lauantai 31. lokakuuta 2015

Hyvä kiertoon: Roosa nauha

Lokakuu on ollut yllätysten kuukausi, niin hyvässä kuin pahassa. Siitä piti myös tulla kuukausi ilman turhia ostoksia, mutta toisin kävi. Onnistuin nimittäin pudottamaan kovan onnen Lumiani luokan metsäretkellä kallioon, jonka seurauksena sen näyttö lakkasi toimimasta. Korjaus olisi maksanut 130 euroa ja takuuajan lähestyessä loppuaan päätin hankkia kokonaan uuden kännykän koeteltavakseni. Siitä johtuen käytin tässä kuussa rahaa ostoksiini enemmän kuin missään aiemmassa kuussa. Ärsyttää, mutta minkä sille voi, kun on syntynyt tekniikkaterminaattoriksi.


Lokakuun hyväntekeväisyyskohteeksi valitsin Roosa nauha -kampanjan. Rintasyöpä on sairaus, joka koskettaa naisia ympäri maailmaa. Siihen sairastuminen ei katso maantieteellistä sijaintia, ihonväriä, uskontoa tai varakkuutta. Noin joka kymmenes nainen sairastuu rintasyöpään elämänsä aikana. Roosa nauha- keräystä vietetään 13. kertaa Suomessa ja sen tarkoituksena on kerätä varoja syöpätutkimukseen ja sairastuneiden neuvontaan sekä lisätä tietoisuutta naisten yleisimmästä syöpätyypistä.

Viime aikoina rinnat ovat herättäneet kiivasta keskustelua julkisesti. On kiistelty siitä, ovatko pienet vai isot rinnat paremmat, pitääkö olla luomu- vai silikonirinnat tai saako lasta imettää julkisesti vai ei. Omat rintani ovat olleet minulle murheenaihe vuosia. Ne ovat olleet mielestäni liian isot, roikkuvat, arpiset ja keränneet vääränlaista huomiota. Vasta viime vuosina olen alkanut hyväksyä rintani sellaisina kuin ne ovat. Ne ovat osa minua ja tärkeintä on se, että ne ovat terveet. Ja toivon, että ne myös pysyvät terveinä. 


Roosa nauha -keräykseen voi osallistua muun muassa ostamalla kaupoissa myytävän Katri Niskasen suunnitteleman Roosan nauhan, erilaisia kampanjatuotteita tai lahjoittamalla nettisivujen kautta tästä. Oman lahjoitukseni lisäksi sain äidiltä Roosan nauhan ja aivan ihanat pinkit conversevillasukat, jotka hän oli huutanut Facebookin Roosa nauha -huutokaupasta.

Minulla on aina ollut Nokian kännykkä (lukuunottamatta eteläafrikkalaista kapulaa), mutta nyt päätin kokeilla jotain ihan muuta. Päädyin ostamaan Sonyn Xperia M4 Aquan, jonka pitäisi olla myös vedenkestävä. En tosin ole vielä uskaltanut testata sitä, koska sainhan aikanaan hajotettua myös vedenkestävän kameran Thaimaassa :D Olen ollut ainakin vielä tyytyväinen hankintaani, vaikka onkin ollut totuttelemista uuteen käyttöjärjestelmään ja puhelimen isoon kokoon. Virheistäni viisastuneena hankin myös näyttöön suojakuoren tulevien tiputtelujen varalle. 


Kännykkäostosten lisäksi jouduin myös ostamaan rekvisiittaa koulun Halloween-juhlaa varten. Oppilaat kinusivat ihan kauheasti, että pukeutuisin, niin pakkohan ne toiveet oli toteuttaa ja saapua töihin hirvittävänä noita Koukkunokkana. Oppilaiden reaktiot olivat kyllä asuun laitettujen eurojen arvoiset ja vietimme hauskan Halloween-päivän yhdessä toisiamme pelotellen.

Torstain työasu :D

Yhteensä ostoksiini kului vähän vajaa 300 euroa, joten Roosa nauha -keräykseen lähti minulta yhteensä 55 euroa. Toivottavasti nyt kahden viimeisen kuukauden aikana säästyisin suuremmilta tavaravahingoilta ja pystyisin pitämään kiinni ostorajoituksistani tiukemmin. Tämä vuosi on kulunut ihan uskomattoman nopeasti. Tuntuu, että vasta äsken asettelin itselleni tavoitteita tälle vuodelle ja nyt vuoden loppu jo häämöttää kahden kuukauden päässä. Taitaa se vaan olla totta, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu.

