Ylisuorittamisen äkkistoppi

Voisin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea olen saanut aikaiseksi kuukauden aikana. Miten hyvin olen sopeutunut uuteen työympäristöön. Miten paljon mahtavia asioita olen kokenut. Mutta se olisi vain osa totuutta. Siksi kerron, mitä tapahtuu ihmiselle, joka ylisuorittaa kuukauden ajan kaikilla elämänsä osa-alueilla. Se sairastuu. On kai onni, että kroppa osaa pistää stopin, jos meno on liian kovaa, vaikka viides flunssa tähän vuoteen on jo vähän liikaa. Nyt on vain pakko koittaa levätä ja koota itseään maanantaiksi.


Se tunne, kun kuvittelet, että kyllä tästä flunssasta selvitään lepäämällä ja heräät seuraavana aamuna näyttäen tältä :D

 

Kulunut kuukausi on ollut aikamoista kyytiä. Etenkin, kun sitä ennen olin kerennyt tottua elämään, joka sisälsi paljon tyhjää vapaa-aikaa. Energiaa ovat syöneet pitkiksi venyneet työpäivät, valtava määrä uusien asioiden sisäistämistä ja itselleni asettamat älyttömät paineet töiden suhteen.  Kuukauteen on mahtunut sen takia aika vähän vapaa-aikaa ja sekin on sisältänyt paljon kaikenlaista ohjelmaa. On ollut yökyläilyjä, Siltsun keikkaa, ristiäisiä, illanviettoja, treffejä, urheilutapahtumia ja vaikka mitä muuta. Vaikka ne ovat kaikki olleet mukavia tapahtumia, ovat ne ylikuormittaneet mieleni ja kroppani äärirajoille.

Ylitin itseni juoksemalla RunFestissa 4,2 kilometriä alle puoleen tuntiin. Oli aika voittajafiilis :)

Kun siihen lisätään vielä jatkuva huoli Mindin tilasta, oli stressicocktail valmis. Perjantaina se kaikki sitten huipentui, kun pääsin töistä kotiin, jonne olin raahautunut pää kainalossa. Tärisin peiton alla kuumehorkassa ja yhtäkkiä Mindi sai epilepsiakohtauksen pitkästä aikaa. Kun sain tilanteen vihdoin rauhoitettua, en pystynyt liikkumaan. Makasin vain Mindin vieressä ja itkin. Ajattelin vain, etten jaksa enää, en pysty nousemaan, en minä tällaista elämää halunnut.

Siinä hetkessä tunsin itseni niin yksinäiseksi tässä maailmassa. Toivoin vain, että joku soittaisi. Tai halaisi. Tai ymmärtäisi. Makasin ja makasin ja makasin. En tiedä, kuinka kauan, mutta se tuntui ikuisuudelta. Siinä maatessa mieleeni piirtyi äkillisesti kuva pakolaispojasta, joka makaa elottomana rannalla. Se havahdutti minut lopulta lamaannuksestani ja pakotti nousemaan ylös. Silloin, kun omat murheet tuntuvat painavilta, suhteutan ne koko maailman mittakaavaan. Se ei poista ongelmiani, uupumustani tai ahdistustani, mutta se saa ne tuntumaan vähän pienemmiltä. Ja se saa muistamaan kaikki hyvät asiat elämässäni.

Kävin luovuttamassa verta pitkästä aikaa ja ihastelin muiden urheilusuorituksia telkkarista. 

Minun ongelmista lähes kaikki on muutettavissa. Ja minä myös pystyn tekemään ne muutokset. On helpompaa heittäytyä avuttomaksi marttyyriksi kuin ryhtyä tekemään tarvittavia muutoksia elämässään. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon välittäviä ihmisiä, jokaisen elämä on loppupeleissä omissa käsissä. Jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa sen parantamiseksi. Jokainen on vastuussa omasta jaksamisestaan.

Luokan kanssa nautittiin elokuun kesäpäivistä metsäretkillä ja tehtiin muita hommia Rekun valvovan silmän alla.

