En ole koskaan osannut pelätä lentämistä. Joskus valtavan turbulenssin keskellä mielessä on saattanut käväistä ajatus siitä, että mitä jos tämä lento jääkin viimeiseksi. Eipä siinä tilanteessa asialle ole kuitenkaan voinut kauheasti mitään tehdä. Eihän elämässä ylipäätänsä tiedä, koska loppu tulee. Sen takia lentopelko on mielestäni yhtä turhaa kuin se, että pelkäisin joka aamu herätessäni kuolevani tänään. Tietyt asiat elämässä eivät ole meidän käsissämme. Sen voi joko hyväksyä ja nauttia jokaisesta päivästään tai elää koko elämänsä jatkuvassa pelossa.

Lentokone on tilastojen valossa turvallisin kulkuväline. Lento-onnettomuuksien sattuessa kuolonuhrien määrä on yleensä kuitenkin paljon suurempi kuin monissa muissa onnettomuuksissa, minkä takia ne nousevat myös isompiin otsikoihin kuin esimerkiksi auto-onnettomuudet. Uutisointi onkin yksi tehokkain tapa lietsoa turhia pelkoja.

Lento-onnettomuudet ovat aina suuri tragedia, etenkin niille, joita se henkilökohtaisesti koskettaa. Ne saavat kuitenkin mielestäni suhteettoman paljon huomiota mediassa, kun ottaa huomioon, että maailmassa on aika paljon tragedioita, jotka koskettavat miljoonia ihmisiä. Pelkästään nälänhätään kuolee joka päivä 25 000 ihmistä, mutta se tuntuu olevan asia, johon kaikki ovat tottuneet, toisin kuin se, että lento-onnettomuudessa kuolee 150 ihmistä. Hirvittäviä asioita molemmat, mutta vain toisesta puhutaan mediassa. Kumpi järkyttää sinua enemmän?

Sellaisia mietteitä lentämisestä. Tulipas jotenkin todella negatiivinen teksti pitkästä aikaa. Viimeiseen kuvaan tiivistyy kuitenkin yksi lentämisen parhaista puolista. Se tunne, kun pilvien takaa avautuu näkymä harmaaseen koti-Suomeen. Mikähän siinä on, että aina reissusta palatessa Suomessa on aivan hirveä ilma?

Lentämiseen liittyvät asiat eivät todellakaan ole yksiselitteisiä ja nämä olivatkin vain omia, henkilökohtaisia mietteitäni aiheeseen liittyen. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten te muut suhtaudutte lentämiseen? Löytyykö lukijoista esimerkiksi lentopelkoisia tai ihmisiä, jotka lentävät työkseen?

Menneisyys. Nykyisyys. Tulevaisuus.

Elämän kolme ulottuvuutta, jotka käyvät jatkuvaa vuoropuhelua keskenään. Ilman menneisyyden tapahtumia en olisi nyt tässä. Tämän hetken päätökset luovat puolestaan tulevaa. Ja tulevaisuus taas muistuttaa yllättävän usein menneisyyttä. Sanotaan, että tärkeintä olisi keskittyä elämään tässä hetkessä. Se ei aina ole helppoa, kun menneet virheet, pettymykset ja painajaiset kummittelevat takaraivossa ja niiden pelkää toistuvan tulevaisuudessa.

Sitä saattaa muistaa pieniä ja mitättömiä asioita menneisyydestä ja toisaalta taas unohtaa todella merkittäviä asioita. Jonkun tietyn hetken muistaa kuin eilisen ja sitten tajuaa siitä olevan jo yli kymmenen vuotta. Jotkut elämän varrelle osuneet ihmiset ovat jo pyyhkiytyneet unholaan ja toisia taas ei saa mielestä, vaikka kuinka haluaisi. Mitä muistan tästä hetkestä kymmenen vuoden päästä?