Hyvää pyhäinpäivää kaikille! :)

perjantai 23. lokakuuta 2015

Syksyn sävel ja Vesitornin joutsenlaulu

Koska sanat ovat edelleen kadoksissa, ajattelin antaa lempivuodenaikani puhua puolestani. Jos Suomen neljästä vuodenajasta olisi pakko valita yksi, jota pitäisi jaksaa koko loppuelämä, olisi se minun kohdallani ehdottomasti syksy. Juuri sellainen syksy, josta olemme saanneet tänä vuonna nauttia. Kaunis, lämmin ja aurinkoinen. Ja ajoittaisia kunnon syysmyrskyjä. Upeaa ruskan värikirjoa ja tunnelmallisia, pimeneviä iltoja.


Viime vuonna vietin koko ruska-ajan Etelä-Afrikassa, minkä takia olen nauttinut tämän vuoden syksystä vielä entistäkin enemmän. Koska viime päivät ovat ikävästi muistuttaneet siitä, että ankea marraskuu tulee väistämättä tänäkin vuonna, haluan nauttia tästä väriloistosta ja auringonpaisteesta niin pitkään kuin sitä vielä riittää. 


Syksy tarkoittaa aina myös jollakin tavalla uusia tuulia ja niitä on tosiaan tänäkin vuonna riittänyt. Syksyyn on sisältynyt paljon uutta ja mielenkiintoista, mutta myös paljon stressiä, murhetta ja unettomuutta. Uusi työ on vienyt niin paljon aikaa ja energiaa, että sen vastapainoksi olen liikkunut paljon ulkona ja nauttinut syksyn huikeasta TV-annista peittojen alla lötkötellen.


Tämä syksy jää myös mieleen yhdestä erittäin ikävästä asiasta. Se on nimittäin Lauttasaaren vesitornin viimeinen. Purkutyöt aloitettiin jo kuun alussa, eikä tornista ole enää jäljellä kuin pelkkä rapistuva irvikuva. Vesitorni on aina ollut minulle tärkeä Lauttasaaren symboli ja jollakin tavalla myös sen sydän. Turusta tänne päin ajaessani se toivotti tervetulleeksi takaisin kotiin. Nyt joka päivä Espoosta kotiin päin tullessani joudun katsomaan, miten tuo upea rakennus kokee julman lopun.


On surullista, ettei sille keksitty järkevää käyttötarkoitusta. Ja on sydäntäsärkevää, että se päädyttiin purkamaan, vaikka monien laskelmien mukaan sen kunnostaminen olisi ollut suurin piirtein samanhintaista. Inhottaa elää maailmassa, jossa kaikki vanha nähdään turhana ja riesana, josta pitää päästä eroon. Vesitornin purkamisen myötä tärkeä pala Lauttasaaren historiaa katoaa ikuisiksi ajoiksi.


"Nyt ne kaiken kauniin hautaa. Haudalle laitan kukkasen. Ja kukoistavan toivon edes sen."
(Eppu Normaali)

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Päätin keskittyä elämään

Elossa ollaan ja ihan hyvässä voinnissa, vaikka luvattuja postauksia ei olekaan tullut. Viime kuukaudet olen ollut todella turhautunut itseeni. En vaan saa töiden lisäksi hoidettua juurikaan muita asioita. Ei ole aikaa tai ei ole energiaa. Ahdistaa, kun ideoita tänne blogiinkin olisi paljon, mutta en saa niitä käytännössä toteutettua. Totuin niin monta vuotta siihen, että vapaa-aikaa on paljon, etten ole oikein vieläkään tottunut tähän nykyiseen elämänrytmiini.
 
 
Sen takia koko syysloma kului pitkälti rästihommia hoitaen ja tuntui, etten edes kerennyt oikein lomailemaan, kun koko ajan piti olla jossakin tai tehdä jotakin. Oli hajonnutta kännykkää (taas vaihteeksi), Mindin lääkäriä (taas vaihteeksi), hammaslääkäriä, järjestelyä, siivoamista ja muuta "mukavaa" lomapuuhaa. Olisin halunnut edes yhden kokonaisen päivän, jonka olisin viettänyt sängyn pohjalla maaten, mutta sitä täytyy nyt ehkä jaksaa odottaa joululomaan asti. 
 
