Kaamoskaaos

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Blogi on ollut niin pitkään hunningolla, etten oikein enää muista, miten tätä hommaa tehtiinkään. Päästäkseni takaisin blogimaailmaani selasin kuluneita blogivuosiani ja hämmästelin, miten ihmeessä elämässäni on ollut aika, jolloin päivitin monta kertaa viikossa blogiani. Tällä hetkellä tuntuu vaikealta saada julkaistua edes yhtä tai kahta tekstiä kuukaudessa.

Huhtikuussa päätin pitää blogistani hengähdystauon ja tällä hetkellä tuntuu, ettei tuolle tauolle näy loppua vielä pitkään aikaan. Välillä kaipaan kuitenkin ihan hirveästi säännöllistä kirjoittamista ja tuntuu, että olen tavallan menettänyt osan itsestäni, kun en sitä enää tee.

Vaihtaisin Mindin kanssa paikkoja niin mielelläni!

Elämässäni on vain yksinkertaisesti tapahtunut niin suuria muutoksia tämän vuoden aikana, etten ole enää löytänyt blogin kirjoittamiselle luonnollista paikka elämässäni. Arki rytmittyy todella eri tavalla nyt, kun en enää elele sinkkuboksissani, vaan jaan sen toisen ihmisen kanssa. Tuntuu myös, että joudun nykyään kirjoittamaan elämästäni tietyllä tavalla sensuroidummin, kun pitää varoa, etten loukkaa toisen ihmisen yksityisyyttä teksteissäni. Parisuhteessa eläminen pitkän tauon jälkeen on vaatinut totuttelua ja olisi ihanaa päästä purkamaan sen herättämiä ajatuksia ja tunteita myös tämän blogin kautta, mutta koen, että se olisi väärin avomiestäni kohtaan.

Toinen asia, mikä on syönyt blogiaikaa on työni, joka on ollut todella kuormittavaa koko syksyn. Mediassa on lähiaikoina nostettu esiin useita opettajan työn negatiivisia puolia ja voin ikävä kyllä allekirjoittaa niistä jokaisen. Liian suuri työmäärä, liian suuret opetusryhmät, järjetön määrä palavereita eri tahojen kanssa, oppilaiden ja huoltajien asiaton käytös, uuden opetussuunnitelman kohtuuttomuus jne. Harvassa ovat ne päivät, jolloin en meinaa luhistua työni alle.

Väsymys, ahdistuneisuus, itkuisuus, kyynisyys, erilaiset kivut ja säryt ovat arkeani. Yritän epätoivoisesti löytää intoa työtäni kohtaan, mutta tuntuu, että olen vain umpikujassa. En oikein tiedä, ahdistunko tällä hetkellä enemmän työstäni vai siitä faktasta, ettei minulla tällä tutkinnolla ole juuri muita vaihtoehtoja. Päästäkseni ulos umpikujastani aloitin opinnot avoimessa AMK:ssa, jotta voisin tulevana lukuvuonna hakea yhteisöpedagogin monimuoto-opintoihin. Se kuitenkin vaatisi opintosuorituksia kevääseen mennessä 25 opintopisteen edestä, mikä tuntuu tällä hetkellä täydeltä mahdottomuudelta. Ensi vuoden suunnitelmat ovat siis aivan levällään, mutta alan olla koko ajan varmempi, etten voi jatkaa kolmatta vuotta putkeen luokanopettajana. Jos jatkan, se syö minut elävältä.

Reilu pari vuotta sitten mietin, ennen Etelä-Afrikan matkaani, miten tulen selviämään aikuisuudesta, työelämästä ja sen oravanpyörästä. Ikävä kyllä, monet silloiset pelkoni ovat osoittautuneet todeksi. Aikuisuus ei todellakaan ole ollut helppoa, eikä kovin usein hauskaakaan. Se on tehnyt minusta ihmisen, jota en aina edes tunnista itsekseni. Ja se on pelottavaa.

Siinä se nyt on. Mustana valkoisella. Pieni osa siitä kaaoksesta, jota kannan sisälläni viikosta toiseen. Toivon, että sen kirjoittaminen pienentäisi edes aavistuksen sen taakkaa sisälläni. Samalla tajusin, miten hirveän kova ikävä minulla on blogiani. Ehkä vielä joskus elämässäni koittaa aika, että voin palata sen pariin täysipainoisemmin. Se aika ei kuitenkaan ole vielä.

Toivottavasti teidän muiden kaamos ei ole alkanut yhtä sekavissa tunnelmissa :)

Nainen vailla historiaa, tyttö ilman menneisyyttä



Tarkoituksena oli kirjoittaa Islannista, mutta Zen Cafén upea biisi vei ajatukseni ihan toisille urille. Viime aikoina olen miettinyt paljon vanhenemista, sitä kuka olen ja mitä haluan muiden tietävän minusta. Uuden työpaikan myötä olen tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin ja on ollut jotenkin virkistävää, kun kenelläkään ei ole ollut ennakko-oletuksia minusta. On saanut tavallaan luoda nahkansa ja aloittaa alusta. Sukulaiset, vanhat ystävät ja tutut kun peilaavat minua muistojensa kautta ja olettavat minusta asioita, joita en enää välttämättä ole.

 

Olen hetken saanut olla nainen vailla historiaa ja päättää itse, mitä osia menneisyydestäni paljastan ja mitä en. Tietenkään kukaan ihminen ei tiedä minusta kaikkea ja tarkoituksella olen kertonut eri asioita eri ihmisille. Näin jokainen saa minusta pieniä paloja, mutta kukaan ei pysty näkemään koko kuvaa. On aika pelottava ajatus, että yksi ihminen tietäisi minusta kaiken ja voisi halutessaan käyttää sitä minua vastaan.

 

Elämääni on jo tähän mennessä mahtunut paljon ikäviä tapahtumia, jotka ovat muokanneet minua monella tapaa. Sen takia joitakin tekemisiäni tai sanomisiani voi olla vaikea ymmärtää, jos ei tiedä syitä niiden takana. Etenkin uusiin miehiin tutustuessa joudun miettimään, mitkä ovat sellaisia asioita menneisyydestäni, joita on hyvä tuoda esille ja mitkä taas eivät. Toisinaan mietin, miten helppoa olisi, jos menneisyyden ikävät asiat eivät kolkuttelisi takaraivossa, painaisi hartioita tai näkyisi minussa.

 

Minulla on aina ollut kasvot ja vartalo, jossa näkyvät herkästi elämän jäljet. Hampaat ovat kellertävät, vaikka en tupakoi tai juo kahvia. Ne ovat jäänne vauva-ajan vahvasta lääkityksestä, joka vei hammaskiilteen mennessään. Kroppa on täynnä arpia muistuttamassa teini-iän äkillisestä kasvupyrähdyksestä ja sen jälkeisestä kiusaamisesta. Olen voidellut niitä öljyillä ja rasvoilla, mutta mikään ei ole pyyhkinyt niitä pois. Silmien alla on tummat varjot vuosien aikana valvotuista öistä. Meikillä niitä pystyy hälventämään, mutta illalla, kun pyyhin pois maskini, kohtaan väsähtäneen pandakarhun. Silmien ympärille ilmestyy jatkuvasti uusia ryppyjä, vaikka kuinka käytän anti-age tuotteita. Ne muistuttavat jokaisesta eletystä vuodesta, murheista ja huolista. Vartalosta löytyy pehmoisia kohtia ja selluliittia, jotka muistuttavat huonoista elämäntavoista.

 

Jokaisella asialla on kuitenkin kaksi puolta. Ennen näin niistä vain sen huonon puolen, kun nykyään taas huomaan yhä enemmän sitä positiivista puolta. Keltaiset hampaat kertovat siitä, että selvisin vakavasta sairaudesta ja olen terve. Arvet muistuttavat siitä, että olen nainen, jonka vartalo muokkaantui alle vuodessa laudasta tiimalasiksi. Tummat silmänaluset ovat muisto myös niistä hauskoista valvotuista öistä. Rypyt muistuttavat jokaisesta hymystä ja naurusta, jonka olen jakanut. Vartalon löllykät ja muhkurat taas kertovat siitä, että olen nauttinut elämästä, enkä ole keskittynyt pelkkään suorittamiseen. Vartaloinhoni on muuttumassa hyväksynnäksi ja rakkaudeksi oma kroppaani kohtaan.

 

 

 

Ilman menneisyyttäni en olisi minä. Olisin vain tyhjä kuori ilman sisältöä. Jokainen onnen tai surun hetki on jättänyt minuun jälkensä. Jokainen vastoinkäyminen on musertanut, mutta tehnyt myös vahvemmaksi. Ja joka päivä huomaan tuntevani itseni paremmin kuin edellisenä päivänä. En enää tee niin usein asioita miellyttääkseni muita, vaan pysähdyn kuuntelemaan, mitä minä todella haluan.

Välillä saatan pelästyä, miten vanhalta näytän jo nyt 25-vuotiaana. Mutta kun mietin historiaani, ei kai se ole mikään ihme. Olen elämässäni kokenut paljon enemmän kuin monet minua kymmenen vuotta vanhemmat ihmiset. Tyttö ilman menneisyyttä on kasvanut naiseksi, jolla on jo aikamoinen historia takanaan. Ehkä vielä joskus uskallan paljastaa sen kaiken jollekin erityislaatuiselle ihmiselle. Pirstaleista rakentuvan koko kuvan.

 

 

 

Tässä vielä kappale, joka vei minut näiden ajatusten äärelle. Välillä on hyvä katsoa taaksepäin, jotta osaa arvostaa sitä, mitä on nyt. Tuon kappaleen kaunein kohta on mielestäni tämä: "Nainen vailla historiaa, tyttö ilman menneisyyttä, harmaantuuko hiukses vanhana? Nainen vailla historiaa, tyttö ilman menneisyyttä, saako niitä silloin harjata?"

 

Näiden sekavien ajatusten myötä toivottelen mukavaa viikon jatkoa. Ehkä vielä joskus päästään sinne Islannin muisteluihinkin asti :D

Ylisuorittamisen äkkistoppi

Voisin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea olen saanut aikaiseksi kuukauden aikana. Miten hyvin olen sopeutunut uuteen työympäristöön. Miten paljon mahtavia asioita olen kokenut. Mutta se olisi vain osa totuutta. Siksi kerron, mitä tapahtuu ihmiselle, joka ylisuorittaa kuukauden ajan kaikilla elämänsä osa-alueilla. Se sairastuu. On kai onni, että kroppa osaa pistää stopin, jos meno on liian kovaa, vaikka viides flunssa tähän vuoteen on jo vähän liikaa. Nyt on vain pakko koittaa levätä ja koota itseään maanantaiksi.


Se tunne, kun kuvittelet, että kyllä tästä flunssasta selvitään lepäämällä ja heräät seuraavana aamuna näyttäen tältä :D

 

Kulunut kuukausi on ollut aikamoista kyytiä. Etenkin, kun sitä ennen olin kerennyt tottua elämään, joka sisälsi paljon tyhjää vapaa-aikaa. Energiaa ovat syöneet pitkiksi venyneet työpäivät, valtava määrä uusien asioiden sisäistämistä ja itselleni asettamat älyttömät paineet töiden suhteen.  Kuukauteen on mahtunut sen takia aika vähän vapaa-aikaa ja sekin on sisältänyt paljon kaikenlaista ohjelmaa. On ollut yökyläilyjä, Siltsun keikkaa, ristiäisiä, illanviettoja, treffejä, urheilutapahtumia ja vaikka mitä muuta. Vaikka ne ovat kaikki olleet mukavia tapahtumia, ovat ne ylikuormittaneet mieleni ja kroppani äärirajoille.

Ylitin itseni juoksemalla RunFestissa 4,2 kilometriä alle puoleen tuntiin. Oli aika voittajafiilis :)

Kun siihen lisätään vielä jatkuva huoli Mindin tilasta, oli stressicocktail valmis. Perjantaina se kaikki sitten huipentui, kun pääsin töistä kotiin, jonne olin raahautunut pää kainalossa. Tärisin peiton alla kuumehorkassa ja yhtäkkiä Mindi sai epilepsiakohtauksen pitkästä aikaa. Kun sain tilanteen vihdoin rauhoitettua, en pystynyt liikkumaan. Makasin vain Mindin vieressä ja itkin. Ajattelin vain, etten jaksa enää, en pysty nousemaan, en minä tällaista elämää halunnut.

Siinä hetkessä tunsin itseni niin yksinäiseksi tässä maailmassa. Toivoin vain, että joku soittaisi. Tai halaisi. Tai ymmärtäisi. Makasin ja makasin ja makasin. En tiedä, kuinka kauan, mutta se tuntui ikuisuudelta. Siinä maatessa mieleeni piirtyi äkillisesti kuva pakolaispojasta, joka makaa elottomana rannalla. Se havahdutti minut lopulta lamaannuksestani ja pakotti nousemaan ylös. Silloin, kun omat murheet tuntuvat painavilta, suhteutan ne koko maailman mittakaavaan. Se ei poista ongelmiani, uupumustani tai ahdistustani, mutta se saa ne tuntumaan vähän pienemmiltä. Ja se saa muistamaan kaikki hyvät asiat elämässäni.

Kävin luovuttamassa verta pitkästä aikaa ja ihastelin muiden urheilusuorituksia telkkarista. 

Minun ongelmista lähes kaikki on muutettavissa. Ja minä myös pystyn tekemään ne muutokset. On helpompaa heittäytyä avuttomaksi marttyyriksi kuin ryhtyä tekemään tarvittavia muutoksia elämässään. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon välittäviä ihmisiä, jokaisen elämä on loppupeleissä omissa käsissä. Jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa sen parantamiseksi. Jokainen on vastuussa omasta jaksamisestaan.

Luokan kanssa nautittiin elokuun kesäpäivistä metsäretkillä ja tehtiin muita hommia Rekun valvovan silmän alla.

Välillä positiivisetkin asiat voivat kuluttaa voimavaroja ja aiheuttaa uupumista. Kuukauden ajan elin pitkälti muita varten ja unohdin itseni ja oman jaksamiseni. Nyt on pakko höllätä. Laskea rimaa alemmas. Pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Keskittyä henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Lakata vertaamasta omaa elämäänsä muiden elämään. Kaikki ihmiset eivät tarvitse "tyhjää" aikaa. Minä kuitenkin tarvitsen sitä paljon jaksaakseni. Eikä se tee minusta huonompaa ihmistä, vaikka välillä niin ajattelenkin.

Vielä hetki sitten nautittiin rantakeleistä, jotka elokuu vei mukanaan.

Välillä tarvitaan pohjakosketuksia, jotta voi ponnistaa takaisin pintaan. Ja muistaa kaiken hyvän elämässään. Suomessa eläessä siihen kaikkeen vain jotenkin turtuu ja ongelmat saavat älyttömiä mittasuhteita. Siihen kai kaikki negatiivinen pakolaiskeskustelukin pitkälti pohjautuu. Omat ongelmat tuntuvat niin suurilta, että ihmetellään, miksi minun pitäisi auttaa, kun on nämä omatkin haasteet. Mutta juuri auttamalla hädässä olevia saa tarvittavat mittasuhteet ongelmiinsa ja osaa suhtautua niihin paremmin. Juuri siksi hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyöt  tulevat säilymään arjessani. Jotta muistaisin, miten hyvin minulla menee.

Ajatustulva kukkien keskellä

Viime viikot ovat kuluneet niin pitkälti muiden ihmisten seurassa, ettei omille ajatuksille ole meinannut löytyä aikaa. Niitä on kuitenkin valtava määrä ja nyt on tultu siihen pisteeseen, että ne alkavat tulvia yli äyräidensä ja niitä on pakko purkaa ulos edes tekstin muodossa.

Ajatustulvan päätin yhdistää kukkatulvaan, jota olen ihastellut mökillämme ja sen ympäristössä viime aikoina. Kukissa on jotain ihmeellistä taikaa ja voisin ihastella niitä loputtomasti. Niissä on myös jotain todella voimauttavaa. Jokaisen pitkän talven jälkeen ne jaksavat nousta maan uumenista ja puhjeta upeaan loistoonsa. Yhtälailla elämässä täytyy ponnistaa aika ajoin ylös syvyyksistä, jotta voi puhjeta uuteen kukkaan.

Jännitys. Se on suurin tunteeni tällä hetkellä. Osaltaan se on hyvää, kutkuttavaa jännitystä, mutta suurimmaksi osaksi se on puhdasta paniikkia. Jännittää uusi työ, uudet työtoverit, uudet oppilaat ja heidän vanhemmat, uudet asiat, uudet rutiinit, uusi opetussuunnitelma, uudet haasteet. Miten selviän siitä kaikesta uudesta? Mitä jos en selviäkään?

En tiedä yhtään, mitä on edessä tulevan vuoden aikana. Millaisia ihmisiä kohtaan, millaisia tilanteita kohtaan? Työsuhteeni alkaa YHTÄ päivää aikaisemmin ennen kuin oppilaat aloittavat koulun. En voi valmistautua tulevaan oikein mitenkään etukäteen. En tiedä kyseisestä koulusta mitään, en tiedä tulevista oppilaistani mitään, en tiedä työyhteisöstä mitään, en edes tiedä, mitä kaikkia aineita opetan. Hienoja nämä kaupunkien säästöpäätökset siitä, että uusien opettajien työsuhteet alkavat melkein kaksi viikkoa myöhemmin kuin vanhojen opettajien!

Pää meinaa räjähtää pelkästään siitä ajatuksesta, että mitä oman luokan kanssa tehdään lukuvuoden ensimmäisellä viikolla. Tutustutaan, ryhmäydytään, suunnitellaan ja luodaan pelisääntöjä varmaan ainakin. Niin ja kerrotaan sekä kirjoitetaan tietty kesälomasta. Auttakaa nyt joku! Ja sitten pitää vielä kohdata se peloistani suurin, ensimmäinen vanhempainilta. Mitä jos ne syö minut elävältä? :D Pää on täynnä kaikkia hienoja ideoita, joita haluaisin toteuttaa oman luokkani kanssa. Mutta meneekö ensimmäinen vuosi vain sellaisessa sumussa, että kaikki vähänkin luovemmat suunnitelmat on parasta haudata jo nyt?

 

Kauhistuttaa jo valmiiksi se kaikki työmäärä, josta minulla ei ole vielä tietoakaan. Mitä jos menetänkin kaiken vapaa-aikani työlleni? Yhden reissuistani jo menetin sille, kun oli pakko perua osallistumiseni äidin 60-vuotisjuhlamatkalle Slovakiaan. Ei tuntunut järkevimmältä vaihtoehdolta ilmoittaa uudelle työnantajalle, että: "Hei! Lähden sitten syyskuun alussa omalle lomalle." Sen takia reissukalenteri näyttää tyhjää ja sekös nostaa ahdistuskerrointa entisestään. Onko edessä vain oravanpyöräelämä, joka imaisee mukaansa? Tuleeko minustakin vain yksi elämäänsä kyllästynyt aikuinen, jolla ei ole enää aikaa seikkailuille?

Tiedän, että suurin osa peloistani on turhia ja naurettavia. Tiedän, ettei muu elämäni lopu siihen, vaikka aloitankin säännöllisen työn ja vapaa-aikani vähenee. Kyse on vain yhdestä vuodesta ja sen jälkeen suunnan voi taas valita uudelleen. Jatkaa samaa polkua tai suunnata kokonaan uudelle reitille. Mutta silti tuleva vuosi jännittä ihan mielettömästi. Se voi muuttaa kaiken tai ei mitään. Ja siitä tulee varmasti monella tapaa elämäni rankin. 

 

 

Kun edessä on tuollainen määrä uusia asioita, niin tuntuu, että olen alkanut karttaa kaikkea muuta uutta elämässäni. Kuten ihmissuhteita. Uusiin ihmisiin tutustuminen kun on niin pirun vaivalloista. Etenkin miehiin. Siksi pyrin vain äkkiä löytämään uusista ja vanhoista tuttavuuksista sellaisia puolia, joista en pidä, jotta ei tarvitsisi tutustua heihin sen tarkemmin. Tai yrittää ottaa heitä kiinteämmäksi osaksi elämääni.

Ristiriitaisissa tunnelmissa kohti uusia haasteita!

 

Viime vuodet ovat tehneet minusta niin itsenäisen, että uuden ihmisen sulauttaminen osaksi elämääni tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta. On helpompi turvata itsensä kuin antautua siihen, että joku välittäisi ja huolehtisi minusta. Se tuki ja turva kun voi kadota yhdessä silmänräpäyksessä, mutta itse pysyn itseni tukena aina sinne elämän loppuun asti. Ja silti sitä yllättää itsensä välillä ajattelemasta, miten hyvältä tuntuisi rakastua uudelleen.

Tämmöisissä sekavissa tunnelmissa starttailen elokuuta. Onneksi saa vielä hetken keskittyä lomailuun ennen töiden alkua. Jos vain päänkin saisi laitettua off-tilaan.

Mukavaa elokuun alkua kaikille! :)

Unelmista todeksi

Unelmat ja niiden toteuttaminen ovat minulle todella tärkeitä asioita. Niiden tavoittelu innostaa, motivoi ja saa elämäni tuntumaan merkityksellisemmältä. Toiset unelmat ovat helpommin saavutettavissa ja toisien toteutuminen taas saattaa kestää vuosia. Mutta se tunne, kun jokin unelma vihdoin toteutuu, on uskomattoman hyvä. Ja sitä jää janoamaan lisää. Toteutuneiden unelmien tilalle syntyy onneksi aina uusia unelmia, joista haaveilla.

Itse olen saanut toteutettua jo monia unelmiani, mutta monta on vielä saavuttamatta. On tärkeää, että unelmat pitää kirkkaana mielessään, jotta ne eivät jää pelkästään haaveilun tasolle. Jotkut käyttävät siihen tarkoitukseen esimerkiksi erilaisia haavekarttoja, jotta unelmat pysyvät konkreettisesti näkyvillä. Monet unelmista saattavat kulkea mukanamme pitkän matkaa ja pysytellä taka-alalla, kunnes niiden toteutumiselle tulee otollinen hetki. Tuo hetki saattaa kuitenkin mennä nopeasti ohitse, jos sitä ei osaa nähdä.

Minulle tuollainen hetki koitti edellisen kerran viime kesänä, kun pähkin opiskelujen jälkeistä tulevaisuuttani. Elin keskellä henkistä kaaosta, enkä tuntunut millään löytävän paikkaani. Kaikki vaihtoehdot tuntuivat umpikujilta ja nostivat ahdistuksen pintaan. Siihen päälle oli vielä huoli Mindin terveydestä ja pieleen mennyt parisuhde. Tuo tilanne tuntui kaikkea muulta kuin otolliselta unelmien toteuttamiselle, mutta sitä se kuitenkin oli. Se olisi kuitenkin saattanut mennä ohitseni, jos en olisi muistuttanut itseäni unelmistani.

Blogia jo pidempään seuranneet tietävät, mitä sitten tapahtui. Ostin matkalipun, irtisanoin asuntoni, muutin tavarani Turusta Helsinkiin ja lähdin toteuttamaan unelmaani vapaaehtoistöistä Etelä-Afrikkaan. Tuolla reissulla toteutui aikamoinen määrä muitakin haaveita, enkä unohda sitä ikinä. Päätökset piti silloin tehdä nopeasti ja välillä mietin, missä olisin nyt, jos en olisi uskaltanut tehdä noita ratkaisuja ja lähtenyt toteuttamaan unelmiani. Ja miten monia uskomattomia kokemuksia olisin toisenlaisella päätöksellä ohittanut.

Maailmanympärimatka, opiskelupaikka, kuumailmapallolento, unelmatyö, asunto, onnellinen parisuhde, vapaaehtoistyö ulkomailla, lapsi, oma yritys, merkkilaukku, kirjan kirjoittaminen, auto, kuuluisuus jne. Unelmia on lukemattomia erilaisia, aineellisia ja aineettomia. Tärkeintä onkin selvittää itsellensä, mitkä ovat juuri niitä minun unelmia. Välillä olen ainakin itse tavoitellut joitakin asioita vain sen takia, että niin "kuuluu" tehdä. Sitten jossain vaiheessa olen havahtunut siihen, että eihän tämä ole yhtään sitä, mistä minä haaveilen. 

Ympäristön asettamat paineet tai turhat pelot saattavat tappaa unelmat. Meillä kaikilla on kuitenkin vain yksi, oma elämä. Siksi jokaisen pitäisi ottaa siitä kaikki irti ja suunnata aina kohti unelmiaan. Itse en ainakaan halua päätyä katkeraksi vanhukseksi, joka harmittelee sitä, ettei tullut toteutettua unelmiaan, kun siihen oli mahdollisuus.

Monien unelmat jäävät myös toteuttamatta, koska ei ole ketään, kenen kanssa toteuttaa ne. Se on kuitenkin vain yksi tekosyy muiden joukossa. Tietysti on upeaa, jos pystyy toteuttamaan jonkun unelmansa tärkeän ihmisen kanssa, mutta kenenkään ei pitäisi olettaa, että läheiset ihmiset haaveilisivat samoista asioista. Unelmien saavuttaminen vaatii aina rohkeutta ja niitä pitää pystyä toteuttamaan myös ilman muiden ihmisten tukea.

Unelmat harvemmin toteutuvat pelkästään toivomalla, vaan niiden eteen on oltava valmis tekemään myös töitä. Sen takia kannattaakin tehdä konkreettinen suunnitelma siitä, miten aikoo saavuttaa unelmansa. Joskus on hyvä asettaa itselleen matkan varrelle myös välitavoitteita ja palkita itsensä niiden saavuttamisesta, jotta motivaatio unelman toteuttamiseen pysyy korkealla.



Omat unelmani ovat aina liittyneet vahvasti matkustamiseen. Se on asia, jossa riittää unelmoitavaa koko loppu elämäksi. Matkojen lisäksi haaveilen monista erilaisista kokemuksista, joista jää elinikäisiä muistoja. Ennen haaveilin myös paljon enemmän erilaisista tavaroista, mutta tällä hetkellä en juurikaan kaipaa materiaa (paitsi ehkä vähän Minna Parikan kenkiä :D). Yksi unelmani on oma asunto, jota varten olen kerryttänyt jo vuosia säästöjä ASP-tililleni. Sen unelman toteuttaminen saa kuitenkin odottaa sitä, että elämäni vähän vakiintuu.

Jollain tasolla haaveilen myös hyvästä parisuhteesta, häistä ja lapsista, mutta niiden ranking on viime aikoina tippunut aika alas unelmalistallani. Viihdyn niin hyvin itseni (ja Mindin) kanssa, että miehen täytyy olla todella erityinen, että edes harkitsisin sen ottamista osaksi elämääni. Ja mitä lapsiin tulee, niin työ huutavien kakaroiden parissa on karkottanut aika tehokkaasti lapsihaaveet :D Palataan asiaan sitten kolmenkympin kriisin aikaan!

Yksi unelma, jonka kanssa olen tällä hetkellä aika hukassa on motivoiva työpaikka. Yritän jatkuvasti miettiä, mikä olisi paras suunnitelma sen saavuttamiseksi. Suurin ongelma on se, etten suoraan sanottuna tiedä, mitä haluan. Välillä kyllä iskee pieni kateus niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat löytäneet unelma-ammattinsa.

Vaihtoehtojani ovat tällä hetkellä joko se, että saisin pitkäaikaisemman luokanopettajan sijaisuuden tai se, että jatkaisin pätkätöitä ja alkaisin opiskella siinä samalla toista ammattia. Ja tietysti olemassa on myös aina se kolmas vaihtoehto, totaalinen irtiotto jonnekin ihan muualle. Saa nähdä, mihin tie tällä kertaa vie. Varmasti kohti unelmia, mutta mitä niistä?

Olisi kiva myös kuulla, mistä te muut haaveilette. Unelmientäyteistä loppuviikkoa kaikille :)

Mitä tuuliviiri haluaa?

Muutosta vai pysyvyyttä? Vapautta vai sitoutumista? Uutta vai vanhaa? Rahaa vai vapaa-aikaa?

 Järki vai tunteet?

Siinäpä muutamia suuria kysymyksiä, joita olen viime aikoina pyöritellyt tuuliviirin lailla pyörivässä päässäni. Varmoja vastauksia en ole löytänyt vieläkään. Joka toinen päivä olen täysin varma, että haluan vaihtoehdoista toista ja heti seuraavana päivänä pääni onkin kääntynyt täysin päinvastaiseen suuntaan. Ja välillä olen vain lopen kyllästynyt päähäni ja sen ajatuskulkuihin.

Loppuuko tämä tuuliviireily koskaan? Miksi toisille kaikki on päivänselvää ja itse kuljen keskellä tietämättömyyden sumua? Tuleeko vielä joskus päivä, jolloin näen kaiken kirkkaana ja selvänä? Saavutanko joskus rauhan?

Luulin, että itseään etsitään vain teininä, ei koko loppu elämää. Naurattaa ne "tavoitteet", joita asetin itselleni viisi vuotta takaperin. Silloin näin itseni 25-vuotiaana vakityössä, naimisissa, asumassa isossa asunnossa tai talossa ja omaa perhettä perustamassa. Silloin kuvittelin 25 vuoden tarkoittavan aikuisuutta, järkevyyttä ja tasaisuutta. Nyt kun tuohon hetkeen on aikaa enää viikko, saan pistää aikalailla tuulemaan, jos aikoisin saavuttaa edes yhden noista tavoitteista tuohon päivään mennessä. Mutta enää se ei tunnu tärkeältä.

Kannattaako elämää suunnitella? Mikä on oikeasti tärkeää elämässä? Tavoittelevatko ihmiset määrättyjä asioita vain, koska yhteiskunnassa arvostetaan tietynlaista elämäntapaa?

Tämänhetkinen elämäni ei voisi olla kauempana noista mielikuvista. Elämäni rakentuu pätkätöistä, sinkkuudesta, yksiöstä ja karvaisesta perheenjäsenestä. Se on kaukana aikuisuudesta, järkevyydestä tai tasaisuudesta. Ja silti kaiken henkisen myllerryksen keskellä tiedän, että näin kaiken kuuluikin mennä. Jokainen mutka on ollut tarvittava ja jokainen suunnanmuutos ollut oikea, vaikka läheskään aina ne eivät olekaan siltä tuntuneet.

Olisinko onnellisempi, jos olisin saavuttanut asettamani tavoitteet? Mitä jos asiat olisivat menneet toisin? 

Nyt viisi vuotta vanhempana näen, millaiseen loukkuun olisin itseni saattanut, jos olisin pitänyt väkisin kiinni tavoitteistani. Olisin tuominnut itseni elämään onnettomana elämäni loppuun asti. Tai havahtunut siitä vasta joskus neli- tai viisikymppisenä valtavan kriisin kera. Olisin menettänyt tärkeän osan elämääni, nuoruuden. Aloin elää sitä myöhässä, koska liian monta vuotta kuvittelin haluavani jotain ihan muuta. Siksi en kai ole vielä valmis luopumaan siitä ja siirtymään aikuisuuteen.

Voiko tässä elämässä enemmän kuin elää?

Niin ärsyttävää kuin tämä tuuliviireily välillä onkin, en välttämättä osaisi elää ilman sitä. Kun omistaa levottoman sielun, onnea ei ehkä voi löytää tasaisuudesta. Pelkään harvoja asioita elämässä, mutta jämähtäminen on yksi niistä. Pelkään havahtuvani jonain päivänä ja huomaavan elämäni lipuneen ohitse ilman, että tajusin elää ja nauttia siitä. Siksi kai mieleni pysyy jatkuvassa liikkeessä, etsii uusia suuntia ja haasteita. Ja tiedän, että niin kauan, kun kuuntelen sydämeni ääntä, olen oikealla polulla.

Pakomatkallako?

Reissuun lähtö pelottaa monista syistä ja siksi onkin vähän ristiriitaista, että yksi syistä, miksi lähden jälleen maailmalle, on juurikin pelko. Olen perustellut matkani itselleni ja muille monilla järkisyillä, mutta on myönnettävä, että reissu on minulle myös tietynlainen pakomatka. Tilaisuus ottaa vielä hetkeksi etäisyyttä tämän vuoden tapahtumista, tulevaisuudesta ja aikuisuudesta. Olen luvannut itselleni, että tuon reissun jälkeen aion ottaa itseäni niskasta kiinni ja kohdata suurimman pelkoni, aikuisuuden.

Vaikken ole koskaan ollut mikään himobilettäjä ja olen elänyt jo monta vuotta melko itsenäistä ja vastuuntuntoista elämää, jostain syystä tuleva elämänvaiheeni pelottaa älyttömästi. Mielessäni on jokin ihmeellinen kauhukuva siitä, että tästä eteenpäin elämä on vaan sellaista tasaisen ankeaa oravanpyörämeininkiä, josta pääsee hyvällä tuurilla irti joskus 40 vuoden päästä. Ja ennen tuohon oravanpyörään pääsemistä vasta pitääkin tehdä epämiellyttäviä asioita aina työkkärikäynneistä työhaastatteluihin asti.

Niin, ennen kuin voi alkaa ahdistua työstä, pitäisi sellainen saada hommattua. Ja se vasta ahdistaakin. Kuukausi "tyhjän panttina" täällä Turussa on riittänyt jo muistuttamaan, miten turhauttavaa toimettomana oleminen oikein on. Se alkaa nakertaa henkistä hyvinvoitia, yleistä viretilaa ja itsetuntoa inhottavalla tavalla. Kun ei ole muuta kuin aikaa, sitä alkaa miettiä asioita, jotka vain lisäävät ahdistusta.

Hyvinä päivinä jaksan uskoa siihen, että palattuani reissusta palaset vain loksahtelevat kohdalleen ja onnistun saamaan työpaikan, jonka koen motivoivana ja kiinnostavana. Mutta kun katson lähipiiriäni, aika harvalla on oikeasti käynyt sellainen tuuri. Vaikka elämä koostuu monista muistakin asioista kuin työstä, on se kuitenkin iso osa arkea. Kävin lähes koko yliopiston läpi ilman suurempaa motivaatiota tai intoa opiskelujani kohtaan, joten tiedän pystyväni siihen varmasti myös työelämässä. Mutta se onkin sitten eri asia, haluanko sitä.

Haluan kovasti päästä kokeilemaan opettajan työtä, mutta samalla se myös pelottaa. Mitä jos se ala ei olekaan minua varten? Siinä vaiheessa pitäisikin olla takataskussa varasuunnitelma, jota lähteä toteuttamaan. Mutta, entä kun sitä ei ole? Pelkään päätyväni tekemään epämotivoivaa työtä vain sen takia, etten oikein muutakaan keksi. Miksei kaikille ole olemassa unelma-ammattia?

En haluaisi päätyä opettajaksi, joka jaksaa työtänsä vain pitkien lomiensa ansiosta. Haluaisin olla opettaja, joka saa positiivista energiaa työstänsä ja joka herää ainakin lähes joka aamu motivoituneena töihin. Opettajan työ tuntuu kuitenkin muuttuvan vuosi vuodelta kuormittavammaksi, jota monet vuosikymmeniäkään työelämässä olleet opettajat eivät tunnu jaksavan. Väkisinkin sitä alkaa miettiä, miten minä, vastavalmistuneena ja monista opettajan työn kuormista mitään tietämättömänä, jaksan kantaa sen taakan.

Sen lisäksi, että reissuni on viimeinen pakomatkani näin aikuisuuden kynnyksellä, se on myös hengähdystauko kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta. Liian paljon asioita on tapahtunut aivan liian lyhyessä ajassa ja toivon reissun antavan minulle tarvittavaa etäisyyttä, jotta voin rauhassa prosessoida kaiken tapahtuneen. Toivon, että reissun avulla saan perspektiiviä omaan elämään ja sen solmuihin, palautettua henkistä tasapainoani ja löytäisin itseni taas uudestaan. Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelleen.