I'm still alive!

Eka viikko opena selätetty ja vielä aika kunnialla, vaikka alku näytti kaikkea muuta kuin lupaavalta. Tiistaina oli tosiaan veso-päivä, jonka jälkeen olin aivan puhki ja itkin stressiäni kaikesta. Tuntui, että koko maailma kaatuu päälle, enkä voi mitenkään selvitä tulevasta. Ahdisti se, että Mindi joutuu olemaan niin paljon yksin ja se, että on pakko pyytää vanhemmilta apua siinä asiassa. Jännitti myös se, millaisia oppilaita kohtaisin keskiviikkona ja mitä jos en tulisikaan toimeen heidän kanssaan.

 

Eka päivä oman luokan kanssa edessä (jännityskerroin vähintään tuhat!)

 

Sitten tuli keskiviikko ja kohtasin ensimmäisen oman luokkani silmästä silmään. Ja siitä eteenpäin kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin koskaan odottaa. Oppilaat ottivat minut hyvin vastaan ja yhtälailla myös he olivat jännittäneet, millaisen open saisivat. He tuntuivat alusta asti juuri minun oppilailta <3 Viikon aikana olemme tutustuneet toisiimme, piirtäneet kesäloman parhaita hetkiä, muodostaneet yhdessä luokan säännöt, selailleet uusia oppikirjoja, tehneet lukujärjestystä, lukeneet Heinähattua ja Vilttitossua, kirjoittaneet koulun aloitustunnelmista ja vaikka mitä muuta.

 

Luokka oli ensimmäisenä päivänä aivan tyhjä ja ankea. Sen elävöittämisessä riittää hommia koko vuodeksi.

Muut opettajat ovat olleet tosi avuliaita ja koulussa aloitti onneksi myös muita uusia opettajia (tosin ei näin keltanokkia :D). Sain myös paljon taustatietoja luokasta heidän entiseltä opettajaltaan, joka jäi eläkkeelle. Keskiviikkona väkersin (tunteja!) elämäni ensimmäistä Wilma-viestiä oppilaiden vanhemmille, jonka vastaanotto oli onneksi hyvä. Tänään kirjoitin toisen viestin jo vähän nopeammin. Meidän luokka aloittaa myös ehkä oman blogin pitämisen, josta olen todella innoissani.

Viikon kuluessa alettiin saada vähän väriä luokkaan :)

Hommaa on riittänyt yömyöhää, mutta jotenkin olen ollut ihan ylipirteä. En malttaisi millään nukkua ja tuhannet ajatukset ja ideat pyörivät päässäni jatkuvasti. Vuorokaudessa ei meinaa millään riittää tunnit, mutta eiköhän se tästä vielä tasaannu. Eniten stressaa tuleva käsityön opetus. Olen viimeksi käyttänyt ompelukonetta ehkä kolme vuotta sitten ja tiistaina sen käyttöä pitäisi opettaa 13 oppilaalle. Viikonloppu pitäisi siis varmasti hyödyntää sen opetteluun, mutta nyt aion tyhjentää pääni työasioista kokonaan vähintään vuorokaudeksi. En nimittäin ajatellut olla se opettaja, joka palaa loppuun ensimmäisen kuukauden aikana.

 

Onneksi Emily saapuu pian tänne yökylään ja vie ajatukseni toivottavasti jonnekin ihan muualle (vaikka molemmat opeja olemmekin!)

 

Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

Ajatustulva kukkien keskellä

Viime viikot ovat kuluneet niin pitkälti muiden ihmisten seurassa, ettei omille ajatuksille ole meinannut löytyä aikaa. Niitä on kuitenkin valtava määrä ja nyt on tultu siihen pisteeseen, että ne alkavat tulvia yli äyräidensä ja niitä on pakko purkaa ulos edes tekstin muodossa.

Ajatustulvan päätin yhdistää kukkatulvaan, jota olen ihastellut mökillämme ja sen ympäristössä viime aikoina. Kukissa on jotain ihmeellistä taikaa ja voisin ihastella niitä loputtomasti. Niissä on myös jotain todella voimauttavaa. Jokaisen pitkän talven jälkeen ne jaksavat nousta maan uumenista ja puhjeta upeaan loistoonsa. Yhtälailla elämässä täytyy ponnistaa aika ajoin ylös syvyyksistä, jotta voi puhjeta uuteen kukkaan.

Jännitys. Se on suurin tunteeni tällä hetkellä. Osaltaan se on hyvää, kutkuttavaa jännitystä, mutta suurimmaksi osaksi se on puhdasta paniikkia. Jännittää uusi työ, uudet työtoverit, uudet oppilaat ja heidän vanhemmat, uudet asiat, uudet rutiinit, uusi opetussuunnitelma, uudet haasteet. Miten selviän siitä kaikesta uudesta? Mitä jos en selviäkään?