 
Kun vapaa-aikaa on vähemmän kuin aikaisemmin, elämän muut osa-alueet ovat nousseet tärkeämpään asemaan kuin ennen. Enää en halua käyttää vapaapäivääni blogin kirjoittamiseen, jos voin viettää sen rakkaiden ystävien seurassa elämästä nauttien. Ja tänä viikonloppua unohdin kaikki suorituspaineet ja todella nautin siitä.
 

Ihana H tuli pitkästä aikaa luokseni ja vietimme mahtavan viikonlopun yhdessä. Sen kruunasi eilinen Haloo Helsingin kiertueen päätöskonsertti Hartwall Arenalla. Odotukseni olivat korkealla, mutta keikka ylitti kaikki odotukseni. Reilu kaksi tuntia kului yhdessä hujauksessa yhteen biisejä ja huikeaa show'ta fiilistellessä. Aivan järjetön onnen tunne täytti minut koko konsertin ajaksi ja kantoi vielä pitkälle sen jälkeen.
 
 
Jos olin elokuussa ällistynyt Siltsun konsertista, eilisestä olin mykistynyt. Esitys oli todella näyttävä, täynnä yllätyksiä ja upeasti toteutettu. Biisit kuulostivat paremmilta kuin koskaan ja koko Arena söi HH!:n kädestä. Parasta Haloo Helsingissä on kuitenkin se aitous ja vilpittömyys, jolla he suhtautuvat yleisöönsä. Elli on aivan käsittämättömän ihana persoona, joka koskettaa aidosti ihmisiä. Tällä bändillä menestys ei ole noussut hattuun (toisin kuin Samu Haberilla, joka istui takanamme analysoimassa keikkaa kovaan ääneen, rasittavan oloinen ihminen!).
 
 
Haloo Helsinki! soitti illan aikana monia niistä kappaleista, joita olinkin aina toivonut kuulevani vielä joskus livenä. Kylmät väreet valtasivat koko kehon ja kyyneliä sai pyyhkiä silmäkulmista useamman kappaleen aikana. Elli piti myös äärettömän koskettavan puheen meille kaikille. Ihana, ihana, ihana ilta aivan mahtavassa seurassa. Kiitos HH! ja rakkain H <3
 

Minua on ahdistanut se, etten saa päivitettyä blogia enää niin usein kuin ennen ja toisaalta olen miettinyt sitä, ketä edes kiinnostaa lukea juttujani. Nyt olenkin alkanut muistuttaa itseäni siitä, että perustin blogin alun perin itseäni, en muita, varten. Mutta minä olenkin juuri se, joka asettaa itselleni ne suurimmat paineet tämän blogin suhteen. Ainakaan en aio enää tehdä täällä tyhjiä lupauksia. Kirjoitan sitten, kun siihen on aikaa ja halua. Ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kuussa, ehkä ensi vuonna.
 

 
Elämä ei ole täällä bittiavaruudessa, vaan jossain ihan muualla. Se on puiden upeassa väriloistossa, kauniissa joutsenparvessa, auringonlaskussa, haukassa, joka istahti ikkunani eteen, rakkaiden ystävien kanssa jaetuissa nauruissa, onnenkyynelissä, koskettavissa kappaleissa, riehakkaassa tanssimisessa, tuntemattoman käteen tarttumisessa ja niin monessa muussa asiassa. Ja ne asiat pysyvät yhtä tärkeinä, kerkesin niistä tänne blogiin raportoimaan tai en.
 
Aurinkoa kaikille tulevaan viikkoon! :)

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

MatkaMuistoja: Islanti

Huh, neljännes lukuvuodesta selätetty ja nyt on aika nautiskella ensimmäisestä palkallisesta syyslomasta. Tulee kyllä loma todella tarpeeseen, vaikka olenkin viihtynyt hyvin työssäni. Nyt aion ryhdistäytyä bloginkin suhteen ja aloitan kirjoittamalla vihdoinkin ne Islannin matkamuistelut. Islanti kuuluu yksiin upeimpiin maista, joissa olen vieraillut, joten se todella ansaitsee kunnollisen matkakertomuksen.
 

Kesällä 2011 suuntasimme heti Lapin matkamme jälkeen Islantiin exän kanssa. Majoituimme ihan Reykjavikin keskustaan CenterHotel Arnarhvolliin. Voin suositella tuota hotellia lämpimästi. Se on keskihintainen, loistavalla sijainnilla ja muutenkin viihtyisä hotelli. Ikkunastamme aukesivat näkymät merelle ja vuorille. Aamiaisella taas saimme ihastella ympärillä aukeavaa kaupunkia. Vaatimaton hotellirakennus (ei kannata antaa ulkonäön pettää!) sijaitsee aivan vuonna 2011 rakennetun konserttitalo Harpan vieressä.
 

Ensimmäisenä päivänä vain kiertelimme hotellimme lähistöä, puistoja ja satamaa. Reykjavik on kiinnostava sekoitus idyllisiä puutaloja ja moderneja rakennuksia ja sen koko keskusta-alueen pystyy näkemään kävellen. Sää on kesälläkin melko viileää ja sateisiin kannattaa varautua.

 
Satamasta lähtee lukuisia paatteja, joilla pääsee ihmettelemään valaita, delfiinejä ja muita mereneläviä kaupungin edustalle. Niistä yhdelle lähdimme toisena päivänämme.


Päivä oli yksi matkamme aurinkoisimmista ja saimme nauttia useamman tunnin kauniista maisemista. Veneretken aikana näimme paljon lintuja, lukuisia delfiinejä ja yksittäisiä valaita. Nautin kovasti siitä, kun koskaan ei voinut tietää, mistä seuraava evä pilkahtaa pintaan.
 

Islanti on niin täynnä upeita luonnonmuodostumia, maisemia ja retkimahdollisuuksia, ettei matkan ajaksi kannata jumittua vain Reykjavikiin. Vuokrasimme auton päiväksi ja lähdimme itsenäisesti kiertämään suosittua maisemareittiä Golden Circlea. Sen varrella sijaitsevat useat Islannin kuuluisimmista luonnonnähtävyyksistä.
 

Aluksi nautimme huikaisevan kauniista vuoristo- ja järvimaisemista ajellessamme kohti ensimmäistä pysähdyspaikkaamme Þingvelliria. Se on merkittävä sekä historiallisesti että geologisesti ja kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Islantilaiset aloittivat maakäräjien pitämisen siellä vuonna 930. Þingvellir sijaitsee Euroopan ja Amerikan mannerlaattojen törmäyspisteessä, joita kävimme ihmettelemässä.

Sieltä matkamme jatkui kohti Haukadalurin geotermistä aluetta, jossa sijaitsee useita kuumia lähteitä. Niistä suurin, Geysir, ei ihmisten roskaamisen takia enää syökse vettä ilmaan, mutta hieman pienempi Strokkur on hyvin aktiivinen. Se purkautuu muutaman minuutin välein syösten vettä 10-40 metrin korkeuteen. Satuimme yhden purkauksen aikana olemaan juuri väärässä paikassa ja se kasteli meidät läpimäriksi. Ei ollut kovin miellyttävää hytistä märissä vaatteissa mädän kananmunan hajuisena loppupäivää, mutta olihan se aikamoinen kokemus :D
 

Geysireiltä ajelimme hämmästelemään yhtä Islannin suurimmista vesiputouksista, Gullfossia. Putouksen jyrinän kuuli jo kauan ennen kuin sen näki, niin mahtava ääni sen vesimassoista lähti. Kyllä siinä jäi Oulangan Jyrävä aika pahasti kakkoseksi.
 

Putoukselta näimme myös vilauksen Langjökullin jäätikköä. Toivottavasti pääsisin tutustumaan siihen lähemmin jollakin toisella matkalla. Ajelumme jatkui halki vaihtelevien maastojen. Välillä ajelimme karujen kivikkojen välissä, välillä ympärillä avautui ikivanhaa merenpohjaa ja väillä taas niittyjä, joilla laidunsi suloisia lehmiä, lampaita ja islanninhevosia. Vaikka en ole yhtään hevosihminen, niin issikat on kyllä aika symppiksiä. Niillä ratsastaminen jäi kuitenkin myös kokematta tällä reissulla.
 

Päätimme yhdistää päiväreissuumme vielä yhden Islannin suosituimmista nähtävyyksistä, pulikoinnin Blue Lagoonissa. Kyseessä on siis geoterminen kylpylä, jonka hinnat ovat todella ylihinnoiteltuja. Mutta ei siitä pääse mihinkään, että tumma laavakivi yhdistettynä turkoosiin kuumaan lähteeseen, oli kerrassaan upea näky. Ja lämmittely tuli tosiaan tarpeeseen, kun oli hytissyt melkein koko päivän märissä vaatteissa.
 


Seuraavalle päivälle olimme varanneet koskenlaskuretken, josta minulla ei ikävä kyllä ole ollenkaan kuvia. Se oli kyllä tosi mahtava kokemus ja voisin lähteä koska vaan uudestaan. Meidän lautan kippari oli oikea vitsiniekka ja lopuksi hän sai meidät kaikki huijattua kaatumaan jääkylmään jokiveteen. Olimme myös varanneet paikat snorklausretkelle, mutta se peruuntui ylibookkauksen takia. Joten on monta syytä, miksi on vain pakko vielä päästä uudestaan tuohon maagiseen maahan.
 

Meillä kävi hyvä tuuri, kun matkamme loppupäähän osui paikallinen taiteiden yö, joka toi paljon vilinää kaupungin kaduille. Ilta kruunautui ilotulitukseen, jota pääsimme ihastelemaan hotellin sängyssä maaten. Harvemmin sitä saa noin upeaa ilotulitusta oman ikkunansa eteen.
 

Viimeiset päivät kuluttelimme Reykjavikin keskustaa ja kauppoja kierrellen ja lempiravintoloissamme syöden. Piipahdimme myös kaupungin maauimalassa, jossa pääsimme testaamaa yli 40 asteista lämpöallasta. Kävimme myös katsastamassa konserttitalon ja Hallgrímskirkjan (alkupään kuvissa näkyvän kirkon) sisältäpäin. Lopulta oli kuitenkin aika jättää haikeat hyvästit tuolle upealle maalle ja suunnata takaisin Suomeen.
 

Suosittelen ehdottomasti kaikille matkaa Islantiin. Se on todella ainutlaatuinen maa, jossa ei ihan heti lopu tekeminen kesken, ainakaan jos on yhtään kiinnostunut luonnosta. Sinne on lyhyt lentomatka ja sen kautta on helppo kulkea myös Pohjois-Amerikan itärannikolle. Ainoat huonot puolet, jotka tulevat mieleen, ovat melko kallis hintataso ja nopeasti vaihteleva sää. Mutta ne ovat mitättömän kokoisia miinuksia verrattuna siihen kaikkeen upeaan, mitä Islanti tarjoaa matkailijalle. Voi ei, nyt tuli kyllä ihan kauhea hinku takaisin noihin maisemiin!
 
Löytyykö lukijoista muita Islannille sydämensä menettäneitä tai siitä haaveilevia? :)


keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Nainen vailla historiaa, tyttö ilman menneisyyttä


Tarkoituksena oli kirjoittaa Islannista, mutta Zen Cafén upea biisi vei ajatukseni ihan toisille urille. Viime aikoina olen miettinyt paljon vanhenemista, sitä kuka olen ja mitä haluan muiden tietävän minusta. Uuden työpaikan myötä olen tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin ja on ollut jotenkin virkistävää, kun kenelläkään ei ole ollut ennakko-oletuksia minusta. On saanut tavallaan luoda nahkansa ja aloittaa alusta. Sukulaiset, vanhat ystävät ja tutut kun peilaavat minua muistojensa kautta ja olettavat minusta asioita, joita en enää välttämättä ole.
 
Olen hetken saanut olla nainen vailla historiaa ja päättää itse, mitä osia menneisyydestäni paljastan ja mitä en. Tietenkään kukaan ihminen ei tiedä minusta kaikkea ja tarkoituksella olen kertonut eri asioita eri ihmisille. Näin jokainen saa minusta pieniä paloja, mutta kukaan ei pysty näkemään koko kuvaa. On aika pelottava ajatus, että yksi ihminen tietäisi minusta kaiken ja voisi halutessaan käyttää sitä minua vastaan.
 
Elämääni on jo tähän mennessä mahtunut paljon ikäviä tapahtumia, jotka ovat muokanneet minua monella tapaa. Sen takia joitakin tekemisiäni tai sanomisiani voi olla vaikea ymmärtää, jos ei tiedä syitä niiden takana. Etenkin uusiin miehiin tutustuessa joudun miettimään, mitkä ovat sellaisia asioita menneisyydestäni, joita on hyvä tuoda esille ja mitkä taas eivät. Toisinaan mietin, miten helppoa olisi, jos menneisyyden ikävät asiat eivät kolkuttelisi takaraivossa, painaisi hartioita tai näkyisi minussa.
 


Minulla on aina ollut kasvot ja vartalo, jossa näkyvät herkästi elämän jäljet. Hampaat ovat kellertävät, vaikka en tupakoi tai juo kahvia. Ne ovat jäänne vauva-ajan vahvasta lääkityksestä, joka vei hammaskiilteen mennessään. Kroppa on täynnä arpia muistuttamassa teini-iän äkillisestä kasvupyrähdyksestä ja sen jälkeisestä kiusaamisesta. Olen voidellut niitä öljyillä ja rasvoilla, mutta mikään ei ole pyyhkinyt niitä pois. Silmien alla on tummat varjot vuosien aikana valvotuista öistä. Meikillä niitä pystyy hälventämään, mutta illalla, kun pyyhin pois maskini, kohtaan väsähtäneen pandakarhun. Silmien ympärille ilmestyy jatkuvasti uusia ryppyjä, vaikka kuinka käytän anti-age tuotteita. Ne muistuttavat jokaisesta eletystä vuodesta, murheista ja huolista. Vartalosta löytyy pehmoisia kohtia ja selluliittia, jotka muistuttavat huonoista elämäntavoista.
 
Jokaisella asialla on kuitenkin kaksi puolta. Ennen näin niistä vain sen huonon puolen, kun nykyään taas huomaan yhä enemmän sitä positiivista puolta. Keltaiset hampaat kertovat siitä, että selvisin vakavasta sairaudesta ja olen terve. Arvet muistuttavat siitä, että olen nainen, jonka vartalo muokkaantui alle vuodessa laudasta tiimalasiksi. Tummat silmänaluset ovat muisto myös niistä hauskoista valvotuista öistä. Rypyt muistuttavat jokaisesta hymystä ja naurusta, jonka olen jakanut. Vartalon löllykät ja muhkurat taas kertovat siitä, että olen nauttinut elämästä, enkä ole keskittynyt pelkkään suorittamiseen. Vartaloinhoni on muuttumassa hyväksynnäksi ja rakkaudeksi oma kroppaani kohtaan.
 
 
 
Ilman menneisyyttäni en olisi minä. Olisin vain tyhjä kuori ilman sisältöä. Jokainen onnen tai surun hetki on jättänyt minuun jälkensä. Jokainen vastoinkäyminen on musertanut, mutta tehnyt myös vahvemmaksi. Ja joka päivä huomaan tuntevani itseni paremmin kuin edellisenä päivänä. En enää tee niin usein asioita miellyttääkseni muita, vaan pysähdyn kuuntelemaan, mitä minä todella haluan.

Välillä saatan pelästyä, miten vanhalta näytän jo nyt 25-vuotiaana. Mutta kun mietin historiaani, ei kai se ole mikään ihme. Olen elämässäni kokenut paljon enemmän kuin monet minua kymmenen vuotta vanhemmat ihmiset. Tyttö ilman menneisyyttä on kasvanut naiseksi, jolla on jo aikamoinen historia takanaan. Ehkä vielä joskus uskallan paljastaa sen kaiken jollekin erityislaatuiselle ihmiselle. Pirstaleista rakentuvan koko kuvan.
 
 
 
Tässä vielä kappale, joka vei minut näiden ajatusten äärelle. Välillä on hyvä katsoa taaksepäin, jotta osaa arvostaa sitä, mitä on nyt. Tuon kappaleen kaunein kohta on mielestäni tämä: "Nainen vailla historiaa, tyttö ilman menneisyyttä, harmaantuuko hiukses vanhana? Nainen vailla historiaa, tyttö ilman menneisyyttä, saako niitä silloin harjata?"
 
Näiden sekavien ajatusten myötä toivottelen mukavaa viikon jatkoa. Ehkä vielä joskus päästään sinne Islannin muisteluihinkin asti :D