Aika on kiehtova ja myös hyvin lohduttava asia. Se ei lopeta etenemistä, vaikka minä lopettaisin. Se jatkaa matkaansa, vaikka itse särkyisin palasiksi. Se korjaa avohaavat lähes näkymättömiksi arviksi. Auttaa pääsemään yli asioista, joiden takia olen vuodattanut valtamerellisen verran kyyneleitä. Ja muistuttaa siitä, että elämä on rajallinen hetki, joka kannattaa käyttää parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuosi sitten palasin unohtumattomalta Aasian reissultani ja elämä tuntui olevan raiteillaan. Meni kuitenkin vain hetki, kunnes kävi selväksi, ettei mikään ollutkaan kohdillaan. Tuli romahdus ja toinen romahdus ja sitä seuraava romahdus. Ja pala palalta elämältäni katosi pohja. Oli viikkoja, jotka elin täydessä sumussa. Loputon määrä tekohymyjä, joilla vakuuttelin kaiken olevan kunnossa. En vieläkään ymmärrä, miten sain graduni valmiiksi sen kaiken keskellä.

Onneksi sain, koska se oli jonkinlainen käännekohta tuossa tilanteessa. Pienen hetken kaikki näytti paremmalta kuin pitkään aikaan. Oli valmistujaiset, Mindi voi paremmin ja hehkuin uudesta rakkaudesta. Mutta se olikin vain hetkellinen, vaaleanpunainen kupla, joka poksahti rikki hyvin nopeasti. Rysähdin pilvilinnoista takaisin pohjamutiin ja kyseenalaistin lähes koko elämäni. Silloin kävi selväksi, että olisi pakko tehdä suuria muutoksia ja ottaa uusi suunta elämälle.

Ensin tuli ero moniongelmaisesta miehestä, sitten päätös lähteä vapaaehtoistöihin ulkomaille, hyvästien jättäminen Turulle, mullistava matka Etelä-Afrikassa, asettuminen takaisin  Lauttasaareen ja työelämään totuttautuminen. Alkuvuosi on kulunut näennäisen rauhallisesti töiden, lomailun ja sairastelun merkeissä. Elämäni vaikuttaa tasaantuneen, mutta pinnan alla kuohuu edelleen.

Monet palat ovat loksahtaneet kohdalleen, mutta joku pala tuntuu edelleen olevan kadoksissa. Kuinka rasittavaa onkaan, että palapelin muista paloista ei pysty nauttimaan täysillä, kun huomio kiinnittyy aina siihen puuttuvaan palaseen? En edes tiedä, onko elämässä mahdollista rakentaa palapeliä, josta ei puuttuisi jokin palanen. Kun moni asia on jo niin hyvin, onko ahneutta toivoa vielä yhtä palaa lisää?

Jos jotakin olen oppinut niin sen, että koko elämä voi kääntyä päälaelleen lyhyessä ajassa. Vuosi sitten en olisi ikinä pystynyt ennustamaan, mitä kaikkea tuleva vuosi tulisi sisältämään ja missä olen nyt. Siksi en yritä sitä nytkään. Vuoden päästä saatan olla lähes samassa tilanteessa kuin tällä hetkellä. Mutta yhtä hyvin saatan olla kiertämässä maailmaa, asua Lapissa, maata sairaalassa, olla raskaana tai kenties kuollut. Elämästä kun ei koskaan tiedä.

Elämä on uskomaton asia. Sitä ei voi hallita, eikä aina ymmärtääkään. Sitä voi seurata sivusta ja säästyä suuremmilta mustelmilta tai siihen voi heittäytyä pää edellä ja kokea mahtavia asioita ruhjeiden ohella. Meillä kaikilla on vain yksi elämä. Siihen heittäytyminen on välillä pirun pelottavaa. Mutta jos ei edes yritä, ei voi koskaan onnistua.

Rohkeutta tähän viikkoon kaikille muillekin, jotka painivat pelkojensa kanssa. Pelot on tehty voitettaviksi!