En tiedä yhtään, mitä on edessä tulevan vuoden aikana. Millaisia ihmisiä kohtaan, millaisia tilanteita kohtaan? Työsuhteeni alkaa YHTÄ päivää aikaisemmin ennen kuin oppilaat aloittavat koulun. En voi valmistautua tulevaan oikein mitenkään etukäteen. En tiedä kyseisestä koulusta mitään, en tiedä tulevista oppilaistani mitään, en tiedä työyhteisöstä mitään, en edes tiedä, mitä kaikkia aineita opetan. Hienoja nämä kaupunkien säästöpäätökset siitä, että uusien opettajien työsuhteet alkavat melkein kaksi viikkoa myöhemmin kuin vanhojen opettajien!

Pää meinaa räjähtää pelkästään siitä ajatuksesta, että mitä oman luokan kanssa tehdään lukuvuoden ensimmäisellä viikolla. Tutustutaan, ryhmäydytään, suunnitellaan ja luodaan pelisääntöjä varmaan ainakin. Niin ja kerrotaan sekä kirjoitetaan tietty kesälomasta. Auttakaa nyt joku! Ja sitten pitää vielä kohdata se peloistani suurin, ensimmäinen vanhempainilta. Mitä jos ne syö minut elävältä? :D Pää on täynnä kaikkia hienoja ideoita, joita haluaisin toteuttaa oman luokkani kanssa. Mutta meneekö ensimmäinen vuosi vain sellaisessa sumussa, että kaikki vähänkin luovemmat suunnitelmat on parasta haudata jo nyt?

 

Kauhistuttaa jo valmiiksi se kaikki työmäärä, josta minulla ei ole vielä tietoakaan. Mitä jos menetänkin kaiken vapaa-aikani työlleni? Yhden reissuistani jo menetin sille, kun oli pakko perua osallistumiseni äidin 60-vuotisjuhlamatkalle Slovakiaan. Ei tuntunut järkevimmältä vaihtoehdolta ilmoittaa uudelle työnantajalle, että: "Hei! Lähden sitten syyskuun alussa omalle lomalle." Sen takia reissukalenteri näyttää tyhjää ja sekös nostaa ahdistuskerrointa entisestään. Onko edessä vain oravanpyöräelämä, joka imaisee mukaansa? Tuleeko minustakin vain yksi elämäänsä kyllästynyt aikuinen, jolla ei ole enää aikaa seikkailuille?

Tiedän, että suurin osa peloistani on turhia ja naurettavia. Tiedän, ettei muu elämäni lopu siihen, vaikka aloitankin säännöllisen työn ja vapaa-aikani vähenee. Kyse on vain yhdestä vuodesta ja sen jälkeen suunnan voi taas valita uudelleen. Jatkaa samaa polkua tai suunnata kokonaan uudelle reitille. Mutta silti tuleva vuosi jännittä ihan mielettömästi. Se voi muuttaa kaiken tai ei mitään. Ja siitä tulee varmasti monella tapaa elämäni rankin. 

 

 

Kun edessä on tuollainen määrä uusia asioita, niin tuntuu, että olen alkanut karttaa kaikkea muuta uutta elämässäni. Kuten ihmissuhteita. Uusiin ihmisiin tutustuminen kun on niin pirun vaivalloista. Etenkin miehiin. Siksi pyrin vain äkkiä löytämään uusista ja vanhoista tuttavuuksista sellaisia puolia, joista en pidä, jotta ei tarvitsisi tutustua heihin sen tarkemmin. Tai yrittää ottaa heitä kiinteämmäksi osaksi elämääni.

Ristiriitaisissa tunnelmissa kohti uusia haasteita!

 

Viime vuodet ovat tehneet minusta niin itsenäisen, että uuden ihmisen sulauttaminen osaksi elämääni tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta. On helpompi turvata itsensä kuin antautua siihen, että joku välittäisi ja huolehtisi minusta. Se tuki ja turva kun voi kadota yhdessä silmänräpäyksessä, mutta itse pysyn itseni tukena aina sinne elämän loppuun asti. Ja silti sitä yllättää itsensä välillä ajattelemasta, miten hyvältä tuntuisi rakastua uudelleen.

Tämmöisissä sekavissa tunnelmissa starttailen elokuuta. Onneksi saa vielä hetken keskittyä lomailuun ennen töiden alkua. Jos vain päänkin saisi laitettua off-tilaan.

Mukavaa elokuun alkua kaikille! :)