Välillä positiivisetkin asiat voivat kuluttaa voimavaroja ja aiheuttaa uupumista. Kuukauden ajan elin pitkälti muita varten ja unohdin itseni ja oman jaksamiseni. Nyt on pakko höllätä. Laskea rimaa alemmas. Pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Keskittyä henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Lakata vertaamasta omaa elämäänsä muiden elämään. Kaikki ihmiset eivät tarvitse "tyhjää" aikaa. Minä kuitenkin tarvitsen sitä paljon jaksaakseni. Eikä se tee minusta huonompaa ihmistä, vaikka välillä niin ajattelenkin.

Vielä hetki sitten nautittiin rantakeleistä, jotka elokuu vei mukanaan.

Välillä tarvitaan pohjakosketuksia, jotta voi ponnistaa takaisin pintaan. Ja muistaa kaiken hyvän elämässään. Suomessa eläessä siihen kaikkeen vain jotenkin turtuu ja ongelmat saavat älyttömiä mittasuhteita. Siihen kai kaikki negatiivinen pakolaiskeskustelukin pitkälti pohjautuu. Omat ongelmat tuntuvat niin suurilta, että ihmetellään, miksi minun pitäisi auttaa, kun on nämä omatkin haasteet. Mutta juuri auttamalla hädässä olevia saa tarvittavat mittasuhteet ongelmiinsa ja osaa suhtautua niihin paremmin. Juuri siksi hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyöt  tulevat säilymään arjessani. Jotta muistaisin, miten hyvin minulla menee.

Elämää sairaan koiran kanssa

Tarkoituksenani oli muistella Thaimaan matkaa, mutta mieleni ei pysty keskittymään kuin yhteen asiaan tällä hetkellä. Siksi ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka on läsnä elämässäni joka ikinen päivä. Pitkään aikaan en ole kirjoittanut siitä juuri mitään, mutta nyt, kun odotan taas aikaa eläinlääkärille, tuli minulle äkillinen tarve päästä purkamaan tuntojani johonkin.

Rakas koirani Mindi on nimittäin todella sairas, vaikka sitä on välillä vaikea uskoa. Yli kolme vuotta Mindi eli ilman yhtäkään terveysongelmaa. Ja nykyään tuo reipas ilopilleri kantaa mukanansa melkein kaikkia cavalierien tyyppisairauksia ja vielä vähän muutakin siihen päälle.

Mindillä on diagnosoitu epilepsia, johon sillä on lääkitys kaksi kertaa päivässä. Silti Mindi saa edelleen välillä lieviä kohtauksia. Lääke on annettava hyvin tarkasti samaan aikaan päivästä, jolla vähennetään kohtausriskiä. Joko minun tai jonkun muun täytyy siis olla antamassa Mindille lääke oikeaan aikaan. Jos en saa Mindiä hoitoon, se tarkoittaa yleensä sitä, että illanviettoni jäävät aika lyhyeen. Kerran jouduin myös lähtemään treffeiltä antamaan lääkettä Mindille (ne olivat onneksi tylsät, niin lääkkeenanto kävi hyvänä verukkeena poistua paikalta :D).



Mindillä on todettu magneettikuvauksissa Chiarin epämuodostuma takaraivonluussa. Se saattaa kehittyä syringomyeliaksi, joka puolestaan aiheuttaa erilaisia neurologisia oireita ja kipuja. Sen etenemistä ei voida ennustaa mitenkään ja joka päivä joudun tarkkailemaan Mindin käytöstä. Onko se normaalia vai kipuoireilua? Syringomyelian oireita kun ovat mm. rapsuttelu, naamaan hankaaminen ja moni muu ihan tavallinen koiran käytös. Tällä hetkellä tuntuu, että epämääräistä oireilua on jonkin verran enemmän kuin aikaisemmin, joten kipulääkityksen aloittaminen saattaa olla pian ajankohtaista.