Pelkään, että saat minut tuntemaan

Mistä tiedän, että kuka on oikea
Kun joku on pitkä, joku toinen on soikea
Joku on hullu ja joku on kaunis
No toi on Härkä ja toi on Kauris

Ja nyt mä kuljin sun ovea kohti
En tunne sua yhtään, koko kehoni pohtii
Mitä jos tää on hirveä virhe
Ja rakastun helvetisti,
Oikeasti, aivan oikeasti

Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai jos paniikki iskee ees vähän
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovellesi taas
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Täynnä toiveita suuria

 

 

Täällä pyörii pieni piiri
Mäkin oon tunnettu tuuliviiri
Joskus mä tahdon saada ton jätkän
Ja toisinaan taas vaan unohtaa sen
Täysin unohtaa sen

Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai jos paniikki iskee ees vähän
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovellesi taas
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Täynnä toiveita suuria
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Mutten painanut summeria

 

 

Pelkään, että saat minut tuntemaan
Se ei sovi mun pirtaan
Pelkään, että saat minut tuntemaan
Se ei sovi mun iltaan
Ennemmin sekoillaan

Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai jos paniikki iskee ees vähän
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovellesi taas
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Täynnä toiveita suuria
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Mutten painanut summeria
Mä en painanut summeria

 

(Haloo Helsinki!)



7 viikkoa Etelä-Afrikassa - Mitä jäi käteen, mieleen ja sydämeen?

Nyt, kun olen jo kuukauden totutellut elämään taas täällä koti-Suomessa, ajattelin tehdä jonkinlaisen loppukoonnin tuosta Etelä-Afrikan reissustani. Kaikki tuon matkan aikana tapahtunut on niin kaukana tämänhetkisestä todellisuudestani, että välillä sitä oikein havahtuu ihmettelemään, teinkö, näinkö ja koinko todella sen kaiken?

 

Kun aikaa matkasta on jo kulunut jonkin verran tietyt asiat, kokemukset, ajatukset, tunteet ja oivallukset ovat nousseet kirkkaimpina pintaan. Niitä on tietysti aivan valtava määrä ja monet niistä olen jo jakanut matkan aikana täällä blogissa. Nyt keskitynkin siis vain niihin tärkeimpiin asioihin, joita tuo matka jätti käteeni, mieleeni ja sydämeeni.

Aloitetaan niistä konkreettisimmista asioista, joita ei kyllä ole kovinkaan montaa. Yleensähän shoppailu on yksi matkojeni kohokohta, mutta tuosta reissusta käteen jäi yllättävän vähän tavaraa. Se ei suinkaan johtunut siitä, etteikö ihania shoppailumahdollisuuksia olisi ollut loputtomasti, vaan etenkin siitä, että kaiken oli mahduttava rinkkaani ja toiseen pienempään laukkuuni. Niinpä ostin lähes pelkästään sellaista, mitä tarvitsin jo matkalla. Matkaan tarttui joitakin vaatteita, koruja, reppu, uusi kamera ja kännykkä hajonneiden tilalle sekä pieniä käsitöitä matkamuistoiksi.

 

Kerrankin sain olla ylpeä pakkaustaidostani, koska käytin ehkä paria vaatetta lukuun ottamatta jokaista pakkaamaani tavaraa useampia kertoja reissun aikana. Matkan aikana sitä taas huomasi, miten vähällä tavaramäärällä sitä pärjääkään. Nyt kun olen kuluneet viikot yrittänyt sulloa omaisuuttani uuteen kotiini, väkisinkin mieleen on putkahtanut kysymys: "Tarvitsenko todella tätä kaikkea?"

Kuukauden vapaaehtoistyö ihmisten parissa, joilla ei ollut juuri mitään, avasi todella silmiäni. Vaikka rakastankin tavaroitani ja monilla niistä on minulle todella tärkeä merkitys, mahtuu joukkoon myös paljon täysin turhaa tavaraa. Niinpä yritän ensi vuonna kiinnittää erityistä huomiota siihen, mitä tavaroita oikeasti käytän ja mitä en. Nurkissa on älytöntä pitää turhaa kamaa, kun ne voi pistää myös kiertoon tai lahjoittaa jonnekin, missä niitä todella tarvitaan.



