Luopumisen kevät

Koko kulunut vuosi on ollut yksi elämäni raskaimpia, ehkä jopa se kaikista raskain. On sellainen olo, että ihan kaikki on revitty minusta ulos ja nyt jäljellä on tyhjyys. Tämä kevät on ollut täynnä tunteita ja luopumisia. Isoimpana tietysti Mindistä luopuminen, jonka käsittelemiseen menee varmasti vielä paljon aikaa. 

Toukokuussa posti toi Mindille mitalin ja kunniakirjan meidän tekemästä kaverikoiratyöstä.

Eilen jätin puolestaan itkuiset hyvästit luokalleni, jonka kanssa kuljin kahden vuoden matkan ylä- ja alamäkineen. Tuohon aikaan mahtui lukematon määrä tunteita, naurua ja kyyneliä, onnistumisia ja epäonnistumisia. He olivat minun ensimmäinen oma luokkani ja heillä tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni.

Jätin oppilaille hyvästi itsekirjoittamallani runolla:

Nyt on aika yhteinen matka päättää,

Haikeat hyvästit toisillemme jättää.

Meillä on ollut hieno ryhmä tämä,

Muistahan aina oppini nämä.

Sinulla on käytössäsi monen monta vahvuutta,

Niiden avulla unelmiisi kurkota.

Kiitos, että olet oma, mahtava itsesi,

Pidä siitä kiinni, se on sinun voimasi.

Kiitos kaikista yhteisistä hetkistä,

Oppimisen innosta ja hauskoista retkistä.

Opittiin yhdessä paljon uusia taitoja,

Tunteet meillä oli aina ihan aitoja.

Väsyttiin, kiukuteltiin ja suututtiin,

Välillä taas nauruun tikahduttiin.

Hieno, yhteinen matka on nyt loppu,

Kesälomalle kaikilla kiire ja hoppu.

Naura, nauti, lepää ja kasva.

Pikkuvarpaasi järvessä kasta.

Olet aina tärkeä minulle,

Toivon kaikkea hyvää sinulle.

Lämpimin halauksin,

Elisa-ope

Viimeinen kuva omassa luokassa.

Olo on todella epätodellinen. Koko kevään olen kulkenut läpi sillä ajatuksella, että tämä täytyy nyt vain jaksaa. Nyt edessä on tuleva, josta en tiedä vielä kovin varmasti mitään. Minulla oli tällä viikolla pääsykokeet yhteisöpedagogin opintoihin, joiden tulosten pitäisi selvitä 30.6 mennessä. Hyvin todennäköisesti tulen myös jatkamaan töitä nykyisessä koulussani resurssiopettajana, mutta mikään ei ole vielä täysin varmaa.

Tämä kevät on ollut ihan hullu säidenkin puolesta. Vielä 29.4 maa oli valkoisena ja raekuuroja tuli vielä tälläkin viikolla. On sekaan mahtunut onneksi myös aurinkoisiakin päiviä. Alakuvassa mahdollisia tulevia opiskelumaisemiani Kiljavalla.

On kevääsen mahtunut kyynelten lisäksi myös kivoja hetkiä. Kävin muun muassa ihanan veljentyttöni kanssa teatterissa katsomassa Peppi Pitkätossua, vietin vappua mukavassa seurassa, juhlistin äitienpäivää isommalla porukalla, ulkoilin (silloin kun ei ole satanut lunta!), tein luokan kanssa hauskan retken Vihdin Puuhaparkiin, kävin Turussa ja Ahvenanmaalla (tuosta reissusta teen oman postuksen vielä joskus) ja näin Emilyä piiiiitkästä aikaa <3

Nyt edessä on kesä ja loma. Se tuntuu helpottavalta, mutta myös vähän pelottavalta. Miten mieleni tulee sopeutumaan tyhjyyteen kaiken kiireen ja tohinan jälkeen? Uskon, että pintaan nousee paljon sellaisia tunteita, joita en ole pystynyt vielä käsittelemään.

Niiden lisäksi edessä siintää yksi luopuminen lisää kesäkuun aikana. Rakkain ja läheisin ystäväni Viivi muuttaa Englantiin, mikä jättää suuren aukon elämääni. Olemme viettäneet viime vuodet niin tiiviisti yhdessä, etten oikein edes osaa vielä kuvitella sitä, etten voikaan nähdä Viiviä viikottain.

Tulee ihan hirveä ikävä tuota rakasta hulleroa <3

Luopuminen ja irti päästäminen ovat elämän vaikeimpia asioita. Paljon on siis pienellä mielellä työstettävää tänä kesänä. Yritän pysyä toiveikkaana ja ajatella, että ovien sulkeminen antaa mahdollisuuden jollekin täysin uudelle elämässä. Uusia tuulia odotellessa aion kuitenkin myös nauttia ansaitusta lomastani rankan vuoden jälkeen.

Tiistaina otan suunnan kohti Italian aurinkoa ja karistan murheet hetkeksi hartioiltani. Tarkoituksena on myös kesän aikana aktivoitua blogin suhteen. Toivottavasti onnistun siinä tällä kertaa. Miten teidän muiden kevät on sujunut?

Hyvää kesän alkua kaikille! :)

Onnea 4-vuotias Travelisa!

Niin se vaan tänään napsahtaa täyteen jo Travelisan neljäs blogivuosi. Neljä vuotta on suhteellisen lyhyt aika ihmisen elämästä, mutta nämä vuodet ovat olleet täynnä mullistavia kokemuksia ja elämäntapahtumia. Neljäs blogivuoteni on ikävä kyllä ollut koko blogihistoriani hiljaisin ja postauksia on kertynyt vuoden aikana vain 35. No, jokaisena kuukautena olen sentään jaksanut tuottaa vähintään yhden kirjoituksen, joten täyshiljaisuus täällä ei kuitenkaan ole ollut.

Tämän kuluneen vuoden aikana arkeni on ollut aikaisempaa kiireisempää, stressaavampaa ja väsyttävämpää. Sen lisäksi parisuhde on tullut mukaan kuvioihin vallaten ansaitsemaansa tilaa elämästäni. Vuosi sitten koin vahvasti, että oli aika pitää taukoa bloggaamisesta. Kirjoittaminen ei tuntunut enää mielekkäältä tai innostavalta, vaan väkinäiseltä ja pakonomaiselta.

Lauttasaaren kotimaisemia neljänä vuodenaikana. Kevään kukkaloisto...

...vaihtui kesän epävakaisiin ilmoihin...

Nyt huomaan tehneeni täysin oikein rauhoittaessani blogini tahtia. Vasta nyt opintovapaalla olen todella tajunnut, miten lähellä kävin loppuunpalamista tänä vuonna. Jos olisin siihen samaan kaaokseen yrittänyt vielä väkisin ylläpitää blogiani normaalisti, olisin todennäköisesti jossain hoidossa tällä hetkellä.

Tietysti harmittaa, ettei kuluneesta vuodesta ole tallentunut materiaalia ja ajatuksia samalla tavalla kuin muista vuosista. Toisaalta monet tunteistani ja ajatuksistani ovat olleet niin ikäviä, että on ehkä ihan hyvä, etteivät ne tänne tallentuneet. Haluan kuitenkin, että Travelisan yleisvire pysyy positiivisena, vaikka oma päänsisäinen vire ei sitä aina olisikaan.

...syksyn kirkkaaseen kuulauteen...

...ja lopulta talven pakkasiin.

Merkittävimmät tapahtumat tämän vuoden aikana ovat olleet yhteenmuutto poikaystävän kanssa heinäkuussa, toinen vuoteni luokanopettajana (kaikkine iloineen ja tuskineen), Mindin ikävät sairaudet, opiskelujen aloittaminen, monet mielenkiintoiset kokemukset, iloiset juhlat ja unohtumattomat matkat. Tämän vuoden aikana olen taas tajunnut sen, miten suuri merkitys läheisten tuella ja rakkaudella on silloin, kun on itse aivan hukkumispisteessä. Siitä iso kiitos heille kaikille <3

Vuoteen on mahtunut myös paljon mukavia juttuja :)

Vaikka blogi on elänyt hiljaisemmalla vaihteella koko vuoden, reissuja on kertynyt kuitenkin ahkerasti. Travelisan neljännen vuoden aikana matkustin kuuteen eri maahan. Blogivuosi starttasi pääsiäsimatkalla Huippuvuorien upeisiin maisemiin, jossa serkkuni opiskeli. 

Toukokuussa taas kävimme työporukan kanssa Tallinnassa virkistysreissulla. Kesään puolestaan mahtui kaksi mukavaa matkaa. Poikaystävän kanssa vietetty loma Maltalla ja Viivin kanssa häröily Kroatiassa. 

Vähän aikaa sitten muuten luin, että tuo oikean yläkulman upea The Azure Window on sortunut :(

Vuodenvaihteessa kävimme vielä avomiehen kanssa lämmittelemässä ja rentoutumassa Gambiassa, josta teimme myös päiväretken Senegalin puolelle.

Ulkomaiden lisäksi olen myös reissannut ahkerasti koti-Suomessa. Vuoteen on mahtunut  muun muassa luontoretkeilyä pääkaupunkiseudulla, mökkeilyä ja veneilyä Porvoossa, vierailu Turun seudulla, partioleiri Roihu Hämeenlinnassa, hiihtoloma Ylläksellä ja viikonloppuvierailu Oulussa. 

Tänä vuonna kotimaa tuleekin varmasti olemaan matkailuni pääkohde ja innolla otan vastaan vinkkejä kotimaan matkailuun liittyen.

Travelisan neljäs vuosi on opettanut minulle tärkeitä asioita. Ensinnäkin sen, että itselleen täytyy olla armollinen. Ja sen, että välillä on pakko pysähtyä hengähtämään, jotta jaksaa taas jatkaa matkaansa eteenpäin. Se on myös opettanut elämän arvaamattomuudesta, niin hyvässä (ja etenkin) pahassa. On vain hyväksyttävä se, etten pysty ennustamaan tulevaa. Tämän kuluneen vuoden aikana olen myös muistanut, että itselleen täytyy olla rehellinen ja joskus täytyy tehdä rohkeita päätöksiä, jotta voi olla onnellinen. Ja sen, että täytyy uskaltaa rakastaa.

Monta asiaa on tulevaisuudessa täysin avoinna. Eipä ole ensimmäinen kerta. Mutta jos jotain nämä kuluneet vuodet ovat opettaneet, niin sen, että muutos on yleensä aina lopulta hyväksi. Tuntui se sitten kuinka vaikealta tahansa. En siis oikeastaan edes odota tasaista vuotta, mutta toivon, että siitä jää käteen enemmän hyvää kuin pahaa.

Vuosi on ollut todella haastava, mutta nyt oloni on pitkästä aikaa hyvä. Minulla on vapaus tehdä asioita, joista nautin ja suhtaudun tulevaan suurella mielenkiinnolla. Minulla on rakkaita ihmisiä elämässäni. Minulla on taloudelliset asiat kunnossa ja olen suurin piirtein terve. Minulla on viihtyisä koti, rakastava mies ja ihanin koira. Tästä olotilasta on mukavaa startata taas uusi vuosi Travelisan historiassa.

Kiitos kaikille lukijoille, jotka olette pysyneet matkassani tämän astetta hiljaisemmankin vuoden aikana. Kiitos etenkin kaikista ihanista ja mielenkiintoisista kommenteista, olette parhaita <3 Saas nähdä, mitä tämä elämänmittainen matka taas tulevana vuonna pitää sisällään :)

Tammikuun tohinoita ja tulevaisuudensuunnitelmia

Tammikuu vilahti yhdessä hujauksessa ja se sisälsi monenlaisia tapahtumia ja tunteita. Alkukuu kului vielä Gambian lämmössä rentoutuen. Kävimme myös Senegalin puolella bongailemassa villieläimiä, josta kirjoitan vielä joskus oman tekstinsä. Tämän hetkisen stressin ja uupumuksen keskellä on käsittämätöntä, että tuosta rentouttavasta reissusta on vasta alle kuukausi.

Jo matkan aikana ja sen jälkeen mieleni on täyttynyt taas huolella Mindin terveyden suhteen. Rutiinitarkastuksessa Mindiltä löydettiin jokin epämääräinen patti sydämestä, jonka epäiltiin aluksi olevan kasvain. Muita kasvaimia ei kuitenkaan löytynyt, mutta elämme edelleen epätietoisuudessa sen suhteen. Samalla kertaa Mindillä todettiin myös krooninen munuaistauti. Noihin molempiin liityen Mindillä aloitettiin taas uusi lääkitys. Hirvittää edes miettiä, millaiset määrät lääkkeitä tuo pieni koira syö päivittäin. Mindi on kuitenkin ollut todella hyvävointinen ja pirteä, mikä on estänyt minua luisumasta ihan totaaliseen epätoivoon.

Rakas töyhtöhyyppä <3

Tammikuu on ollut myös työntäyteistä aikaa, mikä on nostattanut stressi- ja ärsytyskäyrät huippuunsa. Perustyön lisäksi käynnissä on ollut monenlaista projektia oppilaskunnan kanssa. Uusi OPS on myös tuonut mukanaan arviointikeskustelut kaikkien oppilaiden kanssa, joiden valmisteluun, pitämiseen ja dokumentoimiseen kuluu viikottain noin viisi ylimääräistä työtuntia. Tuon kaiken on sitten vielä kruunannut lukuisat selvittelyt oppilaiden kanssa välituntitappeluihin yms. liittyen. 

Tuo Mindin terveystilanne sai minut tekemään päätöksen, jota olin pyöritellyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Päätin nimittäin hakea 7 viikon opintovapaata maalis-huhtikuulle ja suureksi ihmeekseni myös sain sen. Se onkin ollut ainoa henkireikä, joka on saanut minut pysymään edes jotenkin järjissäni työkaaoksen keskellä. Totesin jo hyvin nopeasti syksyllä, että 25 opintopisteen suorittaminen kokopäiväisen luokanopettajantyön ohessa tulisi olemaan mahdottomuus. Etenkin, kun kurssisuoritukset ovat 10-sivuisia esseitä. Opintovapaa mahdollistaa minulle täysipainotteisen keskittymisen tarvittavien kurssien suorittamiseen ja samalla pystyn viettämään aikaa ja huolehtimaan Mindistä aiempaa paremmin. Ja saan tarvitsemani hengähdystauon työstäni.

Samalla mieleeni on tullut varmuus siitä, etten aio hakea tulevalle lukuvuodelle päätoimista opettajanpaikkaa. Ensisijainen tavoitteeni on päästä opiskelemaan yhteisöpedagogiksi monimuoto-opinnoissa. Jos se ei toteudu, jatkan opintojani avoimessa-AMK:ssa tehden samalla opettajan sijaisuuksia. Haluan saada useampia uravaihtoehtoja luokanopettajuuden rinnalle ja yhteisöpedagogin tutkinnolla voisin toimia kymmenissä erilaisissa työtehtävissä järjestö- ja nuorisoalalla. 

Synttäri-iloja!

Hieman ikävämpien juttujen lisäksi tammikuuhun on mahtunut ihan mukaviakin tapahtumia. Pääsin vihdon ja viimein Turun seudulle käymään Mindin kanssa. Siellä vietimme myös kummipoikani 6-vuotissynttäreitä. Sen jälkeen oli vuorossa omat 27-vuotissynttärini, jotka sujuivat railakkaissa merkeissä maanantaina :D Oppilaat yllättivät minut kyllä ihan täysin laululla, korteilla ja lahjoilla. Juhlaputken täydensivät vielä Fyllin 3-vuotiskekkerit, joita vietimme vähän isommalla porukalla. 

Mitäs muuta mukavaa tammikuuhun vielä mahtui? Ainakin ihanien Minna Parikan pupukorkkareiden ostaminen alesta, uusimman Harry Potterin lukeminen (joka tempasi mukaansa alkujärkytyksen jälkeen), kävelyitä aurinkoisissa ja vähemmän aurinkoisissa maisemissa, vierailun matkamessuilla,(jossa juhlistettiin jo 65 vuotta täyttävää Olympiaa), jonkinlaisen kuntoiluharrastuksen aloittamisen, makoisia aterioita ravintoloissa, ajanviettoa rakkaiden ihmisten kanssa ja paljon (liikaa) karkkia.

Olympian ensimmäisiä reissuja tehtiin Kleinbusseilla aina Intiaan saakka.

Sellaista kaikkea mahtui minun tammikuuhuni. Miten teidän muiden vuosi on lähtenyt käyntiin? :)

Kaamoskaaos

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Blogi on ollut niin pitkään hunningolla, etten oikein enää muista, miten tätä hommaa tehtiinkään. Päästäkseni takaisin blogimaailmaani selasin kuluneita blogivuosiani ja hämmästelin, miten ihmeessä elämässäni on ollut aika, jolloin päivitin monta kertaa viikossa blogiani. Tällä hetkellä tuntuu vaikealta saada julkaistua edes yhtä tai kahta tekstiä kuukaudessa.

Huhtikuussa päätin pitää blogistani hengähdystauon ja tällä hetkellä tuntuu, ettei tuolle tauolle näy loppua vielä pitkään aikaan. Välillä kaipaan kuitenkin ihan hirveästi säännöllistä kirjoittamista ja tuntuu, että olen tavallan menettänyt osan itsestäni, kun en sitä enää tee.

Vaihtaisin Mindin kanssa paikkoja niin mielelläni!

Elämässäni on vain yksinkertaisesti tapahtunut niin suuria muutoksia tämän vuoden aikana, etten ole enää löytänyt blogin kirjoittamiselle luonnollista paikka elämässäni. Arki rytmittyy todella eri tavalla nyt, kun en enää elele sinkkuboksissani, vaan jaan sen toisen ihmisen kanssa. Tuntuu myös, että joudun nykyään kirjoittamaan elämästäni tietyllä tavalla sensuroidummin, kun pitää varoa, etten loukkaa toisen ihmisen yksityisyyttä teksteissäni. Parisuhteessa eläminen pitkän tauon jälkeen on vaatinut totuttelua ja olisi ihanaa päästä purkamaan sen herättämiä ajatuksia ja tunteita myös tämän blogin kautta, mutta koen, että se olisi väärin avomiestäni kohtaan.

Toinen asia, mikä on syönyt blogiaikaa on työni, joka on ollut todella kuormittavaa koko syksyn. Mediassa on lähiaikoina nostettu esiin useita opettajan työn negatiivisia puolia ja voin ikävä kyllä allekirjoittaa niistä jokaisen. Liian suuri työmäärä, liian suuret opetusryhmät, järjetön määrä palavereita eri tahojen kanssa, oppilaiden ja huoltajien asiaton käytös, uuden opetussuunnitelman kohtuuttomuus jne. Harvassa ovat ne päivät, jolloin en meinaa luhistua työni alle.

Väsymys, ahdistuneisuus, itkuisuus, kyynisyys, erilaiset kivut ja säryt ovat arkeani. Yritän epätoivoisesti löytää intoa työtäni kohtaan, mutta tuntuu, että olen vain umpikujassa. En oikein tiedä, ahdistunko tällä hetkellä enemmän työstäni vai siitä faktasta, ettei minulla tällä tutkinnolla ole juuri muita vaihtoehtoja. Päästäkseni ulos umpikujastani aloitin opinnot avoimessa AMK:ssa, jotta voisin tulevana lukuvuonna hakea yhteisöpedagogin monimuoto-opintoihin. Se kuitenkin vaatisi opintosuorituksia kevääseen mennessä 25 opintopisteen edestä, mikä tuntuu tällä hetkellä täydeltä mahdottomuudelta. Ensi vuoden suunnitelmat ovat siis aivan levällään, mutta alan olla koko ajan varmempi, etten voi jatkaa kolmatta vuotta putkeen luokanopettajana. Jos jatkan, se syö minut elävältä.

Reilu pari vuotta sitten mietin, ennen Etelä-Afrikan matkaani, miten tulen selviämään aikuisuudesta, työelämästä ja sen oravanpyörästä. Ikävä kyllä, monet silloiset pelkoni ovat osoittautuneet todeksi. Aikuisuus ei todellakaan ole ollut helppoa, eikä kovin usein hauskaakaan. Se on tehnyt minusta ihmisen, jota en aina edes tunnista itsekseni. Ja se on pelottavaa.

Siinä se nyt on. Mustana valkoisella. Pieni osa siitä kaaoksesta, jota kannan sisälläni viikosta toiseen. Toivon, että sen kirjoittaminen pienentäisi edes aavistuksen sen taakkaa sisälläni. Samalla tajusin, miten hirveän kova ikävä minulla on blogiani. Ehkä vielä joskus elämässäni koittaa aika, että voin palata sen pariin täysipainoisemmin. Se aika ei kuitenkaan ole vielä.

Toivottavasti teidän muiden kaamos ei ole alkanut yhtä sekavissa tunnelmissa :)

Suloinen ja stressaava syyskuu

Joka vuosi olen vakuuttuneempi siitä, että syyskuu on yksi koko vuoden lempikuukausistani. Tänä vuonna se on ollut vielä jotenkin erityisen ihana, kun sateisia päiviä tuntuu olleen vain muutamia ja välillä säät ovat olleet ihan todella kesäisiä.

Sateisen kesän jälkeen on ollut ihanaa saada nauttia aurinkoisesta syksystä ja ulkoilla paljon. Se on ollut todella hyvää vastapainoa työstressille, joka on ollut tänä vuonna vähintään yhtä hirveä kuin edellisenä syksynä.

Jotenkin sitä naiivisti ajatteli, ettei toinen vuosi saman luokan kanssa samassa koulussa voisi olla enää ensimmäistä rankempi, mutta syyskuu on osoittanut tuon kuvitelman täysin vääräksi. Tuntuu, että koko ajan on hukkumassa töihin ja pitäisi revetä sataan eri asiaan yhtäaikaa.

Kaikenmaailman ylimääräisten projektien ja teemäpäivien sekamelskassa ei tunnu jäävän tarpeeksi aikaa sille varsinaiselle työlle, opettamiselle. Kun siihen lisätään se, että 3/4 oppilaistani tuntuu puhjenneen johonkin esimurkkuikään, niin olen rehellisesti sanoen ollut aivan loppu lähes jokainen perjantai. Ja maanantai. Ja tiistai. Ja keskiviikko. Ja torstai.

Jo tässä vaiheessa lukuvuotta olen oikeasti joutunut pohtimaan, onko minusta todella luokanopettajan työhön. Sanotaan, että ensimmäiset vuodet ovat opettajan työssä aina ne rankimmat, mutta en tiedä, kuinka monta tällaista vuotta enää jaksan. Kärsin erilaisista kivuista, nukun huonosti, kiukuttelen läheisille ja itken viikottain. Toisaalta en oikein tiedä, mitä muutakaan lähtisin tekemään tai opiskelemaan. Joka viikko yritän löytää itselleni unelma-ammatin, mutta sellaista ei vain tunnu olevan.

Viime viikolla päädyimme poikaystävän kanssa lievittämään syysstressiä varaamalla matkan joululomalle Gambian lämpöön. Maa on meille molemmille entuudestaan tuntematon, mutta eiköhän siihen kerkeä tutustua näinä syksyn pimenevinä iltoina.

Kesäloman jälkeen on tuntunut ikävältä palata taas arkiseen aikatauluun, mikä on tarkoittanut vähemmän aikaa Mindin kanssa. Toivoisin niin kovasti, että Mindin voisi edes silloin tällöin ottaa mukaan töihin, mutta nykyisessä työpaikassani se tuskin tulee onnistumaan. Onneksi Mindi voi tällä hetkellä hyvin. Se jaksaa taas tehdä pitkiä lenkkejä ja jahdata lehtiä ja keppejä ulkona. Ja syyslomalla aion vietää kaiken mahdollisen ajan Mindin kanssa.

Töiden lisäksi olen viettänyt paljon aikaa kotona, kun voimia ei ole riittänyt kauheasti muuhun.  On ihanaa kömpiä rankan päivän jälkeen poikaystävän kainaloon sohvalle, ottaa Mindi syliin, pistää tv päälle ja unohtaa hetkeksi koko muu maailma.

Hyvät ilmat ovat innostaneet välillä myös kodin ulkopuolelle ihastelemaan syksyisiä maisemia. Lauttasaaripäivää vietettiin kuun alussa melko pilvisessä säässä, mutta VPK:n paraati oli sitäkin näyttävämpi.

Seuraavana viikonloppuna meillä oli puolestaan lauantaityöpäivä Otaniemessä, jossa pidimme koulun omat olympialaiset. Luokkani edusti Burkina Fasoa ja menestyi kisoissa huikeasti. 

Eräänä aurinkoisena sunnuntaina suuntasimme Oittaalle Espooseen viettämään poikaystävän auton kolmekymppisiä ja samalla sen läksiäisiä. 

Kävimme brunssilla Oittaan kartanossa, jota voin suositella brunssipaikaksi sekä miljöön että ruuan puolesta. Ja tuonne sai ottaa myös Mindin mukaan, mikä on aina plussaa.

Vatsat pulleina jatkoimme matkaa Sorvalammelle nauttimaan aurinkoisesta päivästä.

Uimaan emme sentään menneet, vaikka päivä olikin ihanan lämmin. Kujimme pitkin luontopolkua, josta oli kauniit näkymät lammelle.

Lopulta levitimme viltin korkealle kalliolle ja nautimme syksyn lämmöstä.

Myös Lauttasaaren kauniita rantoja on tullut kierreltyä nyt syyskuussa erittäin paljon. En usko, että voin kyllästyä niihin koskaan.

Tänä maanantaina lähdimme arkea karkuun Kallahdenniemelle, Vuosaareen. Koska en ole mikään superinnokas pyöräilijä, nostimme pyörät metroon ja hurautimme sillä Rastilaan, josta jatkoimme matkaamme polkien.

Eväsretki kauniissa luonnonmaisemissa pelastaa kyllä ankeimmankin maanantain.

Eväiden jälkeen teimme vielä kävelylenkin luontopolkua pitkin ja poljimme takaisin metrolle.

Syyskuussa vietimme myös Viivin synttäreitä, hauskoissa merkeissä, niin kuin aina. Hyvän ystävän seura on ollut kullan arvoista näinä stressaavina aikoina, kun on voinut purkaa toiselle ahdistustaan ja ärsytystään.

Yhtenä iltana olin puolestaan vahtimassa Tuomaksen ja Anun lapsia, jotka kasvavat kauheaa vauhtia. Jaakon perhettä näen puolestaan pitkästä aikaa ensi viikonloppuna.

Syyskuussa innostuin myös muun muassa leipomaan Oulun vieraita varten, kävin elokuvissa katsomassa Hymyilevä mies -elokuvan, osallistuin useampaan koulutukseen, vierailin pitkästä aikaa Kaapelitehtaalla, hankin uusia sisustusjuttuja kotiin, koukutuin aivan liian moneen tv-sarjaan, päivitin ihan liian harvoin blogia ja söin ihan liikaa herkkuja.

Syyskuu oli aivan ihana ja aivan kamala. Pelottaa, mitä tästä syksystä oikein tulee, kun ilmat huonevat ja päivät lyhenevät. Onneksi syysloma on jo vajaan kolmen viikon päästä. Jos sitä jotenkin jaksaisi sinnitellä sinne asti. Silloin pääsen vihdoin ja viimein käymään myös Turun seudulla, joka on lykkääntynyt ihan liian monta kertaa. Toiveissa on myös viettää rentoa aikaa mökillä Porvoossa.

Miten teidän muiden syksy on käynnistynyt? :)