Viimeisimmässä eläinlääkärintarkastuksessa Mindillä todettiin myös sydämen lievä sivuääni, joka saattaa sekin aiheuttaa ajan kanssa oireilua ja vaatia lääkitystä. Näiden lisäksi Mindin hengitys on usein melko raskasta ja se saa hengenahdistuskohtauksia. Nämä johtuvat todennäköisesti myös rakennevioista. Myös Mindin silmät rähmivät jatkuvasti ja hammaskiveä kertyy paljon.

Kaikki tämä on todettu reilun vuoden aikana. Näiden lisäksi tuohon aikaan on mahtunut akuutti kohtutulehdus ja sen leikkaus, välikorvantulehdus ja joitakin pienempiä vaivoja. Eilen illalla Mindi alkoi ontua oikeaa etutassuaan ja tänään se ei pystynyt laittamaan siihen melkein ollenkaan painoa. Sitä vaivaa lähdemme tänään selvittelemään. Toivotaan, ettei se olisi mitään vakavaa. Eipä voi muuta sanoa kuin, että onneksi meillä on vakuutus.

Suurin osa näistä vioista ja sairauksista johtuu ihmisestä ja siitä, että cavaliereja on jalostettu aivan liian pitkälle. Ne olisi kaikki ollut vältettävissä ja se saa minut välillä todella vihaiseksi ja surulliseksi. On niin väärin, että maailman kiltein  ja hyväsydämisin koira joutuu kärsimään erilaista oireista, kokemaan ajoittaista kipua, syömään väkisin lääkkeitä ja ramppaamaan jatkuvasti eläinlääkärissä. Toivon, ettei kukaan nykyisistä kasvattajista enää edesauta tämän kultaisen koirarodun sairauskierrettä.

Elämä sairaan koiran kanssa ei ole helppoa. Mielessä on jatkuva huoli siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi? Koska seuraava kohtaus iskee? Koska kivut kasvavat sietämättömiksi? Miten Mindi pärjää yksin kotona poissaolleessani? Kuka pystyy hoitamaan sitä? Lapset käyvät päivisin tarhassa tai koulussa, mutta koira on kotona aina yksin. Minulla asuvat vanhemmat onneksi niin lähellä, että pystyn aika usein viemään Mindin sinne hoitoon. Silti tulen töistä kotiin niin pian kuin mahdollista. Ja joudun säännöllisesti kieltäytymään menoista sen takia, etten saa Mindiä hoitoon.

Pahinta on kuitenkin se, että harva ymmärtää huoleni ja sen, miksi Mindin hyvinvointi menee kaiken muun edelle. Sairas lapsi on täysin ymmärrettävä syy monelle, mutta kun kyseessä on koira, asiaa saatetaan usein vähätellä. Monet eivät ymmärrä, etten oikeasti voi tulla illalla mihinkään, jos olen jo ollut päivän poissa kotoa. Paitsi jos Mindi voi tulla mukaan. Elämäni rytmittyy täysin Mindin ympärille. Jos Mindi on kotona, en halua olla poissa yli kuutta tuntia sen luota. Mindi on minulle yksi elämäni tärkein asia ja se tuo minulle niin paljon onnea, että olen valmis uhraamaan paljon sen hyvinvoinnin eteen.

Suurin osa päivistämme sujuu kuitenkin samalla tavoin kuin muissakin koiraperheissä. Lenkkeilemme, leikimme, syömme ja nukumme yhdessä. Mindin sairaudet eivät juurikaan näy ulospäin, joten kukaan, joka ei tiedä niistä tuskin voi uskoa, millaista taakkaa tuo pieni koira kantaa mukanaan. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Mindi on uskomattoman iloinen, ystävällinen ja touhukas koira, jota välillä luullaan pennuksi vielä nyt 5-vuotiaanakin.

Juuri Mindin positiivisuuden takia pystyn itsekin murehtimaan vähemmän ja nauttimaan enemmän tästä hetkestä. Mutta sitten tulee taas näitä päiviä, kun matto vedetään jalkojen alta, pelko lamauttaa mielen ja kyyneleet valuvat pitkin poskia. Kun toivoo vain yhtä asiaa. Että edessä odottaisi vielä hyviä päiviä rakkaimman Mindin kanssa.