Ostoksia enemmän iloa tuottivat tällä matkalla upeat maisemat ja hienot elämykset. Kuvissa maisemia Kapkaupungista, Chapman's Peakilta, Hyväntoivonniemeltä ja Stellenboschin viinialueelta.

Muutenkin haluan tietoisesti alkaa kiinnittää enemmän huomiota hankintoihini ja kulutukseeni ja vähentää niitä merkittävästi. Kun omistaa jo enemmän kuin tarpeeksi, on syytä punnita jokaisen ostoksen kohdalla, tarvitsenko sitä todella ja tuleeko sille paljon käyttöä. Tavaroiden haalimisen sijasta haluan panostaa enemmän elämyksiin ja kokemuksiin, jotka rikastuttavat elämää monesti paljon enemmän kuin jokin uusi tavara.
 

Kohdatessani päivittäin äärimmäistä köyhyyttä tunsin todella suurta turhautumista maailman eriarvoisuuden takia. Sitähän sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen ja sitä se todella on. Vaikka täälläkin on toki paljon apua tarvitsevia ihmisiä ja perheitä, huolehtii suomalainen yhteiskunta kuitenkin kaikista sen jäsenistä monella sellaisella tavalla, joista kehitysmaissa voidaan vain haaveilla. Kun näin ja koin, miten hirveissä oloissa todella suuri osa maailman ihmisistä elää joka päivä, osaan nyt arvostaa lämmintä kotiani, omaisuuttani ja huolehtivia läheisiäni aika paljon enemmän.

Kuvissa neljä eri townshipia, Skandaal, Soweto, Stellenbosch ja Knysna. 

 

Jokaisen länsimaalaisen ihmisen pitäisi käydä peltipaloista kyhätyssä hökkelissä, jossa asuu vähintään kymmenen ihmistä ja jossa ei ole juoksevaa vettä, sähköä, lämmitystä tai wc:tä. Ei tarpeeksi ruokaa, ei tarpeeksi vaatteita, ei minkäänlaista omaisuutta. Jokaisen hyväosaisen pitäisi nähdä ja kokea köyhimpien townshipien ja slummien lohduttomuus. Haisevia ojia, roskakasoja, riutuneita lapsia, päihteillä itsensä turruttaneita aikuisia, mätäneviä hampaita, ruhjottuja vartaloita. Harvalla heistä on mahdollisuutta parempaan tulevaisuuteen ilman apua. Se on kaikki, mitä heillä on aina ollut. Se on kaikki, mitä heillä tulee aina olemaan. Jos kukaan ei auta.

Yksi ihminen ei ehkä pysty muuttamaan maailmaa, mutta yksi ihminen voi tehdä paljon muiden hyväksi. Et ehkä pysty lopettamaan köyhyyttä, mutta voit teoillasi muuttaa yksittäisen lapsen tai perheen elämää. Et ehkä saa lopetettua sotia tai väkivaltaa, mutta voit auttaa niistä selviytymisessä ja jälleenrakentamisessa. Et ehkä pysty lopettamaan AIDS:n tai ebolan leviämistä, mutta voit lisätä ihmisten tietoutta niistä ja auttaa sairastuneita saamaan tarvittavaa lääkitystä. Hyväntekeväisyyteen osallistuminen on tehty niin helpoksi, että kellään hyväosaisella ei ole tekosyytä olla antamatta omaa panostaan. Itse aion ottaa hyväntekeväisyyden yhä tärkeämmäksi ja säännöllisemmäksi osaksi elämääni ja kehittelenkin itselleni siihen liittyvää uuden vuoden lupausta, jonka esittelen varmasti täällä bloginkin puolella.

