Kun elämältä katoaa suunta

Kun valot sammuu,

niin sä kaiken näät.

Kun valot sammuu,

niin sä valvomaan jäät.

Suljet silmäsi ja hengität,

kyllä kaikesta sä vielä selviät.

Joku voimas vei,

vaik sä huusit: "EI!"

Tää on hulluuden highway.

Avaat silmäsi ja hengität,

kyllä huomenna sä ymmärrät.

Vielä elossa oot!
(Haloo Helsinki! Hulluuden Highway)

Tuon voimabiisini sanoitusten myötä ajattelin nyt vihdoin ottaa härkää kiinni sarvista ja kirjoittaa siitä, mitä elämässäni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Nämä tekstit pelottavat kaikista eniten, koska niitä ei voi suunnitella etukäteen. Ja niitä ei pysty kirjoittamaan, jos ei ole avoin ja aito itsensä. 

Syyskuussa 2016 en voinut edes aavistaa, mitä kaikkea tuleva vuosi heittäisi eteeni.

Vuosi sitten kaikki oli vielä selvää elämässäni. Olin palannut opettamaan samaa luokkaa, jota opetin edellisen vuoden. Olin muuttanut poikaystäväni kanssa yhteiseen kotiin ja hän, Mindi ja minä muodostimme onnellisen perheen. Tiesin, että halusin olla juuri siinä työssä, juuri niiden kaikkien rakkaiden ympäröimänä.

Sitten kaikki lähti sekoamaan ja elämästäni tuli Hulluuden Highway vailla suuntaa. Minun elämässä ei nimittäin tunnu riittävän se yksi voltti, joka heittää kaiken päälaelleen. Niitä voltteja tulee toinen toisensa perään ja yhtäkkiä sitä ei enää tiedä, missä on taivas ja missä maa. Tai mihin suuntaan pitäisi lähteä kulkemaan. Lähes joka kerta, kun tein päätöksen johonkin suuntaan, tuli seuraava voltti, joka teki siihen suuntaan kulkemisen mahdottomaksi. 

Kun päätin, että jatkan luokanopettajana, eteeni heitettiin tolkuttoman rankka ja haastava työvuosi. Kuvittelin toisen vuoden opettajana olevan ensimmäistä helpompi, mutta se uuvutti ja rasitti minut työuupumuksen partaalle. Vieläki mietin, miten ihmeessä jaksoin sen kaiken läpi.

Uuvuttavan työvuoden myötä heräsi kiinnostus muita aloja kohtaan ja aloitin töiden ohessa yhteisöpedagogin opintojen suorittamisen avoimessa-amk:ssa. Opinnot olivat työläitä, mutta pitkästä aikaa koin jonkin asian todella kiinostavaksi ja toivoin pääseväni opiskelemaan alaa. Pääsykokeet menivät hyvin, mutta yhteispisteeni eivät riittäneet sisään asti. Niinpä sekään suunnitelma ei onnistunut, vaan päädyin takaisin lähtöruutuun.

Ennen kesälomaa minulle luvattiin myös resurssiopettajan paikka joustavin työajoin, jotta voisin suorittaa opintoja töiden ohessa. Kesäkuussa sain kuitenkin tiedon, että kyseiselle paikalle ei ollutkaan tarvetta muuttuneen resurssitilanteen takia. Olin siis opintopaikaton, työtön ja vailla suuntaa. 

Nuo vastoinkäymiset tuntuvat kuitenkin pieniltä asioilta sen vuoden suurimman koettelemuksen rinnalla. Mindi sairasteli jonkin verran kesän ja syksyn aikana. Pääasiassa se oli kuitenkin todella hyvässä kunnossa ja pirteä oma itsensä. Sen takia vuoden alussa tullut tieto mahdollisesta kasvaimesta sydämessä oli minulle täysi shokki. Kun diagnoosi varmistui, päätin jäädä hiihtolomalta opintovapaalle, jotta voisin viettää Mindin kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Mindi oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että suunnittelin jo innolla kesää ja reissuja Suomessa yhdessä Mindin kanssa.

En osannut aavistaa, että tämä kuva jäisi meistä viimeiseksi, jonka otin kotona, kun nautimme kevätauringosta sohvalla.

Vapaani loppupuolella kävimme vielä sydänultrassa, jossa kasvainta ei enää näkynyt sydämessä. Edes silloin epäilykseni eivät heränneet, vaan juhlimme onnellisina Mindin ihmeparantumista. Siitä vajaa viikon päästä Mindin tila kuitenkin huononi äkillisesti. Luulin oireiden johtuvan tasapainoaistinhäiriöistä, joita Mindillä oli ollut aikaisemminkin. Kun oireet eivät kuitenkaan muutamassa päivässä heikentyneet ja Mindin liikkuminen muuttui todella heikoksi, päätin varata eläinlääkärin vielä ennen pääsiäistä. Kun lääkäri sitten tutkimusten jälkeen kertoi, että Mindillä oli veritulppa takajalassa, eikä mitään olisi tehtävissä, maailmani romahti.

Viimeinen kuva rakkaimmasta Mindistäni ennen hänen viimeistä matkaa <3

Kaikki aikaisempi suru, kipu ja tuska tuntuivat täysin turhilta, koska ne vain edelsivät suurinta mahdollista surua, kipua ja tuskaa. Tsemppasin itseäni kolme vuotta, jotta pysyisin edes jotenkin kasassa ja positiivisena Mindin lukuisten sairauksien edessä. Sillä kaikella ei tuntunut olevan enää mitään merkitystä, koska Mindi joutui silti lähtemään tästä maailmasta aivan liian aikaisin ja en saa häntä takaisin, vaikka tekisin mitä. 

Ensimmäinen kuukausi Mindin kuoleman jälkeen oli pelkkää sumua. Heti pääsiäisen jälkeen piti palata takaisin töihin ja selvitä siitä sen kaiken surun keskellä. Jokaikinen päivä tulin kotiin ja romahdin. Töiden lisäksi en jaksanut tehdä juuri mitään, makasin vaan ja itkin. Kaikki elämässä tuntui niin turhalta ja koti niin loputtoman tyhjältä. 

Tein Mindin uurnalle paikan ikkunalaudalle, josta Mindi tykkäsi katsella ulos. Joka päivä juttelen sille ja katselen Mindin kuvia samalla.

Kesän lähestyessä alkoi tulla viikkoja, jolloin itkin vain joka toinen päivä. Pystyin jo välillä katsomaan Mindin kuvia ja muistelemaan häntä ilman ahdistusta ja itkua. Tällä hetkellä pystyn olemaan jo useita päiviä ilman surua ja itkua, mutta sitten ne taas vyöryvät päälle kuin hyökyaalto. Surun lisäksi pääni on käynyt läpi kymmeniä muita tunteita ja ajatuksia, joita Mindin kuolema on nostanut pintaan. Suruprosessini on edelleen kesken, mutta nyt se on osa elämääni, ei koko elämäni, kuten aikaisemmin. 

Vaikka tiedän, että vastoinkäymisillä on tapana rysähtää elämään peräkkäin, on uskoni paremmasta huomisesta ollut todella koetuksella tämän vuoden aikana. Tuntuu kuin olisin kipuamassa syvästä kuilusta ylöspäin ja joka kerta, kun saan käteni sen reunalle, joku irrottaa otteeni ja tipahdan uudestaan sen synkälle pohjalle. Pari, kolme kertaa sieltä jaksaa vielä itse kömpiä ylös ja lähteä uuteen nousuun, mutta kun niitä kertoja tulee yhä useampia, omat voimat eivät vain enää riitä. 

Onneksi minulla on ollut rinnalla ihania ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja kannatelleet minua, kun en ole itse siihen pystynyt. Joiden kanssa olen saanut purkaa suru ja muita tunteita. Yhdelle niistä tärkeimmistä jouduin kuitenkin jättämään hyvästit kesän aikana. Paras ystäväni Viivi muutti Englantiin ja jätti suuren aukon elämääni. Vaikka puhumme ja viestittelemme viikottain, ei se ole sama asia, kun poiketa kylään katsomaan Salkkareita ja höpöttämään.

Aluksi se fakta, että olen koiraton, työtön, opiskelupaikaton ja vailla parasta ystävää lähistöllä, meinasi musertaa minut alleen. Kun kesä kului eteenpäin, aloin kuitenkin myös nähdä mahdollisuuksia pelkän ahdistuksen sijaan. Ja sen myötä mieleni alkoi keksiä uusia suuntia elämälle.

Tuleva vuoden sisältö on edelleen vähän epäselvä, mutta nyt pystyn suhtautumaan siihen edes jotenkin positiivisesti. Tulen ainakin tekemään töitä opettajana päiväsijaisuuksien kautta, jotta minulla pysyy jonkinlainen tuntuma koulumaailmaan. Sen lisäksi saatan jatkaa yhteisöpedagogin opintoja avoimessa-amk:ssa. Täysin uutena aluevaltauksena aion kokeilla matkanjohtajan työtä.

Koska vapaa-aikaa tulee olemaan paljon enemmän kuin ennen, ajatteli myös aloittaa harrastamisen. Palasin jo takaisin kuntosalille ja tavoitteenani on saada itseni taas parempaan kuntoon fyysisesti ja toivottavasti pudottaa myös painoa, kunhan saan herkutteluni kuriin. Tarkoituksenani oli myös aloittaa lauluharrastus työväenopiston kurssilla. Se kuitenkin täyttyi salamannopeasti ja jäin rannalle ruikuttamaan. Päädyin sen myötä selailemaan muita vaihtoehtoja ja eilen aloitin kurssin sisustussuunnittelun perusteista. Haluaisin myös vapaaehtoistyöt taas osaksi elämääni ja ilmoittauduinkin jo Nälkäpäiväkerääjäksi Punaiselle Ristille. Toivon myös löytäväni jonkin toisen mieluisen tavan auttaa.

Mindiä en saa takaisin, vaikka kuinka haluaisin, mutta hän kulkee aina sydämessäni. Viiviäkään en saa takaisin varmaan moneen vuoteen, mutta onneksi hän tulee aina välillä käymään ja olen myös menossa sinne kylään syksyllä. Viivin lähdön myötä olen myös aktivoitunut enemmän muiden ystävieni, kaverieni ja perheenjäsenten suhteen ja pidän mieleni avoinna myös uusille ystäville.

Mieli on ollut synkissä vesissä jo pitkään, mutta yritän pitää kiinni positiivisuudesta kynsin hampain. Elämässä ei aina saa sitä haluaa, mutta ikävät tapahtumat voivat avata ihan uusia mahdollisuuksia, jos pitää mielen avoinna. Kaiken kaaoksen keskellä yksi tärkeimmistä seikoista on ollut se, että olen noussut joka päivä sängystä. Silloinkin kun ei ole huvittanut yhtään tai olen nukkunut vain pari tuntia tai silmäni ovat turvonneet lähes umpeen itkusta.

Kaiken kokemani jälkeen olen iloinen siitä, etten luovuttanut silloin synkimmällä hetkellä. En tiedä, onko pahin jo takana, mutta toivon sitä koko sydämestäni. Nyt yritän ottaa kaiken irti tästä mahdollisuudesta viettää vähän vapaampi vuosi. Se tuo mukanaan varmasti paljon uusia, mielenkiintoisia kokemuksia ja opettaa minulle valtavasti uusia asioita.

Sellainen avautuminen tällä kertaa! Sen myötä haluan toivottaa tsemppiä kaikille niille, jotka ovat keskellä elämän muutosmyllerrystä ja etsivät uutta suuntaa elämällensä.

Maaliskuun kuulumisia

Aika tuntuu lentävän siivillä, kun on mielekästä tekemistä. Maaliskuu hurahti vauhdilla ja opintovapaatani on enää parisen viikkoa jäljellä. Olen nauttinut valtavasti tästä rennommasta arjesta, jonka olen saanut aikatauluttaa itse. On ollut ihanaa aloittaa aamut rauhallisesti, olla omissa oloissa ja viettää paljon enemmän aikaa Mindin kanssa.

Opinnot eivät ole edenneet täysin suunnittelemaani vauhtia, mutta tämän vapaan tarkoitus olikin irrottaa minut kaikista suorituspaineista. Olen kokenut suorittamani kurssit mielenkiintoisiksi ja ensimmäisestä kurssisuorituksestani sain kaikkien aikojen parhaan palautteen koko opiskeluhistoriani aikana. Se antoi rohkaisua siihen, että olen tekemässä oikeaa ratkaisua, oikeaan aikaan. 

Miksei yliopistossa saanut koskaan tällaista palautetta?

Ajatus töihin palaamisesta ei tunnu edelleenkää kovin mielekkäältä. Olen käynyt vapaani aikana muutamaan otteeseen koululla ja tunteet ovat olleet ristiriitaiset. Toisaalta on ollut mukavaa nähdä työkavereita ja oppilaita, toisaalta kurkkuun on noussut tuttu ahdistus. Olen kuitenkin päättänyt, että hoidan tuon pestin loppuun, vaikka päälläni seisten.

Takatalvikin pääsi yllättämään

Mindin vointi on ollut suureksi ilokseni hyvä vapaani ajan. Se ontui pari viikkoa, mutta ilmeisesti kyseessä oli jokin venähdys, koska nyt se kirmailee taas innoissaan nauttien kevään tuoksuista. Olemme myös käyneet nauttimassa herkkuja läheisessä Olipa kerran- kahvilassa, johon koiratkin ovat tervetulleita. Suosittelen tuota paikkaa lämpimästi, ihania herkkuja, kohtuulliseen hintaan ja mukava tunnelma. Pari viikkoa sitten Mindi sai myös uuden, lyhyen kevätturkin, jonka kanssa se näyttää taas ihan pennulta <3 Huomenna Mindillä onkin sitten sydänultra, jossa selviää kasvaimen tilanne. Jännittää ihan hirveästi, mutta ei voi toivoa muuta kuin parasta.

Opintojen lisäksi olen muun muassa rentoutunut, nähnyt perhettä ja ystäviä, nauttinut ravintolalounaista (ei ole ikävä kouluruokaa!), ulkoillut, tyhjentänyt vaatekaappeja, käynyt katsomassa elokuvissa Tom of Finlandin ja Toivon tuolla puolen (suosittelen molempia), ollut useammissa juhlissa, käynyt toistamiseen Dannyn keikalla Bar 52:ssa (nyt myös Erika oli mukana!) ja katsomassa stand up-esitystä. Maaliskuussa sain myös pitkästä aikaa tuotettua blogiinkin kivasti materiaalia. Voi kuitenkin olla, että tuohon tulee taas muutos, kun työt vievät mennessään.

Viikot ovat kuluneet kauhealla vauhdilla ja tuntuu, että puolet asioista on vielä tekemättä. Seuraavat pari viikkoa tulevat olemaan aika täysiä, mutta pääsiäisen aionkin sitten pyhittää pelkälle lepäilylle, jotta olen valmis loppukevään työrupeamaan. Kesäkin siintää jo jossakin kaukaisissa haaveissa, toivotaan että se tulee mahdollisimman nopeasti.

Mukavaa kevään jatkoa kaikille! :)

Tammikuun tohinoita ja tulevaisuudensuunnitelmia

Tammikuu vilahti yhdessä hujauksessa ja se sisälsi monenlaisia tapahtumia ja tunteita. Alkukuu kului vielä Gambian lämmössä rentoutuen. Kävimme myös Senegalin puolella bongailemassa villieläimiä, josta kirjoitan vielä joskus oman tekstinsä. Tämän hetkisen stressin ja uupumuksen keskellä on käsittämätöntä, että tuosta rentouttavasta reissusta on vasta alle kuukausi.

Jo matkan aikana ja sen jälkeen mieleni on täyttynyt taas huolella Mindin terveyden suhteen. Rutiinitarkastuksessa Mindiltä löydettiin jokin epämääräinen patti sydämestä, jonka epäiltiin aluksi olevan kasvain. Muita kasvaimia ei kuitenkaan löytynyt, mutta elämme edelleen epätietoisuudessa sen suhteen. Samalla kertaa Mindillä todettiin myös krooninen munuaistauti. Noihin molempiin liityen Mindillä aloitettiin taas uusi lääkitys. Hirvittää edes miettiä, millaiset määrät lääkkeitä tuo pieni koira syö päivittäin. Mindi on kuitenkin ollut todella hyvävointinen ja pirteä, mikä on estänyt minua luisumasta ihan totaaliseen epätoivoon.

Rakas töyhtöhyyppä <3

Tammikuu on ollut myös työntäyteistä aikaa, mikä on nostattanut stressi- ja ärsytyskäyrät huippuunsa. Perustyön lisäksi käynnissä on ollut monenlaista projektia oppilaskunnan kanssa. Uusi OPS on myös tuonut mukanaan arviointikeskustelut kaikkien oppilaiden kanssa, joiden valmisteluun, pitämiseen ja dokumentoimiseen kuluu viikottain noin viisi ylimääräistä työtuntia. Tuon kaiken on sitten vielä kruunannut lukuisat selvittelyt oppilaiden kanssa välituntitappeluihin yms. liittyen. 

Tuo Mindin terveystilanne sai minut tekemään päätöksen, jota olin pyöritellyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Päätin nimittäin hakea 7 viikon opintovapaata maalis-huhtikuulle ja suureksi ihmeekseni myös sain sen. Se onkin ollut ainoa henkireikä, joka on saanut minut pysymään edes jotenkin järjissäni työkaaoksen keskellä. Totesin jo hyvin nopeasti syksyllä, että 25 opintopisteen suorittaminen kokopäiväisen luokanopettajantyön ohessa tulisi olemaan mahdottomuus. Etenkin, kun kurssisuoritukset ovat 10-sivuisia esseitä. Opintovapaa mahdollistaa minulle täysipainotteisen keskittymisen tarvittavien kurssien suorittamiseen ja samalla pystyn viettämään aikaa ja huolehtimaan Mindistä aiempaa paremmin. Ja saan tarvitsemani hengähdystauon työstäni.

Samalla mieleeni on tullut varmuus siitä, etten aio hakea tulevalle lukuvuodelle päätoimista opettajanpaikkaa. Ensisijainen tavoitteeni on päästä opiskelemaan yhteisöpedagogiksi monimuoto-opinnoissa. Jos se ei toteudu, jatkan opintojani avoimessa-AMK:ssa tehden samalla opettajan sijaisuuksia. Haluan saada useampia uravaihtoehtoja luokanopettajuuden rinnalle ja yhteisöpedagogin tutkinnolla voisin toimia kymmenissä erilaisissa työtehtävissä järjestö- ja nuorisoalalla. 

Synttäri-iloja!

Hieman ikävämpien juttujen lisäksi tammikuuhun on mahtunut ihan mukaviakin tapahtumia. Pääsin vihdon ja viimein Turun seudulle käymään Mindin kanssa. Siellä vietimme myös kummipoikani 6-vuotissynttäreitä. Sen jälkeen oli vuorossa omat 27-vuotissynttärini, jotka sujuivat railakkaissa merkeissä maanantaina :D Oppilaat yllättivät minut kyllä ihan täysin laululla, korteilla ja lahjoilla. Juhlaputken täydensivät vielä Fyllin 3-vuotiskekkerit, joita vietimme vähän isommalla porukalla. 

Mitäs muuta mukavaa tammikuuhun vielä mahtui? Ainakin ihanien Minna Parikan pupukorkkareiden ostaminen alesta, uusimman Harry Potterin lukeminen (joka tempasi mukaansa alkujärkytyksen jälkeen), kävelyitä aurinkoisissa ja vähemmän aurinkoisissa maisemissa, vierailun matkamessuilla,(jossa juhlistettiin jo 65 vuotta täyttävää Olympiaa), jonkinlaisen kuntoiluharrastuksen aloittamisen, makoisia aterioita ravintoloissa, ajanviettoa rakkaiden ihmisten kanssa ja paljon (liikaa) karkkia.

Olympian ensimmäisiä reissuja tehtiin Kleinbusseilla aina Intiaan saakka.

Sellaista kaikkea mahtui minun tammikuuhuni. Miten teidän muiden vuosi on lähtenyt käyntiin? :)

Pääsiäisähky ja muita kuulumisia

Huh, onneksi alkaa tämäkin pääsiäinen jo lähestyä loppuaan! Alkupääsiäinen kului mökillämme Porvoossa nauttiessa vanhempien täyshoidosta. Ruokaa ja herkkuja on tullut taas mätettyä sen verran, että sillä eläisi varmaan koko loppukuunkin. 

Meidän mökillä on kyllä joku ruokahalua kiihdyttävä vaikutus, koska siellä tekee vain koko ajan mieli syödä lisää ja lisää. Eikä asiaa auta yhtään se, että herkullista ruokaa ja karkkeja on koko ajan tarjolla. Täältä tullaan kesäpossuus 2015 :D

Mökillemme kokoontui jälleen sekalainen sakki perhettä ja sukua, joiden kanssa aika kului syömisen lisäksi pelaillen, ulkoillen ja paljussa lilluen. Arki pitää kaikki omilla tahoillaan niin kiireisinä, että onneksi on sitten näitä juhlapyhiä, jolloin pystymme kokoontumaan yhteen. Voi muuten olla, että seuraavan kerran, kun näemme Jaakon perheen kanssa, on siinä jo yksi jäsen lisää ja minusta on tullut tuplatäti, ihanaa!

Ilmat olivat kaikkea muuta kuin keväisen aurinkoiset ja taivaalta tuli vuorotellen vettä, räntää ja rakeita. Pitkäperjantaina teimme kuitenkin retken läheiselle purolle ja länsirannalle. Lumesta ja jäästä ei onneksi ole enää tietoakaan, joten eiköhän tämä takatalvi ala tästä pian taittua.

Lauantaina palasin takaisin kotiin ja ilta kului Viivin ja muiden kavereiden kanssa, missäs muuallakaan kuin, Larun paikallisessa. Eilinen hujahti ohi koomaillessa ja tänään suuntaan elokuviin katsomaan Edelleen Alicen. Huomisesta taas ei ole mitään tietoa, joko lomailu jatkuu tai työt kutsuu, sen näkee sitten.

Viimeiset viikot eskarissa olivat aika rankkoja, joten oli tavallaan helpotus, että se urakka loppui. Kokemuksena tuo sijaisuus oli kuitenkin todella opettavainen ja silmiä avaava. En edelleenkään tiedä, onko opettajuus minua varten. Siinä on paljon asioita, jotka koen omikseni, mutta myös paljon puolia, joista en kauheasti pidä. Siksi on ihan hyvä, että jatkan ainakin vuoden verran näitä sijaishommia, jotta saan toivottavasti selkeyden tuohon asiaan. Jotenkin kummasti mielenperukoille on hiipinyt myös ajatus toisen tutkinnon suorittamisesta, joka avaisi vähän laajempia työmahdollisuuksia. Ikävä kyllä olen pääsykokeiden aikaan Lontoossa, joten saa nyt nähdä, miten sen kanssa käy.

Tänä vuonna sain pääsiäisähkyn myös askartelujen osalta eskarissa :D

Jotenkin sitä kerkesi tuolla eskarissa ollessa jo tottumaan siihen, että elämässä on rytmi. Nyt tuntuu taas vähän oudolta totutella siihen, ettei tiedä yhtään, missä sitä on seuraavana päivänä tai ensi viikolla. No, onneksi kevättä on enää alle kaksi kuukautta jäljellä ja se sisältää pari reissuakin. Pitäisiköhän tällä viikolla jo vihdoin raahata talvivaatteet kellariin ja vaihtaa kotiin kevättekstiilit? Jos se lämpöaalto sitten tajuaisi palata pysyvästi.

Mites teidän muiden pääsiäinen on sujunut? :)

The End of This Chapter

Se kappale alkoi oranssista keittiöstä ja se loppuu oranssiin oveen. Sen kesto oli lähes päivälleen kuusi vuotta. Se oli täynnä iloisia ja onnellisia hetkiä, mutta siihen sisältyi myös lukematon määrä epätoivon ja surun hetkiä. Sen aikana naurettiin tikahduttavia nauruja ja itkettiin lohduttomia itkuja. Sen aikana asuttiin kolmessa rakkaassa kodissa, joissa elettiin yksin ja yhdessä. Sen aikana saatiin ja menetettiin tärkeitä ihmisiä. Ja sen aikana kadotettiin, etsittiin ja löydettiin oma itsensä lukemattomia kertoja. Siitä ei ehkä koskaan kirjoiteta menestyskirjaa tai Hollywood-elokuvaa, mutta sen merkitys minulle on mittaamattoman arvokas. Sen kappaleen nimi on Minä & Turku.

Koska kaikille on varmasti käynyt selväksi, miten syvästi rakastan tätä kaupunkia, en jankkaa sitä enää kovin montaa kertaa. Sen sijaan ajattelin muistella omaa matkaani tässä kaupungissa, kolmea rakasta kotiani ja sitä miten elämäni ja minä olemme muuttuneet kuluneiden kuuden vuoden aikana. Blogiahan olen pitänyt pelkästään tässä viimeisessä osoitteessa, joten  ainakaan kaikki lukijat eivät tiedä, mitä kaikkea tapahtui ennen sitä.

Tähän päädyttiin. Mutta mistä kaikki oikein alkoi?

Kuten kerroin, kaikki alkoi oranssista keittiöstä syksyllä 2008. Kun varmistui, että pääsin opiskelemaan Turun OKL:ään, oli edessä muutto kaupunkiin, josta en tiennyt muuta kuin linnan ja Hesburgerin. Olin päättänyt pitää välivuoden ja viettää sen Turussa, koska Helsinki ahdisti noina aikoina todella paljon ja halusin saada uuden alun itselleni. Niinpä katsottiin äidin kanssa netistä, että Turussa olisi potentiaalisen kaksion näyttö ja lähdimme eräänä kesäpäivänä ajelemaan kohti Turkua.

Asunto sijaitsi melkein joen varressa, melko lähellä keskustaa ja se oli juuri sopivan kokoinen. Niin ja siinä oli oranssi keittiö. Kiinteistövälittäjä kyseli, mistä päin tulemme ja olemmeko menossa muihin näyttöihin. Kun kerroimme tulevamme Helsingistä ja ettemme olleet menossa muihin näyttöihin, venähti välittäjän naama pahemman kerran. Ei kai voinut uskoa, että ajoimme Helsingistä asti pistääksemme kaiken vain yhden vuokra-asunnon varaan. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että lukuisten hakijoiden joukosta, minä sain kuin sainkin sen asunnon Martissa.

Muutto oli heti syyskuun alussa ja sitä seurasi uuvuttava työnhakurumba. Ainoa mitä siitä jäi käteen oli syvä inho työkkäriä ja puhelinmyyntiä kohtaan. Töitä ei siis pahemmin herunut, joten päivät kuluivat välillä uskomattoman hitaasti. Ainoat ihmiset, jotka täällä silloin tunsin, olivat poikaystäväni ja hänen sisko sekä yksi lapsuudenkaverini. Puhelinmyynnissä tutustuin vielä yhteen tyttöön ja siinä olivatkin kaikki sosiaaliset kontaktini Turussa.  Kun poikaystävän työt pitivät hänet poissa Turusta lähes kaikkina viikkoina, olin todella paljon yksin tuona aikana. Ahdistus tytöttömyydestä ja kaukosuhteen raastavuus kärjistyivät lopulta ystävänpäivänä 2009, kun erosimme poikaystäväni kanssa. Ja siitä se alamäki vasta alkoikin.

Olen kai tietoisesti blokannut paljon niistä kuukausista, mutta lähes kaikki muistikuvat, jotka minulla on jäljellä, ovat rumia. Noihin aikoihin minulla oli myös mystisiä päänsärky- ja heikotuskohtauksia, jotka ilmeisesti johtuivat vaan siitä kaikesta stressistä ja pahoinvoinnista. Ensimmäinen vuoteni Turussa oli siis kaikkea muuta kuin kaunis ja silti aloin rakastaa tätä kaupunkia. Sen kadut ja maisemat lohduttivat minua elämäni synkkänä aikana ja päätin jatkaa kulkemista kaikesta tuskasta huolimatta. Kesä toi mukanaan töitä ja paluun yhteen poikaystävän kanssa ja syksyllä oli aika aloittaa opiskelut yliopistossa.

Syksy 2008, syksy 2009, kevät 2010

Toinen vuoteni Turussa sujui jo huomattavasti paremmin. Opiskelut pitivät minut kiireisenä ja toivat rytmiä sekä sisältöä päiviini. Rakastin asuntoani ja Turkua yhä enemmän. Pyöräilin päivittäin jokivartta pitkin yliopistolle ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Vaikka itse opiskelu ei osoittautunut kovinkaan mieluiseksi, tutustuin sitä kautta kuitenkin uusiin ihmisiin ja sosiaalinen elämäni kasvoi huomattavasti. Minun ei enää tarvinnut takertua samalla tavalla poikaystävääni, mikä paransi myös meidän suhdetta huomattavasti. Loppukeväästä kumpikaan meistä ei enää löytänyt syytä, miksen muuttaisi poikaystäväni omistusasuntoon seuraavana syksynä.

Ainoa huono puoli siinä vain oli sijainti. Asunto oli Haritussa, mikä tarkoitti hyvästejä Martille, jokivarrelle ja tuplasi matkani yliopistolle. Mutta ajattelin niiden olevan asioita, joita pitää uhrata onnistuakseen parisuhteessa. (Ja kuinka väärässä olinkaan.) Itkuiset jäähyväiset koittivat toukokuussa, kesän vietin töiden merkeissä Helsingissä ja syksyn tullen oli aika muuttaa uuteen kotiin. Ja mukaan uuteen kotiin tuli myös uusi perheenjäsen, Mindi.

Hetkellisen "perheonnen" jälkeen ongelmat alkoivat kuitenkin jälleen kärjistyä ja aloin tuntea olevani eristyksessä kaikesta. Mindistä oli paljon seuraa yksinäisyyteeni, mutta samalla pentuaika oli todella hermoja raastavaa, kun sisäsiisteydestä ei vain meinannut tulla mitään. Avomiehen olleessa edelleen pitkiä pätkiä poissa, Mindi oli lähes kokonaan vastuullani, mikä rajoitti osallistumistani opiskelijajuttuihin. Samoihin aikoihin koin todella suurta turhautumista opiskelujen suhteen ja yritin vaihtaa alaakin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka viihdyin kodissamme ja asuinalueella hyvin, alkoi ahdistus nousta jälleen pintaan.

Syksy 2010, syksy 2011, syksy 2012

Vuosina 2010-2012 oli hyviä aikoja, huonoja aikoja ja hyvin huonoja aikoja. Ristiriidat kasvoivat jossakin vaiheessa niin suuriksi, ettei niitä pystytty enää kunnolla sopimaan. Yhteisen kodin, koiran ja historian takia olin valmis kuitenkin taistelemaan. Jaksoin aina toivoa pysyvää käännettä parempaan, mutta emme pystyneet muuhun kuin tilapäisratkaisuihin. Lopulta joulukuussa 2012 oli aika lopettaa toistemme satuttaminen, jakaa tavarat ja muuttaa pois kodistamme.

Tammikuussa 2013 muutin ensimmäistä kertaa opiskelija-asuntoon tänne YO-kylään ja aloin pikku hiljaa toipua erosta. Opettelin ensimmäistä kertaa elämään oikeasti omillani ja siinä onnistuminen tuntui todella palkitsevalta. Aloin nähdä elämässäni taas paljon hyviä puolia ja opettelin nauttimaan niistä. Tutustuin itseeni ja aloin tehdä asioita, joita itse halusin. Ja aloin rakentaa suhteen jäljiltä pohjamudissa lilluvaa itsetuntoani pala palalta paremmaksi.

Maaliskuussa mukaan tuli tämän blogin pitäminen, joka on tukenut prosessiani valtavasti. Vuosi 2013 oli tasaista nousukiitoa ja osoittautui synkästä alustaan huolimatta ehkä tähän astisen elämäni parhaimmaksi. Löysin pitkästä aikaa tasapainon itseni, elämäni ja opiskelujeni suhteen. Mutta, kuten blogia seuranneet tietävät, nousukiito ei ollut ikuista. Palattuani alkuvuodesta kahden kuukauden Aasian reissultani, on elämäni ollut aikamoista pyörremyrskyä.

Puoleen vuoteen on mahtunut muun muassa kriisejä ja epäonnistumisia opiskelujen sekä töiden kanssa, rakastumisia, ihmissuhdesolmuja, henkilökohtaisia menetyksiä, Mindin rankka sairastumisjakso, valmistumisen jälkeinen tyhjiö, kimpoilua eri paikkakuntien välillä, sairastelua ja jatkuvaa pähkäilyä siitä, mitä haluan oikeasti tehdä elämälläni. Nyt soppaan lisätään vielä ainakin muutto Helsinkiin ja 7 viikkoa kestävä matka. Ei voi ainakaan valittaa, etteikö yhteen vuoteen mahtuisi paljon tapahtumia.

Talvi 2013, syksy 2013, kevät 2014

On tietysti ollut myös paljon hyviä hetkiä, mutta tämä vuosi on ollut yksi rankimmista ikinä, etenkin henkisesti. Se, että olen vielä jotenkin kasassa kaiken tapahtuneen jälkeen, on paljolti myös tämän kaupungin ansiota. Turku on ollut minulle aina tietynlainen turvapaikka, jonne vetäytyä ja josta olen saanut energiaa vaistoinkäymisten voittamiseksi. Uskonkin, että tämän vuoden jälkeen olen vahvempi kuin koskaan. Toivottavasti henkinen vahvistumiseni kestää myös Helsingissä asumisen kaikkien näiden vuosien jälkeen, eikä aikaisempi ahdistus nouse enää pintaan.

Tänään suljen oranssin oveni viimeistä kertaa.
Niin se kai vain menee, että yksi ovi täytyy sulkea takanaan, jotta voi avata uuden edessään.

Se ei siis ollut erityisen kaunis kappale, mutta se oli täynnä elämää. Täynnä minun elämää. Se kasvatti ja opetti, hajotti ja korjasi, itketti ja nauratti. Se teki minusta itsenäisen, pakotti minut kohtaamaan epäonnistumisia ja nousemaan niiden jälkeen takaisin jaloilleen. Se teki minusta minut. Tänään, kun suljen oranssin oven viimeistä kertaa, on tämän kappaleen lopun aika ja uuden kappaleen alun aika.  Sen myötä en jätä hyvästejä pelkästään rakkaalle kodille ja kaupungille, vaan myös koko tähän astisen elämäni merkittävimmälle kappaleelle. Se ei ollut lähellekään täydellinen kappale, mutta minulle se tulee aina olemaan uskomattoman tärkeä ja ikimuistoinen.

Siksi haluankin omistaa Turulle ja täällä elämilleni vuosille yhden kauneimmista, mutta samalla yhden surullisimmista kappaleista, joita tiedän. Kyseinen biisi on alkanut viime aikoina soida aina radiossa, kun olen lähtenyt ajamaan jonnekin. Ja sen sanat ovat niin totta. Vaikka se sattuukin järkyttävän paljon, on tullut aika päästää irti.

 

Kesähaaste 9/23: Ajatuksiani opiskelusta

Olen istunut 6-vuotiaasta asti erilaisten koulujen penkeillä imemässä tietoa itseeni. Taakse ovat jääneet peruskoulu, lukio ja nyt viimeisimpänä yliopisto. Olen käyttänyt 17 vuotta elämästäni opiskelemiseen, mikä on aika suuri osa tähän astisesta elämästäni. Opiskelu on innostanut, motivoinut, ärsyttänyt ja ahdistanut, mutta koskaan se ei ole mennyt hukkaan. Nyt opiskelut ovat tältä erää lopullisesti ohi ja oloni on jotenkin tyhjä. En siis päässyt erityisopettajan opintoihin (jäi yhdestä pisteestä kiinni, mikä ärsyttää oikeastaan enemmän kuin se, etten päässyt koko opintoihin :D), joten kesän jälkeen minua odottaa aivan uudenlaiset haasteet.

Opintojeni alussa :D

Mitä tästä kaikesta vuosia kestäneestä opiskelurupeamasta on sitten jäänyt käteen? Tietoja ja taitoja luonnollisesti, mutta ne eivät kuitenkaan ole se opiskelujen tärkein anti, vaikka pitkään niin luulinkin. Olen aina ollut hyvä sisäistämään tietoa kuuntelemalla, minkä avulla selvisin peruskoulusta ja lukiosta melko pienellä vaivalla. Olin niinä aikoina ihan äärettömän tunnollinen oppilas (joitain poikkeuksia luukuunottamatta) ja tavoitteenani oli aina pärjätä hyvin koulussa. Ja pärjäsinkin. Ajattelin, että vielä joskus se kaikki uurastus palkitaan ja niinhän siinä kävikin. 12 kiitettävää vuotta toivat minulle tsemppistipendin (ötökkäkirja :D), ruotsin kielen stipendin (ruotsinkielinen kirja :D) ja jonkin yleisstipendin (joka oli sentään rahaa). Niin ja tietysti ison läjän erinäisiä todistuksia, jotka pölyyntyvät jossakin nurkassa. 12 vuotta pidin yllä yli 9:n keskiarvoa ja kirjoitin E:n paperit, enkä silti tuntenut riittäväni.

Yksi tutkinto plakkarissa. Mitäs seuraavaksi?

Lukion lähestyessä loppuaan piti keksiä itselleen jälleen lisää opiskeltavaa, koska se nyt vain kuului asiaan. Täysin hakuammunnalla päätin hakea Turun yliopiston luokanopettajankoulutukseen ja suureksi hämmennyksekseni sinne myös pääsin. Luokanopettajankoulutushan on vuosi toisensa jälkeen yksi suosituimmista hakupaikoista (en tosiaan tiedä miksi? :D) ja monet hakevat sinne monta vuotta pääsemättä kuitenkaan sisään. Sen takia tunsinkin aluksi, etten ollut ansainnut paikkaani, kun opettajuus ei ollut minun haaveammattini jo pikkutytöstä lähtien.

Opiskelumotivaationi ei siis lähtökohtaisestikaan ollut kovin korkealla, mutta kun näin mitä opiskelu todellisuudessa oli, hävisivät viimeisetkin motivaationi rippeet. Mielikuvat rennosta opiskelijaelämästä kariutuivat melko äkkiä, kun sain täyden lukujärjestyksen kouraani. Läsnäolovelvollisia demoja oli aivan älyttömästi ja niiden lisäksi monet OKL:n opettajat ottivat oikeudekseen tehdä luennoistakin pakollisia. Jos kursseilta joutui olemaan poissa yli 10 %:a, se tarkoitti lähes aina saman kurssin käymistä uudelleen seuraavana vuonna. Kun tuohon yhtälöön lisätään vielä se, että monilla OKL:n opettajista ei ole minkäänlaista käytännön kokemusta koulumaailmasta tai opettajanopintoja käytyinä, suurin osa luennoista ja demoista oli yhtä tyhjän kanssa. "Älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon" tuntui olevan monen opettajan pedagogiikan lähtökohta. Poikkeuksiakin on toki matkan varrella ollut, mutta kokonaisuudessaan olen pettynyt OKL:n opetuksen tasoon. 

Tämä ajatus käväisi opiskelujeni aikana mielessä useammin kuin kerran :D

Heikko motivaatio johti tietysti heikkoon opintomenestykseen, joka oli minulle tietynlainen kriisin paikka. Ne aineet, joissa olin loistanut peruskoulussa ja lukiossa, olivatkin kompastuskiveni yliopistossa. Kiitettävät numerot vaihtuivat nipin napin hyväksyttyihin suorituksiin ja hylättyihin tentteihin. Aluksi heikot suoritukseni hävettivät ja ahdistivat, mutta kun aikaa kului, huomasin ettei niillä ollutkaan mitään väliä. Huomasin, ettei ketään muuta kuin minua kiinnostanut arvosanani (no ehkä mummia :D) ja tajusin jotain, minkä olisin toivonut ymmärtäväni jo kauan aikaa sitten. Minä en ole huonompi ihminen, vaikka saisinkin huonompia arvosanoja. Uskon myös, että noista kokemuksista on minulle paljon hyötyä opettajan ammatissa, kun olen  itse konkreettisesti kokenut myös sen, miltä tuntuu, kun ei pärjää koulussa.

Kyllähän noihin OKL-vuosiin on mahtunut toki paljon hulvattomiakin hetkiä. Vai kuinka monessa muussa korkeakoulussa nikkaroidaan nostureita, uidaan myyrää, tehdään luontoretkiä, tutkitaan barbien benjihyppyä, leikitään pikkulintuja, rakennetaan esterata, soitetaan kaikenmaailman soittimia, toteutetaan satunäytelmä tai ommellaan housut? Ei ehkä se perinteisin käsitys akateemisesta tiedeyhteisöstä, mutta nuo ovat ehdottomasti olleet opiskelun parasta antia. Ne ovat kokemuksia, jotka hymyilyttävät vielä vuosienkin jälkeen, toisin kuin kasvatustieteelliset lätinät, jotka eivät tehneet sitä edes ensimmäisellä kerralla. Käytäntö pohjautuu teoriaan, mutta teoria ei saisi koskaan muodostua tärkeämmäksi kuin käytäntö.

Muutama akateeminen tuotos :P

Opettajaksi ei opita lukemalla kirjoja, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Sen takia on hyvä, että OKL:n opintoihin sisältyi myös 4 opetusharjoittelua. Kolme niistä suoritin Turun normaalikoulussa (maahanmuuttajaprosentti yli 50) ja viimeisimmän Pattayan suomalaisessa koulussa. Kumpikaan kouluista ei vastaa sitä "tavallista" suomalaista koulua, mutta mikä oikeastaan enää on tavallista? Opetukseen ja oppimiseen liittyvät perusasiat toimivat kuitenkin koulussa kuin koulussa riippumatta sen sijainnista, koosta tai monikulttuurisuudesta. Jokainen koulu on erilainen ja omanlainen yhdistelmä opettajia, oppilaita ja heidän vanhempiaan sekä muuta henkilökuntaa. Ja vuodet ovat opettaneet sen, että parhaimpia kouluja eivät välttämättä ole ne koulut, joissa on korkea keskiarvo, vaan ne joissa jokaisella lapsella ja aikuisella on hyvä olla.

Kaikkia edellisiä oppeja tärkeämpiä ovat kuitenkin olleet ne ihmiset, joita opiskelu on tuonut ympärilleni. Olen onnellinen, että olen saanut ystävystyä upeisiin ihmisiin kaikilla koulutusasteillani ja että muutamat heistä ovat edelleen elämässäni. Välillä kaduttaa, etten osallistunut opiskelijabileisiin ja muuhun toimintaan aktiivisemmin, vaan niiden sijasta omistauduin parisuhteelleni. Mutta toisaalta en ole koskaan ollut mikään bilehile ja inhoan väkinäistä juhlimista vain juhlimisen takia. Viiteen vuoteen mahtui kuitenkin erinäinen määrä sitsejä, vappuja, haalaribileitä, joulugaala ja talvipäivät Raumalla. Hauskoja kokemuksia, hauskassa seurassa.

Viiden vuoden aikana meinasin luovuttaa lukuisia kertoja ja olin vaihtamassa kouluakin kahteen kertaan. Silti jokin piti minut aina kiinni tuossa laitoksessa. Oli siihen syynä sitten kohtalo tai järkyttävä itsepäisyyteni, olen tyytyväinen, etten sittenkään antanut periksi ja kävin kouluni loppuun. Se ei ehkä opettanut minulle sitä, mitä odotin sen opettavan, mutta se opetti paljon sellaisia asioita itsestäni, joita en ehkä olisi muuten oppinut koskaan. Opettajuus ei ehkä vieläkään ole haaveammattini ja tiedän, että tulen varmasti palaamaan vielä joku päivä takaisin koulunpenkille. Se on kuitenkin työ, jota haluan ainakin lähteä kokeilemaan. Sittenhän sen vasta todella näkee, onko tämä minun juttuni vai ei. Ja vaikka se ei olisikaan, on minulla sentään jälleen yhdet paperit lisää pölyyntymässä kaapissani :D 

Kandin ja maisterin paperit kädessä on helppo hymyillä. Riittäisikö jo vähäksi aikaa? :D

Opiskelujen jättäminen taakse jännittää enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Vaikka opiskelu ei aina ole ollut mieluista, se on ollut yksi elämäni suurimmista sisällöistä tähän asti. Se on täyttänyt vuosi-, kuukausi-, viikko- ja päiväsuunnitelmani. Ja nyt niitä täyttämään pitäisi löytää jotakin aivan muuta. On kenties aika siirtyä koulunpenkistä opettajanpöydän taakse, mutta toivon, että pystyn aina säilyttämään oppimiskykyni ja etten koskaan kasvaisi niin isoksi, etten mahtuisi takaisin koulun penkkiin. Opiskelu kannattaa aina. Mutta niin kannattaa myös työnteko, matkustelu ja moni muu asia. Tärkeintä on kuitenkin, että jokainen tekee elämässään valintoja itsensä, ei muiden takia.

H is for Happy

Vuorossa pikainen postaus, mutta halusin saada tämän tunteen ja kuluneet päivät edes jotenkin talletettua tänne blogiin kiireestä huolimatta. Onni ja onnellisuus ovat ihmeellisiä asioita. Niitä muistaa harvoin arvostaa, silloin kun niitä on, mutta sen huomaa sitäkin selvemmin kuin niitä ei ole. Viimeisten kuukausien pohjamudissa rypemiset ovat kutenkin opettaneet minut arvostamaan onnea aivan uudella tavalla. Onni koostu loppuen lopuksi hyvinkin pienistä asioista. Se voi olla hyvän ystävän yllätysvierailu, joka sisältää kävelemistä ympäri Turun kesäisiä maisemia, yhdessä kokkailemista, köllimistä nurmikolla, herkuttelua, MM-fnaalin jännittämistä ja juttelua kaikesta maan ja taivaan välillä. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että H on tärkeä osa elämääni myös täällä Suomen päässä, eikä ystävyytemme jäänyt vain matkakaveruudeksi. Oli ihanaa nähdä ja toivottavasti näemme myös pian uudestaan <3

Pienten, arkisten asioiden lisäksi onni voi tietysti koostua välillä myös isommista elämäntapahtumista. Sellaisesta pääsin eilen nauttimaan, kun vietin valmistujaisiani. Vaikka viralliset paperit saan vasta kesällä, oli upeaa  päästä konkreettisesti juhlistamaan yhden taipaleen päättymistä hienoissa puitteissa. Publiikki järjestettiin Turun akatemiatalolla, joka antoi kyllä upeat puitteet juhlalle. Itse juhla koostui puheista ja musiikkiesityksistä ja täytyy kyllä myöntää, että kyllä sitä tuli liikututtua hetkittäin. Tarkoituksenani on avata opiskelutaipalettani täällä blogissa joku kerta vähän enemmänkin, mutta lyhyesti sanottuna, se ei ole ollut helppo ja sujuva. Sen takia on uskomatonta, että valmistumisen hetki koitti sittenkin ja vielä tavoiteajassa.

Mukana juhlissa olivat vanhempani, joiden tuki on ollut korvaamatonta vuosien varrella. Myös mummi jaksoi suureksi ilokseni tulla paikalle ja oli silminnähden liikuttunut. Meillä ei mummin kanssa ole ollut vuosien varrella se helpoin suhde, mutta silti mummi on yksi läheisimmistä sukulaisista minulle. Sen takia oli ihanaa saada hänet paikalle ja nähdä, miten aidon onnellinen ja ylpeä hän oli minusta. Myös enoni tuli töistään huolimatta juhliin, mikä merkitsi minulle todella paljon. Tällaisina hetkinä sitä aina tajuaa, miten onnekas sitä on, kun ympärillä on niin paljon aidosti välittäviä ihmisiä. 

Tänään on taas aika startata kesän perinteinen reissausrumba ja suunnata ensiksi Helsinkiin, sieltä Kuopioon serkun lakkiaisiin ja Helsingin kautta takaisin Turkuun, jossa minulla on haastettelu erityisopettajan opintoihin. Kesäkuussa aika kuluu myös Lauttasaaressa, Amsterdamissa ja Porvoossa, jossa aloitan kesätyöt juhannuksen jälkeen. Reissaamista ja pakkaamista siis riittää. Yritän kirjoitella mahdollisimman paljon ja suunnittelen myös pientä kesähaastetta tänne blogin puolelle. Mitään paineita en kuitenkaan tästäkään ota, koska päätin lopettaa stressaamisen kaikesta ainakin vähäksi aikaa. Elämä kantaa ja vie eteenpäin vaikeuksista huolimatta. Tällä hetkellä ainoa tavoitteeni on olla onnellinen. Suosittelen muillekin.

Mukavaa toukokuun loppua kaikille ja onnea kaikille muille valmistuville :)

Arkikuvahaasteita ja FB-avautumisia Helsingissä

Kuluneen viikon olen viettänyt Mindin viime viikkoisesta leikkauksesta johtuen pakkolevossa Helsingissä. Täällä olen päässyt sentään vähän tekemään muutakin, kun vaihtijoita on useampia. Siltikin suurin osa ajasta on kulunut neljän seinän sisällä, mikä alkaa kieltämättä pikku hiljaa tulla jo korvista ulos. Toivottavasti elämä tasaantuisi mahdollisimman pian ja pääsisin elämään taas sitä tavallistakin arkea (mitä ikinä se sitten onkaan? :D). 

Normiarkea elämästäni ei tällä hetkellä siis saa tekemälläkään, mutta päädyin siitä huolimatta osallistumaan facebookissa kulovalkean tavoin leviävään arkikuvahaasteeseen. Viime aikoina ärsytyskertoimeni FB:tä kohtaan on ollut erityisen korkealla ja ajattelinkin jo irtisanoutua koko hommasta. Päätin kuitenkin antaa sille vielä viimeisen mahdollisuuden arkikuvahaasteen muodossa. Ja pääsinhän siinä samalla myös kiusaamaan ihmisiä ja avautumaan asioista, jotka minua facebookissa ärsyttävät. Muita kuvia en ole tällä viikolla ottanut, joten samat kuvat toimikoot viikkoni kuvauksena täällä bloginkin puolella.

Maanantaina palautin graduni yliopistolle ja suuntasin äidin ja Mindin kanssa kohti Helsinkiä. Olen vain niin uskomattoman helpottunut, että se projekti alkaa vihdoinkin olla ohi (mitä nyt kypsyysnäyte ja verkkoartikkeli vielä odotavat kirjoittajaansa!). Helsingin päässä sain oikean juhla-aterian, kun isi paistoi pitkästä aikaa kunnon pihvit ja tarjolla oli myös muita herkkuja, kuten graavilohta ja parsaa, nam! Myöhemmin sain vielä upeat kukat ja shampanjaa lapsuudenystäväni äidiltä, mikä oli jo aivan liikaa. Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka olette minua muistaneet gradun valmistumisen johdosta tavalla tai toisella. Se todella merkitsee minulle paljon <3

Tiistain ohjelma koostui pitkälti sohvalla makaamisesta Mindin ja Dextereiden seurassa. En tiedä, olenko aikaisemmin hehkuttanut kyseistä sarjaa, mutta se kuuluu ehdottomasti lempisarjoihini. Suosittelen tutustumaan, jos et sitä vielä ole tehnyt, paitsi jos olet todella herkkä väkivallalle ja verelle. Toinen löhöpäivieni ilahduttaja on ollut Kumman kaa-sarja, jonka katsomiseen en myöskään kyllästy varmaan koskaan. Se on vain yksinkertaisesti yksi kaikkien aikojen hauskimmista sarjoista, mitä Suomessa on koskaan tehty. Vaikka olisin kuinka huonolla tuulella, saavat Annen ja Ellun jutut repeämään kerta toisensa jälkeen.

Tiistaina näin myös vihdoin Viivin, jonka kanssa hengailimme aluksi perinteisesti ärrällä ja siitä siirryimme sohvalle katsomaan häröjä tv-ohjelmia ja höpöttämään kaikesta maan ja taivaan välillä. Vaikeina hetkinä sitä todella huomaa, ketkä oikeasti välittävät ja ketkä eivät. Olen niin onnekas, kun minulla on Viivi ja monta muuta läheistä ihmistä, jotka tukevat minua silloin, kun askeleeni ovat hatarat <3

Keskiviikona Mindi aiheutti jälleen sydämentykytyksiä, kun se aamusta alkoi aristella jalkojaan ja käveli todella horjuvasti. Saimme ajan eläinlääkäriin vasta viiden aikoihin, joten koko päivä kului Mindin kanssa lepäillessä ja huolehtiessa sen voinnista. Onneksi Mindin kävely kuitenkin muuttui normaaliksi jo ennen lääkäriä ja selvisimme tällä kertaa vain säikähdyksellä. Tuon tilanteen jälkeen Mindin vointi onkin taas ollut huomattavasti parempi ja se on ollut pirteämpi kuin pitkään aikaan. Toivon eniten maailmassa, että Mindin voinnin suhteen ei tulisi enää yhtäkään takapakkia.

Äiti otti Mindin eläinlääkärin jälkeen, joten pääsin hetkeksi nauttimaan aurinkoisesta ulkoilmasta ja yksinolosta. Viime aikoina olen ollut lähes koko ajan muiden ihmisten seurassa, minkä takia en ole pystynyt kunnolla käymään läpi ajatuksiani. Jo pienikin hetki yksinoloa raikkaassa ilmassa helpotti oloani. Mahdoin olla vaan aika huvittava näky, kun haahuilin saapikkaissa ja Guessin laukku käsivarrella ympäri metsiä ja kallioita. Välillä on kuitenkin vaan pakko päästä luonnon keskelle, asusteista riippumatta :D

Eilinen oli minulle paras päivä pitkään aikaan. Ensinnäkin pääsin 5 kuukauden tauon jälkeen kampaajalla, jossa sain uudet ihanat hiukset. Niistä kuitenkin erikseen vielä jossakin vaiheessa lisää. Sen lisäksi näin Tuomasta, Anua ja suloista Fylliä pitkästä aikaa, joka oli taas kasvanut hurjasti sitten viime näkemän. Mindi oli reippaana koko päivän ja pikästä aikaa tuntui, että elämä saattaisi olla taas lähtemässä oikeille urille. Illan tv-antikin oli loistava, kun Salkkareiden lisäksi ohjelmistossa oli myös Klikkaa mua (jälleen yksi kaikkien aikojen parhaista sarjoista). Päädyin siihen päälle valvomaan vielä Euroviisujen semifinaalitkin, joista Suomi onneksi pääsi jatkoon. Yleisesti taso oli kyllä aika kammottava, tuntuu että niissäkin mennään alaspäin vuosi vuodelta. 

Tänään päivä on kulunut taas tiivisti neljän seinän sisällä, mutta illalla pääsen onneksi Viivin kanssa ulos tuulettumaan. Tänään on myös arkikuvahaasteeni viimeinen päivä ja lopullisen facebook-tuomioni aika. Päivien aikana olen avautunut muun muassa tykkääjistä, turhanpäiväisistä FB-kavereista, mainostulvasta ja negatiivisia ajatuksia herättävistä FB-kirjoituksista. Olen poistanut kolmasosan FB-kavereistani, yrittänyt hillitä mainontaa etusivullani ja vaatinut En tykkää-nappia facebookiin. 

Viimeisen viiden päivän aikana facebook onkin mielessäni muuttunut taas vähän paremmaksi paikaksi, mutta se ei riitä. Siltikin se on pinnallinen yhteisö, joka levittää liikaa mielipahaa ja etäännyttää ihmisiä toisistaan todellisessa elämässä. Niinpä aloitan FB-lakon vähintään viideksi seuraavaksi päiväksi. Voi olla, että lakko kestää pidempäänkin, ehkä jopa ikuisesti. Avautumiset on nyt avauduttu ja on aika antaa tekojen puhua puolestaan. Helppoa se tuskin tulee olemaan, sen verran tehokkaasti olen itsenikin siihen onnistunut koukuttamaan, mutta tahto on ainakin kova. Blogissa jatkan kuitenkin avautumista entiseen malliin, täällä kun omasta elämästään pystyy kertomaan kaikkine rosoineen eikä vain kiiltokuvamaisesti, kuten facebookissa.

Mukavaa (toivottavasti facebookitonta) viikonloppua kaikille :)

Arkikuva 5/5: Viimeinen sanani facebookille :D