Vailla punaista lankaa

Pienimuotoinen arkiahdistus päällä, kun huomenna alkaa taas työt monen viikon lomailun jälkeen. Loma on ollut juuri niin rentouttava kuin toivoinkin, vaikka yli viikon mittaiseksi yltynyt flunssa tekikin minusta lähes seinähullun. Ainakin opin taas, että on ihan eri asia saada maata peiton alla kuin joutua makaamaan sen alla. Ajatukset kimpoili noiden päivien aikana aina pieleen menneistä ihmissuhteista kuolemaan, joten hilpeissä tunnelmissa olen aloitellut uutta vuotta :D No sain sentään luettua pikatahtia joululahjaksi saamani Dan Brownin Infernon. Taattua laatuviihdettä ja mielestäni ehkä jopa kaikista paras teos Brownin tuotannosta. Herätti oikeasti ajattelemaan maailmamme nykyistä tilannetta ja tulevaisuutta.

Flunssan rinnalla on onneksi ollut myös monia mukavia tapahtumia, joista ensimmäinen oli toissa lauantaina toiseksi olohuoneekseni muuttuneella Hartwall Areenalla. Ostin isille ja siinä samalla itselleni joululahjaksi liput Jokerit Clubiin seuraamaan Jokerit-Dinamo Minsk KHL-matsia. Nuoruudessani käytiin aika useinkin isin kanssa katsomassa Jokerit-matseja yhdessä, joten oli hauskaa herättää tuo perinne taas henkiin. Ennen matsia nautimme makoisan buffet-aterian Platinum-ravintolassa ja ensimmäisellä erätauolla tarjolla oli herkullinen jälkkäripöytä. Kun Jokerit vielä voitti matsin 5-2, niin ilta oli kaikinpuolin onnistunut.

Saatiin isin kanssa hyvät naurut pöydässämme odottaneesta kyltistä :D

Tällä viikolla olen puolestaan kunnostautunut jälleen telkkarin katsomisessa, joka on ollut pitkään huolestuttavan vähäistä. Viivin kanssa tuijoteltiin yhdessä Ensitreffit alttarilla, Mummomafia ja Rakas, sinusta on tullut pullukka. Kaksi jälkimmäistä täyttivät odotuksemme, mutta Ensitreffit alttarilla tuotti suuren pettymyksen. Ensimmäinen jakso oli toteutettu todella puuduttavasti ja kaikki sinkut vaikuttivat melko tylsiltä, joten ainoa mitä siitä jäi käteen oli järkyttävä päänsärky. Se saa vielä toisen mahdollisuuden, mutta odotukset eivät ole kovin korkealla.

Tänä viikonloppuna sain puolestaan luokseni kauankaivatun vieraan, nimittäin H:n. Eipä siinä taas meinannut tulla höpöttelylle ja naurulle loppua, kun näimme puolen vuoden tauon jälkeen. Onnea on rakkaat ystävät, joiden kanssa jutut jatkuvat täysin luontevasti riippumatta siitä, kuinka kauan edellisestä näkemisestä oikein on <3 Viikonloppu kului rennosti leffoja katsellen, ulkoillen ja eilen sain H:n jopa houkuteltua paikalliseen Bistro Pirattiin. Myös Viivi liittyi seuraamme ja ilta kului hervottomissa merkeissä paikallisen ihmiskirjoa ja karaoke-esityksiä ihastellen. H on ensimmäinen Saaren ulkopuolinen ihminen, jonka uskaltauduin viemään Bistroon ja hyvinhän se siellä tuntui viihtyvän.

Ainiin, koettiinhan me Mindin kanssa tällä viikolla myös Avara luonto-hetki, kun lähdettiin lenkille pitkin Lauttasaaren rantoja. Kettuhan se sitten köpötteli vastaan rantatiellä ja törmäsimme siihen vielä uudestaankin rusakkojahdissa. Myös viime yönä saimme kokea luonnon mahdin, kun kahlasimme H:n kanssa pitkin lumisia teitä valtavassa lumipyryssä. Että tällaista "urbaania" elämää Suomen pääkaupungissa tällä kertaa.

Mindi löysi uuden piilopaikan päiväpeiton alta :)

Koska kuvien ottaminen on taas unohtunut lähes täysin, en ehkä jatka tätä päätöntä selittämistäni enää tämän enempää. Kuten otsikkokin kertoo, punainen lanka on vähän hukassa niin tässä tekstissä kuin elämässä noin yleensäkin. Ehkä ihan hyvä, että seuraavat viikot kuluu taas töiden merkeissä, niin ei kerkeä miettiä liikaa tätä elämän järjettömyyttä.

Huomista aamuherätystä jo innolla odottelen. Koskakohan maailma alkaisi pyöriä meidän aamutorkkujen ehdoilla? :D No, kerran se vaan kirpasee. Tsemppiä kaikille muillekin maanantaihin, we can do it!

Sairasviikko ja viimeinen viikonloppu Kapkaupungissa

Matkustaessa yksi pahimmista ja toisaalta parhaimmista puolista on se, miten nopeasti tilanteet, tunteet ja olotilat voivat muuttua. Koska tähän viikkoon asti matkani on edennyt melko täydellisesti, oli odotettavissa, että jossakin vaiheessa otetaan myös sitä kuraa niskaan. Sen vuoro on ollut tällä viikolla. Onneksi näen huomenna taas lapset, jotka saavat varmasti hymyn takaisin huulilleni.

Kulunut viikko on sujunut melko tahmeasti, kiitos flunssan, jonka onnistuin nappaamaan jostakin edellisenä viikonloppuna. Maanantaina ja tiistaina pystyin vielä menemään töihin, mutta keskiviikkona ja torstaina näin parhaaksi pysytellä sängyssä, ihan jo senkin takia, etten tartuttaisi lapsia. Alkuviikosta lapsia oli koululla tosi vähäsen ja päivät kuluivatkin melko rauhallisesti leikkien, pelaten ja uusia asioita oppien.

 

 

 

Keskiviikkoaamuna oloni oli todella flunssainen ja kuumeinen, joten jäin suosiolla nukkumaan oloani paremmaksi. Myös torstai kului sängynpohjalla Finrexiniä juoden ja uutta rakkauttani, Oreosuklaata, mutustaen. Onneksi lepo teki tehtävänsä ja perjantaina olo oli jo huomattavasti parempi, joten ei se ilmeisesti ollut ainakaan ebolaa (pliis, älkää laittako mua karanteeniin! :P). Perjantaina muutama townshipin lapsi tuli viettämään päivää asuntolallemme, jonka jälkeen suuntasin läheiselle malille hankkimaan toimivaa kännykkää.

Kaksi ja puoli viikkoa ilman puhelinta on sujunut kivuttomasti ja on ollut todella vapauttavaa, kun on voinut olla tavoitettavissa vain kun sitä itse haluaa. Tuli vanhat, hyvät lankapuhelinajat mieleen <3 Harmi vaan, että Suomessa kännykkä on nykyään aikamoinen välttämättömyys, joten kai sitä kapistusta täytyy taas opetella käyttämään. Olisin mielelläni ollut koko loppureissun ilman kännykkää, mutta on se ehkä ihan hyvä olla puhelin, kun lähtee itsekseen reissaamaan pitkin maita ja mantuja. Niinpä mulla on nyt ihana vanhanajan kännykkä ilman väri- taikka kosketusnäyttöä, mutta eipä sillä ollut hintaakaan kuin 9 euroa (vain matopeli puuttuu :D).

 

Syys-/kevätflunssan taltuttajat ja uusi yhteydenpitovälineeni

 

Perjantai-iltana kävimme yksillä läheisessä News Cafessa, jossa on herkullista ruokaa ja ihania cocktaileja. Ihme kyllä, tällä kertaa se jopa jäi siihen yhteen. Toisaalta lauantaina tulikin taas juotua senkin edestä! Lauantai kului rennosti rannalla ja uima-altaalla makoillen, koska ilma oli pitkästä aikaa ihanan helteinen. Yritän nauttia tästä lämmöstä nyt mahdollisimman paljon ennen paluuta Suomen räntäsateisiin. Illemmasta suuntasimme sitten Kapkaupungin keskustaan isommalla porukalla, mikä meni taas aikamoiseksi säädöksi. Usean mutkan kautta päädyimme lopulta 169 baariin/yökerhoon, jossa tanssimme aina kolmeen asti hyvän musiikin tahdissa.



Perjantai-iltaa ja lauantaiaamua

Tänään oli tarkoitus tehdä jäähyväiskierros Kapkaupungissa, johon olisi sisältynyt bussiajelu ympäri kaupunkia ja Pöytävuoren valloitus. Kohtalo kuitenkin päätti, ettei tästäkään krapulapäivästä todellakaan selvitty helpolla ja suunnitelmat jäivät lopulta toteuttamatta. Jos sitä nyt vihdon oppisi, ettei krapulapäiville pidä varata mitään muuta ohjelmaa kuin löhöily ja mässäily!

Aluksi sain kärsiä yli tunnin kuumassa bussissa, kiitos jalkapallo-ottelusta johtuneitten ruuhkien, jotta pääsin Waterfrontiin, josta Hop On, Hop Off-bussi olisi lähtenyt. Kun menin ostamaan lippuja bussiin ja vuorelle, myyjä ilmoittikin, että kaapelihissi vuorelle oli juuri suljettu koko loppu päiväksi. Koska vuoren valloitus oli päätavoitteeni päivälle, päätin sitten jättää bussikierroksenkin tekemättä, koska kaupunkia olen muuten päässyt jo näkemään jonkin verran. Niinpä minua odotti vain hikinen paluumatka takaisin kotinurkille täpötäydessä bussissa. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä :D Sen takia oli pakko mennä News Cafen herkullisille wrapeille, jotta suuhun jäi edes vähän parempi maku.

Voi siis olla, että Kapkaupungin tunnetuin nähtävyys jää tällä reissulla valloittamatta, mutta onneksi olen saanut ihailla sitä muuten lähes joka päivä. Ehkä se on kaupungin tapa kertoa, että minun on vielä joskus palattava tähän upeaan kaupunkiin. Tai sitten se halusi näyttää huonon puolen itsestään, jotta en kaipaisi sitä niin kovasti, kun ensi viikolla jatkan matkaani kohti uusia seikkailuja. Niin tai näin, kyllä minä vielä joskus tuon samperin vuoren valloitan!

Uskomatonta, miten nopeasti aika on kulunut. Tuntuu, että siitä on vasta hetki, kun saavuin tänne ja ensi viikolla pitäisi jo jatkaa matkaa. Tunteet lähdön suhteen on tosi ristiriitaiset. Toisaalta on surullista jättää hyvästit kaikille lapsille, kun haluaisi vielä jäädä heidän luokseen. Toisaalta odottaa taas innolla uusia paikkoja ja kokemuksia ja aikaa itsensä kanssa. Vaikka yhteiselo viiden samassa asunnossa asuvan ihmisen kanssa onkin sujunut yllättävän hyvin ennakko-odotuksiini nähden, niin kyllä tämä erakkosielu on taas alkanut kaivata aikaa ihan vain yksikseen. Jännittävä ja tunnerikas viikko varmasti edessä. Toivottavasti yleisvire pysyy kuitenkin parempana kuin tällä viikolla.

Hyvää alkavaa viikkoa myös teille kaikille! :)

Kimpoileva elämä

Minulla ei varmaan koskaan ole ollut näin levotonta vuotta kuin tämä kuluva. Pisimmän ajan olen viettänyt samassa paikassa yhtäjaksoisesti varmaankin Pattayalla alkuvuodesta (noin kuukausi) ja muuten olenkin siten kimpoillut eri kaupunkien välillä sekä ulkomailla että kotimaassa. Välillä sitä miettii, osaako sitä edes asettua enää paikoilleen yhteen paikkaan?

 

Viimeisen kahden viikon aikana olen kimpoillut akselilla Porvoo-Lappeenranta-Porvoo-Helsinki-Turku-Helsinki ja tänään tai huomenna suuntana on jälleen Porvoo. Tavallaan kivaa, tavallaan todella rasittavaa. No, onneksi on sentään vielä hyvät ilmat. Elämän suunta on edelleen hakusessa, mutta olen viime aikoina haudutellut erästä vaihtoehtoa päässäni, joka on alkanut tuntua ehkä siltä parhaimmalta ajatukselta pitkään aikaan. Sen toteuttaminen vaatisi kuitenkin paljon käytännönjärjestelyjä ja rohkeutta astua tuntemattomaan. Koska en ole puhunut siitä vielä juuri kenellekään, en aio sitä vielä tämän enempää täällä blogissakaan pureskella. Sanotaan vaikka näin, että järkeni ja sydämeni käyvät tällä hetkellä aikamoista taistelua keskenään ja mielenkiinnolla itsekin odotan, kumpi voittaa tämän kamppailun.

 

Kesämaisemia kimpoilujeni varrelta

 

Sydänsurujen lisäksi olen ollut ihan oikeastikin kipeänä koko edellisen viikon. Epämääräiset oireilut kärjistyivät perjantai-iltana niin koviksi, että harkitsin hetken jopa päivystykseen lähtöä, mutta selvisin onneksi aamuun asti. Oireilut aiheutti todennäköisesti ärhäkkä virtsatietulehdus, joka oli mahdollisesti levinnyt munuaisiin asti. Nyt olen antibioottikuurilla, joka on onneksi helpottanut oloani merkittävästi. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät tosiaan säntäile lääkäriin ensimmäisten pienten oireiluiden takia, vaan odottavat hampaita kiristellen siihen asti, että hädin tuskin pystyvät liikkumaan. No, onneksi on olemassa lääkäriveli, jolle voi soittaa hätätilanteissa :)

 

Viime aikoina olen myös taas tajunnut, miten tärkeitä ystävyyssuhteet oikein ovat. Olen saanut viettää viime aikoina onnekseni paljon aikaa Viivin seurassa ja lähes joka päivä mietin, miten ainutlaatuista sellainen ystävyys oikein on. Se kestää vuodet, etäisyydet, ilot ja surut, kantaa läpi ihmissuhdekolhujen, naurattaa niin että vatsaan sattuu ja saa minut tuntemaan itseni hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Jos se ei ole arvokasta, niin mikä sitten?

 

Tosiystävyys ei onneksi perustu ulkoisiin tekijöihin. Viime kesän Prahan matkaa naurulla muistellen :D

 

Tosiystävyys ei katoa minnekään vaikka toinen olisi tuhansien kilometrien päässä pidemmänkin aikaa. Sen sain ilokseni huomata, kun toinen tärkeä ystäväni Emily tuli pikavisiitille Suomeen puolen vuoden aussielämänsä jälkeen. Juttelu jatkui aivan yhtä luontevasti kuin puoli vuotta sitten, kun jätimme hyvästit Bangkokissa. Toivon mukaan saamme tällä viikolla tehotriommekin pitkästä aikaan kokoon, kun olen kutsunut Emilyn ja Camillan mökillemme.  Nauru ei varmaan ihan heti tule taas loppumaan ja hyvä niin. Elämä on ihan liian lyhyt synkistelyyn.

 

Kikattava kolmikkomme on pian taas kasassa, jos ja kun Emilykin vaan saadaan pysymään paikallaan :D

 

Olipas kimpoileva postaus, mutta sellaista on elämänikin. Mukavaa viikon alkua kaikille :)