Köyhyyden lisäksi Etelä-Afrikkassa on myös valtavasti erilaisia rikkauksia, joista minäkin pääsin nauttimaan. Knysna Waterfront, Port Elizabethin herkkupasta, Chintsan upeat maisemat ja uShakan vedenalaista elämää Durbanissa.

Muuttuneen arvomaailman lisäksi matka opetti minulle jälleen valtavan määrän pelkojen voittamisesta. Muistan kun Aasian matkani jälkeen kirjoitin, että yksin reppureissaamaan lähteminen tuntui edelleen pelottavalta ajatukselta, mutta ehkä joku päivä lähden horjuttamaan pelkojani senkin asian suhteen. Enpä silloin tiennyt, miten nopeasti se päivä koittaisi! Ja kaikista maailman kolkista päädyin vielä valitsemaan reissukohteeni Afrikasta, jota pidetään monella tapaa todella vaarallisena paikkana yksin matkustavalle naiselle.

Sain kuulla lukuisia varoituksia ennen matkalle lähtöäni ja myönnän, että itseänikin kyllä pelotti ja epäilytti aika paljon yksin reissuun lähteminen. Minulla oli kuitenkin niin vahva sisäinen tunne siitä, että minun kuuluisi tehdä juuri tuo matka, juuri tuona hetkenä, etten suostunut antamaan peloille ylivoimaa. Ja onneksi en antanut. En voi vieläkään uskoa, miten hyvin ja turvallisesti matkani sujui. En sairastanut kuin lyhyen flunssan, minua ei tapettu, ryöstetty tai raiskattu. Turvattomuuden tunnetta tunsin vain muutaman kerran koko matkan aikana ja sekin johtui yleensä liian vilkkaasta mielikuvituksesta.

Itsensä ylittämistä!

On vaikea kuvata sitä tunnetta, mikä valtasi minut useasti tuon matkan aikana. Muun muassa silloin kun hyppäsin laskuvarjolla, kohtasin valkohain silmästä silmään valtameressä, meloin yksin keskellä villiä luontoa, vaelsin pilvien korkeudella loukkaantuneella jalalla tai nukuin yksin teltassa villieläinten mölytessä taustalla. Itsensä ylittäminen ja pelkojen voittaminen on yksi huikeimmista tunteista, mitä tiedän. Monta kertaa matkatessani yksin pitkin Etelä-Afrikkaa tunsin suunnatonta ylpeyttä siitä, mitä tein. Näytin kaikille epäilijöille ja itselleni, että minusta tosiaan oli siihen kaikkeen. Ja se tuntui hemmetin hyvältä!

Monta kertaa jouduin matkan aikana myös kauas mukavuusalueeltani, joista suurimpana oli asunnon jakaminen viiden muun tytön kanssa. Oma aika ja tila ovat minulle niin tärkeitä asioita, että pelkäsin, etten pystyisi elämään jatkuvasti jonkun seurassa. Vaikeaahan se oli, etenkin loppua kohden, mutta selviydyin siitäkin paljon paremmin kuin odotin ja opin siitä kokemuksesta monia asioita. Ja tuon kokemuksen jälkeen oma koti tuntuu entistäkin ihanammalta paikalta!

Karua luontoa ja suurkaupunkeja. Northern Drakensberg, Lesotho, Pretoria ja Johannesburg.

Tuntuu, että maailma on tämän jälkeen vielä enemmän avoinna minulle kuin ennen. Tästä eteenpäin matkustaminen ei enää ole sidottuna muihin ihmisiin, koska minulla on hyvä ja luotettava matkakumppani ihan omasta takaa. Yksin matkustaminen on monella tapaa erilaista kuin seurassa matkustaminen, mutta siinä on ehdottomasti omat hyvät puolensa. Ei tarvitse miellyttää ketään muuta, voi mennä ja tehdä (tai olla menemättä ja tekemättä!) asioita oman mielensä mukaan. Yksin matkustaessa tulee myös tutustuttua ihan eri tavalla uusiin ihmisiin, niin paikallisiin kuin muihinkin reissaajiin. Oli todella rikastuttavaa saada tutustua noiden viikkojen aikana niin moniin erilaisiin ihmisiin ympäri maailmaa ja vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan.

Eikä tietenkään pidä unohtaa lukuisia eläinystäviä, joihin sain tutustua reissussa :)

Etelä-Afrikka on uskomattoman monipuolinen maa, joka tarjoaa jokaiselle jotakin. Se on ainutlaatuinen ja upea paikka, jota en pysty tarpeeksi kehumaan. Minulle se tarjosi huikean määrän erilaisia asioita, joista kaikista olen todella kiitollinen. Matkan aikana sain kokea monia unohtumattomia kokemuksia, nähdä lukuisia upeita paikkoja, nauttia hyvästä ruuasta, tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin, käydä rauhassa läpi omaa elämääni, löytää itsestäni uusia puolia, voittaa pelkojani sekä uudistaa omaa arvo- ja ajatusmaailmaani. Ja silti matkan tärkein oppi on jotain todella pientä, mutta sen merkitys elämässä on todella suuri. Nimittäin hymy.

Ikävä näitä pieniä ihmeitä <3

Kun menin ensimmäisenä päivänä Skandaalin kouluun kohtasin valtavan määrän pieniä, suloisia, hymyileviä kasvoja. Kaiken sen kurjuuden keskellä oli niin paljon iloa, naurua ja riemua. Se on käsittämätöntä. Ja se oli onnekseni tarttuvaa. Leikkiessäni ja hölmöillessäni lasten kanssa nauroin ja hymyilin pitkästä aikaa aidosti, niin että se lämmitti sydämessä asti. Jokaisen päivän paras hetki oli nähdä lapset koulun aidan takana huutamassa: "Teacher, teacher!" hymyssä suin ja jokaisen päivän surullisin hetki oli jättää ne hymynaamat keskelle köyhyyttä ja ajaa takaisin yltäkylläisyyden pariin.

Välillä tuntuu, että on jo alkanut unohtaa paljon matkan aikana tapahtuneita asioita ja välillä taas muistikuvat pureutuvat täysin elävinä mieleeni. Yhtenä aamuna ajaessani yksin Suomen pimeydessä ja sateessa töihin, kuulin tämän biisin. Se sai hymyn huulilleni ja toi kirkkaana mieleeni hauskat työmatkat rämässä minibussissa muiden vapaaehtoisten kanssa istuen ja samoja biisejä kymmeniä kertoja kuunnellen. On niin paljon, mitä en halua koskaan unohtaa. Ja silti aika tekee aina tuhojansa. Mutta hymystä ja naurusta aion pitää kiinni kaikin voimin. Niitä en halua enää koskaan kadottaa.

7 viikkoa Etelä-Afrikassa antoivat niin paljon enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa tai odottaa. Sain toteuttaa niin monta unelmaani tuolla matkalla, että meinasin monta kertaa haljeta onnesta. Toivon, että olen pystynyt esimerkilläni rohkaisemaan ja kannustamaan niitä, jotka vielä epäröivät oman unelmansa toteuttamisessa. Älä anna muiden ihmisten, omien pelkojesi tai minkään estää niiden toteuttamista. Toivon myös, että olen pystynyt innostamaan ihmisiä hyväntekeväisyyden ja vapaaehtoistyön pariin. On niin monta tapaa auttaa, että jokaiselle löytyy varmasti se oikea keino. Antamalla saa niin paljon enemmän.

Joulukuun aloitustunnelmia

Joulukuu pääsi tänä vuonna kyllä yllättämään täysin tämän jouluintoilijan. Pari kuukautta toisella puolella maailmaa sekoittivat aikakäsitykseni totaalisesti ja viikonlopun aikana yritin pikaisesti loihtia kotiini joulun tuntua. Tänä vuonna tyydyin joulukalenterissa ihan lähikaupan perussuklaakalenteriin ja vuosien tauon jälkeen sain hankittua myös partiolaisten joulukalenterin itselleni. Kalenterien myyminen kuului monta vuotta myös minun jouluperinteeseeni ja on ihana nähdä, että jotkut asiat pysyvät vuodesta toiseen samoina, vaikka kalenterin hinta onkin moninkertaistunut vuosien varrella. Myös joulukuusi ja -koristeet ovat löytäneet omat paikkansa uudessa kodissa ja jouluherkkukausi on korkattu.

 

Viime viikolla kävin myös mökillä Porvoossa, mutta visiitti jäi hyvin pikaiseksi, kun kutsu kävi töihin. Sijaislistoille ilmoittautuminen poiki siis jo heti ensimmäisellä viikolla hommia, mistä olin todella iloinen. Torstain ja perjantain totuttelinkin sitten taas Suomen koulumaailmaan. Toivottavasti saisin vielä ennen joulua myös muita työkeikkoja ja jossain vaiheessa ehkä jotain pysyvämpääkin työtä. Ihmettelen vieläkin, miten luontevasti kaikki asiat ovat lähteneet sujumaan paluuni jälkeen. Toivottavasti tällainen meno jatkuisi pidempäänkin, ei haittaisi yhtään.

 

Perjantai-ilta kului paikallisen Bistro Piratin pikkujouluissa Viivin ja muiden larulaisten kavereiden kanssa. Olihan taas aikamoiset pippalot, mutta kolme viikonloppua putkeen kyseisessä kapakassa alkoi olla jo vähän liikaa ja yritetäänkin nyt pitää taukoa ainakin uuteen vuoteen asti, ettei homma lähde ihan käsistä :D Lauantain vietinkin sitten rennosti Tuomaksen ja pikku-Fyllin kanssa. Mukavaa, kun pitkästä aikaa edes toinen veli on niin lähellä, että pystytään näkemään lähes viikoittain.

 

Joulukuu kuluu aina jotenkin älyttömän nopeasti, joten ennen kuin huomaankaan istun jo joulupöydässä. Voi olla, että tänä vuonna minulla on tiedossa vähän erilainen joulu, kun todennäköisesti olen aattona meidän perheen ainoa "lapsi" joulupöydässä. En ole koskaan viettänyt aattoa ilman molempia veljiäni ja ajatus siitä tuntuu aika ankealta, koska joulu on minulle perhejuhlista ehdottomasti tärkein. Ymmärrän kuitenkin, että veljilläni on nykyään myös ne toiset perheet, joiden kanssa viettää joulua. Mutta minulla on vain yksi perhe ja tänä vuonna se on hajallaan. Siksi en ole joulusta aivan yhtä innoissaan kuin aikaisempina vuosina. Onneksi joulupäivänä kokoonnumme sitten kaikki yhteen.

On pelottavaa huomata, miten vahvoja tunteita minulla on joulunviettoa kohtaan. Tämä koko vuosi on ollut sellaista henkistä ja fyysistä myllerrystä, että sen takia tuntuu pahalta, että se yksi niistä harvoista lähes muuttumattomista asioista muuttuu myös tänä vuonna. Vaikka kyse on vain aatosta, tuntuu silti, että joulumme on muuttunut jotenkin lopullisesti. Pelkään, että tänä vuonna jouluaatto nostaa pintaan myös ikäviä tunteita ja ajatuksia onnellisten sijaan. Huh, menipäs synkäksi, ehkä se on tuon ankean ilman vika. Vaadin lumen takaisin! Onneksi sain sentään eilen laitettua jouluvalot parvekkeelle, jos ne saisivat aikaan myös vähän valoisempia ajatuksia joulua kohtaan. Se on kuitenkin minulle se juhlista rakkain.

Pakomatkallako?

Reissuun lähtö pelottaa monista syistä ja siksi onkin vähän ristiriitaista, että yksi syistä, miksi lähden jälleen maailmalle, on juurikin pelko. Olen perustellut matkani itselleni ja muille monilla järkisyillä, mutta on myönnettävä, että reissu on minulle myös tietynlainen pakomatka. Tilaisuus ottaa vielä hetkeksi etäisyyttä tämän vuoden tapahtumista, tulevaisuudesta ja aikuisuudesta. Olen luvannut itselleni, että tuon reissun jälkeen aion ottaa itseäni niskasta kiinni ja kohdata suurimman pelkoni, aikuisuuden.

Vaikken ole koskaan ollut mikään himobilettäjä ja olen elänyt jo monta vuotta melko itsenäistä ja vastuuntuntoista elämää, jostain syystä tuleva elämänvaiheeni pelottaa älyttömästi. Mielessäni on jokin ihmeellinen kauhukuva siitä, että tästä eteenpäin elämä on vaan sellaista tasaisen ankeaa oravanpyörämeininkiä, josta pääsee hyvällä tuurilla irti joskus 40 vuoden päästä. Ja ennen tuohon oravanpyörään pääsemistä vasta pitääkin tehdä epämiellyttäviä asioita aina työkkärikäynneistä työhaastatteluihin asti.

Niin, ennen kuin voi alkaa ahdistua työstä, pitäisi sellainen saada hommattua. Ja se vasta ahdistaakin. Kuukausi "tyhjän panttina" täällä Turussa on riittänyt jo muistuttamaan, miten turhauttavaa toimettomana oleminen oikein on. Se alkaa nakertaa henkistä hyvinvoitia, yleistä viretilaa ja itsetuntoa inhottavalla tavalla. Kun ei ole muuta kuin aikaa, sitä alkaa miettiä asioita, jotka vain lisäävät ahdistusta.

Hyvinä päivinä jaksan uskoa siihen, että palattuani reissusta palaset vain loksahtelevat kohdalleen ja onnistun saamaan työpaikan, jonka koen motivoivana ja kiinnostavana. Mutta kun katson lähipiiriäni, aika harvalla on oikeasti käynyt sellainen tuuri. Vaikka elämä koostuu monista muistakin asioista kuin työstä, on se kuitenkin iso osa arkea. Kävin lähes koko yliopiston läpi ilman suurempaa motivaatiota tai intoa opiskelujani kohtaan, joten tiedän pystyväni siihen varmasti myös työelämässä. Mutta se onkin sitten eri asia, haluanko sitä.

Haluan kovasti päästä kokeilemaan opettajan työtä, mutta samalla se myös pelottaa. Mitä jos se ala ei olekaan minua varten? Siinä vaiheessa pitäisikin olla takataskussa varasuunnitelma, jota lähteä toteuttamaan. Mutta, entä kun sitä ei ole? Pelkään päätyväni tekemään epämotivoivaa työtä vain sen takia, etten oikein muutakaan keksi. Miksei kaikille ole olemassa unelma-ammattia?

En haluaisi päätyä opettajaksi, joka jaksaa työtänsä vain pitkien lomiensa ansiosta. Haluaisin olla opettaja, joka saa positiivista energiaa työstänsä ja joka herää ainakin lähes joka aamu motivoituneena töihin. Opettajan työ tuntuu kuitenkin muuttuvan vuosi vuodelta kuormittavammaksi, jota monet vuosikymmeniäkään työelämässä olleet opettajat eivät tunnu jaksavan. Väkisinkin sitä alkaa miettiä, miten minä, vastavalmistuneena ja monista opettajan työn kuormista mitään tietämättömänä, jaksan kantaa sen taakan.

Sen lisäksi, että reissuni on viimeinen pakomatkani näin aikuisuuden kynnyksellä, se on myös hengähdystauko kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta. Liian paljon asioita on tapahtunut aivan liian lyhyessä ajassa ja toivon reissun antavan minulle tarvittavaa etäisyyttä, jotta voin rauhassa prosessoida kaiken tapahtuneen. Toivon, että reissun avulla saan perspektiiviä omaan elämään ja sen solmuihin, palautettua henkistä tasapainoani ja löytäisin itseni taas uudestaan. Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelleen.