The Making of Harry Potter

Emily lähti juuri bussilla takaisin kotiin ja minulla on koko päivä kulutettavana sateisessa Lontoossa. Niinpä ajattelin käyttää ajan hyödyksi ja raportoida vihdoin perjantaisesta kierroksestamme Warner Brothersin studioilla, joilla aikanaan kuvattiin kaikki kahdeksan Harry Potter elokuvaa. Loput palat matkastamme kirjoittelen sitten Suomesta käsin. Myös kuukauden Hyvä kiertoon osio siirtyy kesäkuun alkupuolelle, koska tänään olen kotona vasta puolenyön jälkeen. Hyväntekeväisyyskohde on kuitenkin jo päätetty, mutta siitä lisää myöhemmin. Mutta nyt takaisin Harry Potter elokuvien maailmaan.



Hintaa kierroksella oli 33 puntaa, mikä on paljon. Mutta ihmiselle, joka on kasvanut Harry Potterin kanssa, tuo paikka oli unelmien täyttymys. Studiot sijaitsevat noin puolen tunnin junamatkan päässä Lontoon keskustasta ja juna-asemalta kulkee bussi suoraan studioille 2 punnan hintaan. Liput kierrokselle kannattaa ostaa hyvissä ajoin etukäteen ja studioille on hyvä saapua noin puoli tuntia ennen oman kierroksen alkua. Lyhyen jonotuksen jälkeen pääsimme kierrokselle, joka alkoi lyhyellä esittelyvideolla. Sen jälkeen suuntasimme sisään Tylypahkan ovista ihmettelemään valtavaa määrää elokuvien lavasteita, rekvisiittoja, pukuja, kulkuvälineitä ja vaikka mitä muuta. 

 

Ensimmäisenä pääsimme tutustumaan Tylypahkan suureen juhlasaliin, joka oli juuri sellainen kuin elokuvissa. Viimeistään tässä vaiheessa sisäinen Potter-fanini kiljui riemusta. Mutta se oli vasta alkulämmittelyä.

 

 

Seuraavaksi vuorossa oli Tylypahkan useita eri huoneita, kuten Rohkelikkojen makuu- ja oleskelutilat sekä Dumbledoren työhuone kaikkine ihmeellisine vempeleineen. Lavasteiden lisäksi esillä oli valtava määrä elokuvissa käytettyä rekvisiittaa.

 

 

Pääsimme myös kurkistamaan Kalkaroksen liemikellariin, Weasleyn perheen taloon, Hagridin mökkiin ja lukuisiin muihin elokuvista tuttuihin paikkoihin.

 

 

Esillä olivat myös useat elokuvissa esiintyvät kulkuneuvot, luudat, asut, hahmot, patsaat ja taulut. Hämmästeltävää riitti todella paljon ja koko ajan sai olla tarkkana, ettei mikään nurkka jäänyt näkemättä.

 

Seuraavana vuorossa oli King's Crossin juna-asema ja laituri 9 3/4. Laiturilla odotti luonnollisesti Tylypahkan juna, jonka sisälle pääsimme myös kurkistamaan. 

 

 

Tässä vaiheessa aikaa oli jo kulunut lähemmäs kaksi tuntia, joten päätimme syödä pikaisesti kierroksen varrella olevassa ravintolassa. Ruokajuomana toimi tietysti kermakalja, joka oli ihan yllättävän hyvää. Ruokailun jälkeen oli vuorossa ulkolavasteet, kuten Poimittaislinja, Likusteritie, Tylypahkan silta ja Pottereiden talo.

 

 

Seuraavaksi pääsimme hämmästelemään elokuvien eläinhahmoja, kuten Hedwigiä, Hiinokkaa, lohikäärmeitä, hämähäkkejä, kotitonttuja ja monia muita. Esillä oli myös lukuisia näyttelijöillä käytössä olleita naamareita ja maskeja. Itse järkytyin eniten siitä, että Hagridin kasvot ovat oikeasti pelkkä naamio. Olin aina kuvitellut sen olevan oikean ihmisen kasvot, joita on vain suurennettu.

 

 

Sitten oli vuorossa yksi kierroksen upeimmista lavasteista, Viistokuja. Sen varrelta löytyivät kaikki elokuvista tutut kaupat ja myymälät, kuten Olivanderin taikasauvakauppa ja Weasleyn veljesten pilailupuoti.

 

 

Viimeisenä pääsimme tutustumaan lukuisiin elokuvia varten tehtyihin piirustuksiin, maalauksiin ja pienoismalleihin. Kierroksen kruunasi Tylypahkan valtavan kokoinen pienoismalli, jonka ympäri pääsimme kävelemään.

 

 

Kierros päättyi kauppaan, joka oli täynnä elokuvista tuttuja (ylihinnoiteltuja) tavaroita. Pakko oli kuitenkin ostaa jotakin muistoksi tuosta ainutlaatuisesta kokemuksesta. Meinasin ostaa oman luudan, mutta päädyin lopulta ostamaan Hermionen taikasauvan mallisen kynän ja paketillisen joka maun rakeita. Kyseisistä karkeistahan löytyy tavallisten makujen lisäksi muun muassa oksennuksen, korvavaikun, lian, rään, mädän munan, ruohon, saippuan ja makkaran makuisia rakeita. 

 

 

Kuvittelimme kyseisten makujen olevan pelkkää huijausta, mutta totuus paljastui, kun aloimme syödä niitä illalla hotellihuoneessamme. En edes halua tietää, millä tavalla nuo maut oli saatu karkkeihin, mutta ne maistuivat juuri siltä miltä pitikin. Oksennusraetta syödessä meinasi oksentaa itsekin, niin pahalta se maistui. Yllättäen myös makkara oli yksi pahimmista, mutta korvavaikku oli yllättävän hyvää. Meidän maistelutuokio oli niin kovaääninen, että saatiin naapuritkin koputtelemaan oveamme. Olisi varmaan pitänyt tarjota niillekin rakeita, että olisivat ymmärtäneet, mistä huutomme johtui :D

 

Päivät ovat kuluneet ihan älytöntä vauhtia ja täällä olisi viihtynyt vielä paljon pidempäänkin. Sen verran suuren vaikutuksen Lontoo teki minuun, että tämä tuskin jää viimeiseksi vierailuksi. Kaikista parasta oli kuitenkin nähdä Emily pitkästä aikaa ja päästä höpöttelemään oikein kunnolla. Onneksi Emily tulee heinä-elokuussa kuukaudeksi Suomeen, niin nähdään jo silloin uudestaan. Innolla myös odottelen, mihin seuraavaksi päädymme reissaamaan yhdessä.

 

Mukavaa sunnuntaita kaikille, palaan asiaan taas Suomesta käsin :)

Kesähaaste 7/23: 3 elokuvaa, jotka itkettävät aina

Tämän haasteosion tekeminen oli ehkä kaikista helpoin tähän asti, koska olen varsinainen itkupilli. Yritin valita pillityselokuvat useammasta genrestä, jotta niiden esittely ei kävisi tylsäksi. Yleisesti ottaen herkistyn paljon enemmän elokuvista, joissa pääosaa esittävät eläimet. Ihmisten tuskaa ja kuolemaa pystyn katsomaan helposti silmää räpäyttämättä, mutta kun on kyse eläimistä, patoni aukeavat käsittämättömän helposti. Mutta tässä olisi minun kolme takuuvarmaa pillitysleffaa, jotka olen kaikki katsonut lähiaikoina varmistaakseni, että ne itkettävät edelleen.

 

Kaikkien aikojen pahimmat itkutulvat aiheuttaa edelleen elokuva Marley & Me. Tykästyin ja vollotin aikanaan lukiessani John Groganin kirjan, johon elokuva perustuu, eikä elokuva jää ainakaan kakkoseksi kyynelten määrässä. Elokuvana se ei ole kummoinen ja näyttelijät ovat keskinkertaisia, mutta silti vollotan aina noin viimeiset puoli tuntia lähes taukoamatta. Romanttinen komedia kertoo John ja Jenny Groganin perheen tarinan, jonka kiinteänä osana hyörii täystuho labradori nimeltä Marley. Elokuvaan mahtuu iloa ja surua, riemua ja hampaidenkiristelyä, kolmen lapsen syntymät, muuttoja, työpaikanvaihdoksia ja rutkasti Marleyn toinen toistaan pahempia tempauksia.  



 

Huonoista puolistaan huolimatta Marleysta muodostuu tärkeä perheenjäsen ja luotettava ystävä, jonka lähtö tuonpuoleiseen jättää aukon jokaisen Groganin perheenjäsenen sydämeen. Se on ehkä asia, jonka vain rakkaan lemmikkinsä menettänyt voi ymmärtää, mutta uskon sen koskettavan muitakin kuin koiraihmisiä. Koiran ja ihmisen välille muodostuva suhde on jotakin ainutlaatuista. Koiran antama rakkaus on niin puhdasta ja aitoa, että samankaltaista pystyy saamaan vain harvoilta ihmisiltä, jos niiltäkään. Ja sellaisen rakkauden menettäminen koskettaa, itkettää ja musertaa. Aivan kuten John Grogan, myös minä jouduin aikanaan jättämään eläinlääkärissä hyvästit rakkaimmalle labradorilleni Geenalle, joka vei lähtiessään palan sydäntäni. Kyseinen elokuva muistuttaa tuosta päivästä niin elävästi, että kyynelkanavien tulvimista ei vain voi estää.

 

 

Seuraava elokuvavalinta edustakin sitten ihan toista äärilaitaa. Kuten sanoin, ihmisille saa tapahtua elokuvissa aika paljon pahaa, ennen kuin itkukanavani herkistyvät. Boys Don't Cry on kuitenkin elokuva, joka pääsee joka kerta ihoni alle. Lähtökohtaisesti tositapahtumiin perustuvat elokuvat koskettavat minua aina enemmän kuin fiktiot, koska niiden tapahtumia ei vaan voi ohittaa pelkällä olankohautuksella. Brandon Teenan elämään perustuva elokuva on pysähdyttävä, järkyttävä ja uskomattoman koskettava. Se on elokuva, joka herättää ajatuksia ja tunteita vielä pitkään lopputekstienkin jälkeen.

 

On vaikea sanoa, kumpi itkettää enemmän, se järkyttävä väkivalta, jonka Brandon saa osakseen hänen todellisen sukupuolen paljastuttua pikkukaupungin umpimielisille öykkäreille vai se avoimuus, toiveikkuus ja rohkeus, jolla Brandon suhtautui elämään ja itseensä. Surullista on myös se, että elokuvan tapahtumista on vain 20 vuotta, eikä niiden toistuminen ole ikävä kyllä vieläkään mahdotonta. Homofobia elää ja voi hyvin vielä nyky-yhteiskunnassakin, mikä on tullut erittäin selväksi viime aikaisissa keskusteluissa. Itse ainakin haluan uskoa, että Brandonin kaltaiset ihmiset eivät kuolleet turhaan ja että vielä joku päivä ihmiset keskittyvät epäolennaisuuksien (kuten sukupuolen) sijasta olennaiseen eli rakkauteen.

 

Kolmantena nyyhkyleffanani on ehkä kaikkien aikojen Disney-elokuva eli Leijonakuningas. Elokuva, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja johon en silti kyllästy koskaan. Leijonakuninkaassa tiivistyy Disney-elokuvien hienous, koskettava tarina, hyvä musiikki, lapsiin ja aikuisiin pureva huumori sekä loistavat "päähenkilöt". Simba-leijonan tarina tempaa joka kerta minut mukaansa samalla lailla kuin ensimmäisellä kerralla. Ja Mufasan kuolema itkettää takuuvarmasti joka kerta.

 

Siinä siis minun kolme pillitysleffaani. Mitkä ovat sinun? :)

Joulufiilistelyä ja muutama uudempi rakkaus

Olen jouluihminen henkeen ja vereen. Koko lokakuun joulujutut pyörivät jo mielessä, mutta annan itselleni luvan viralliseen jouluhöperöitymiseen vasta marraskuussa. Miksi sitten oikein rakastan joulua? Oikeastaan voisi kysyä, miksi en rakastaisi joulua. Kaikki siihen liittyvä vaan saa minut yksinkertaisesti todella hyvälle tuulelle (paitsi lahjastressi!). Ja kun katsoo ulos ikkunasta jatkuvaan pimeyteen ja sateeseen tai tuskailee päivästä toiseen gradun parissa, tuntuu aika mukavalta keskittyä välillä johonkin asiaan, joka saa suun hymyyn. Siksipä päätin tänä vuonna aloittaa joulun jo ehkä aikaisemmin kuin koskaan ennen.

Niinpä otin joulukoristeeni ja -kuuseni mukaan Helsingin reissullani ja koristelin niillä viikonlopun aikana asuntoni joulukuntoon. Eilen isä auttoi vielä laittamaan jouluvalot ikkunaan, joka kruunasi joulukotini. Värit ja koristeet eivät ehkä sovi ihan täysin nykyiseen sisustukseeni, mutta ei kaiken aina tarvitsekaan olla sävy sävyyn. Tärkeintä on, että olen taas saanut ihanaiset muumipallot, posliinipöllöt, tontut ja enkelit luokseni piristämään mieltäni.

Eilen vietimme myös isänpäivää jo etukäteen. Koska isä on samanlainen joulutorttufani kuin minä, sain loistavan tekosyyn myös aloittaa glögi- ja torttukauden tämän vuoden osalta. Harvat asiat maistuvat niin hyvältä kuin vuoden ensimmäinen glögi ja joulutorttu! Kun vanhemmat olivat jo lähteneet kaivoin esille vielä lemppari joululevyni Michael Bublén Christmasin ja nautiskelin viimeisestä joulutortusta tähtivalojen sädehtiessä ikkunassa.

Joulukoristeet, -valot, -kuusi, -musiikki, -lahjat, -perinteet ja -ruoka ovat tietysti olennaisesti niitä asioita, joita rakastan joulussa. Lisäksi joululla on kuitenkin myös paljon tärkeämpi merkitys minulle. Se on yksi niistä harvoista hetkistä vuodessa, kun yleensä koko perheemme kokoontuu yhteen mökillemme ja kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Lisäksi luonamme vierailee monia muita rakkaita sukulaisia, joita tulee muuten nähtyä aivan liian harvoin. Joulunvietto mökillämme on ollut perinne koko elämäni ajan, enkä osaa kuvitella saavani oikeaa joulutunnelmaa missään muualla. Jotenkin on ihanaa, että vaikka monet asiat maailmassa muuttuvat kovalla vauhdilla, niin edes jotkut asiat pysyvät samanlaisina ja hyvinä vuodesta toiseen.

Joulu on ollut rakkauteni jo vuosikaudet, mutta nyt samalla ajattelin esitellä muutaman uuden rakkauteni. Niistä ensimmäiselle olen menettänyt sydämeni jo täysin. Itse ainakin tiedän, jonkin hankinnan olleen hyvä, kun minulle tulee heti sen saatuani ajatus siitä, miten olen voinut aikaisemmin elää ilman sitä. Näin kävi pari viikkoa sitten, kun Surface saapui luokseni. Olin jo pidemmän aikaa harkinnut tabletin ostamista, mutta sopivaa ei vain tuntunut löytyvän. Mutta niin kuin yleensä, kun jotain lakkaa etsimästä, se suorastaan tipahtaa syliin. Niinpä kohtalo saattoi meidät yhteen tiedemessuilla, joilla Emilyn poikaystävä oli esittelemässä kyseistä tablettia. Kun se oli vielä opiskelija-alennuksessa, oli kohtalomme sinetöity.

Nyt suhteemme on kestänyt pari viikkoa, eikä loppua näy :D Pelkäsin, etten oppisi käyttämään Windows 8.1:stä, mutta siihen tottuminen vei vain hetken. Kaikista parasta Surfacessa on tuo helposti irrotettava Touch Cover, joka toimii näppiksenä ja samalla tabletin suojana. Pidän myös sen hyvistä liitäntämahdollisuuksista (mm. USB ja muistikorttipaikka) ja siitä, että siinä oli valmiiksi asennetuna Office-paketti, joten sitä voi todella käyttää myös muuhunkin kuin netissä surffailuun. Kosketusnäytön ja näppis toimivat loistavasti erikseen ja yhtäaikaan ja akku kestää todella hyvin. Kun kustomoin itse vielä tylsääkin tylsemmän harmaan kannen, niin Surfacesta tuli täydellinen juuri minulle.

Toinen ja ehkä kaikista yllättävin rakkauteni on suomalaiset elokuvat. Olen aina suhtautunut lähtökohtaisesti melko skeptisesti suomifilmejä kohtaan, koska ne usein toistavat aina samoja teemoja ja herättävät lähinnä myötähäpeää muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tänä vuonna olen kuitenkin nähnyt jo niin monta onnistunutta suomalaista elokuvaa, että olen joutunut kääntämään kelkkani niiden suhteen.

Alkuvuodesta näkemäni 21 tapaa pilata avioliitto oli ensimmäinen oikeasti hauska ja onnistunut suomalainen romanttinen komedia, jonka olen koskaan nähnyt. Vähän aikaa sitten katsomani Tumman veden päällä taas oli hienosti toteutettu ja oikeasti koskettava elokuva. Lauantaina kävin vielä katsomassa Leijonasydän-elokuvan, johon suhtauduin jälleen melko skeptisesti, mutta jouduin taas pyörtämään pääni. Se oli yksi parhaimmista elokuvista, jonka olen viime aikoina nähnyt. Jos elokuva onnistuu olemaan koskettava, ajatuksiaherättävä, hauska, viihdyttävä ja sykähdyttävä, niin silloin ollaan lähellä täydellisyyttä.

Joko mieleni on viimein avautunut ymmärtämään myös suomalaisia elokuvia tai sitten Suomessa on oikeasti alettu tehdä onnistuneita, laadukkaita, koskettavia ja viihdyttäviä elokuvia. Niin tai näin, olen iloinen ja positiivisesti yllättynyt tästä rakkaudestani. Ainakin olen taas oppinut, että ennakkoluuloilleen ei kannata antaa valtaa tai voi missata jotain todella hyvää. Seuraavan suomileffan aionkin mennä katsomaan avoimin ja kiinnostunein mielin.

Viimeisimmän rakkauteni löysin eilen illalla ehkä siitä suurimmasta pakkomielteestäni, televisiosta. Jos seuraa jo noin viittätoista ohjelmaa lähes säännöllisesti + kaikkea muuta epäsäännöllisesti, luulisi ettei enää kovin helposti löytäisi uusia tulokkaita viikko-ohjelmaansa, mutta niinpä vain kävi! Odotellessani Silta-ohjelman alkua eksyin AVA:lle, josta tuli ohjelma Suoraa puhetta: Naistähdet kertovat (The Conversation with Amanda de Cadenet). Jäin katsomaan ohjelmaa, koska ensimmäisenä siinä oli keskustelemassa Lady Gaga, jota pidän todella kiehtovana persoonana. Ja sitten huomasinkin jo olevani koukussa ohjelmaan.

En ole yleensä pitänyt mistään talk show -ohjelmista, mutta tämä tarjosi jotain erilaista. Haastattelija ja haastateltava olivat täysin tasavertaisia ja luontevia ja keskustelut tuntuivat kotoisilta, intiimeiltä ja aidoilta. Lisäksi keskustelujen aiheet olivat mielenkiintoisia, ajankohtaisia ja tärkeitä. Mielenkiinnolla odottelenkin jo seuraavaa jaksoa, jotta näen, oliko kyse vain onnistuneesta jaksosta vai oikeasti laadukkaasta ohjelmasta ja uudesta tosirakkaudestani. Seuraavassa jaksossa sunnuntaina klo 22 mukana on mm. Eva Longoria ja Alicia Keys, joten kannattaa kurkata, jos ei ole muutakaan tekemistä.

Mukavaa marraskuun alkua kaikille :)