Kuvia maailmanympärimatkalta ja tarinat niiden takaa 1/2

Matkoilla tulee yleensä kuvattua paljon normaalia enemmän. Ja maailmanympärimatkalla sitä vasta tulikin kuvattua. Monesti kuvia tulee vain räpsittyä, eikä niihin liity mitään sen suurempaa tarinaa. Reissukuvia selaillessani silmiini osui kuitenkin myös monia sellaisia otoksia, joihin kytkeytyy vahvasti jokin tietty tilanne, tarina, tunnetila tai hetki matkalta. Ajattelin jakaa niistä osan kanssanne ja niiden kautta palata taas hetkeksi tuon ikimuistoisen matkan tunnelmiin. Kuvia ja tarinoita oli sen verran paljon, että päätin jakaa ne kahteen erilliseen postaukseen. Tässä ensimmäisessä osassa on kuvia matkamme kolmesta ensimmäisestä kohteesta Kanadasta, Yhdysvalloista ja Ranskan Polynesiasta.

Vancouver, Kanada. Olimme aikaerosta vielä täysin sekaisin ja heräsimme jo todella aikaisin matkamme ensimmäiseen aamuun. Hetken aikaa yritimme vielä nukahtaa uudestaan, mutta ei siitä mitään tullut. Ja onneksi ei, koska muuten emme olisi nähneet tätä upeaa auringonnousua parvekkeeltamme. Aurinko värjäsi taivaanrannan leiskuvilla väreillä ja koko hetki tuntui ihan uskomattomalta. Siinä hetkessä oikeasti tajusin, että kolmen kuukauden maailmanympärimatka on todella alkanut.

Glacier National Park, Kanada. Lähdimme heti aamusta vaeltamaan, vaikka sää olikin sateinen. Toivoimme sen hellittävän vaelluksen aikana, mutta toisin kävi. Tämä kuva on yksi niitä harvoja hetkiä, jolloin näimme edes vähän maisemia tuon vaelluksen aikana. Kun jatkoimme muutaman minuutin kävelyä, pilvet olivat jo peittäneet tämän maiseman. Yhtäkkiä ylempää alkoi kuulua outoa ääntelyä. Aluksi ajattelin sen olevan jokin outo lintu tai eläin, mutta se toistui niin säännöllisesti, että totesimme pian, että sen on oltava ihminen. Pakkohan se oli kävellä katsomaan, ettei kenelläkään ollut mitään hätää. Lopulta meitä vastaan tuli nuori mies, joka kertoi pitävänsä tuota ääntä, jotta karhut pysyvät loitolla. Otimme hänestä mallia ja kehitimme oman huutomme. Minä aloitin sen sanomalla: "Kar" ja mies huudahti kovaäänisesti siihen perään: "HU!" Hyvin tuntui huutomme pitävän karhut loitolla.

Icefields Parkway, Kanada. Olimme ajatelleet yöpyä  yhden yön jollakin leirintäalueella Icefields Parkwayn varrella. Suunnitelmiin tuli pieni muutos, koska syksy oli jo sen verran pitkällä, ettei yksikään leirintäalueista ollut enää auki. Koska emme olisi millään enää jaksaneet jatkaa matkaa Jasperiin asti, päätimme etsiä syrjäisen pysähdyspaikan tien varelta ja yöpyä siellä. Löysimmekin tämän aivan täydellisen paikan joen varrelta ja ajattelin jo, miten ihanaa olisi syödä aamiaista näissä maisemissa, eikä leirintäalueella muiden karavaanareiden joukossa. Tässä täydellisessä suunnitelmassa oli vain yksi mutta. Se oli laitonta. Kanadassa on nimittäin kiellettyä yöpyä kansallispuistoissa muualla kuin sille erikseen varatuilla alueilla. Kun meille vielä selvisi, että laittomasta yöpymisestä olisi tiedossa mojovat sakot, nöyryimme ja ajoimme Jasperiin asti leirintäalueelle. 

Maligne Lake, Kanada. Meistä kumpikaan ei oikein halua/kehtaa pyytää tuntemattomia ihmisiä ottamaan meistä kuvia. Niinpä suurin osa matkamme yhteiskuvista on selfieitä. Tämä kuva on yksi harvinainen poikkeus. Tosin sitäkään emme pyytäneet itse ottamaan. Meitä nimittäin pyydettiin ensin ottamaan eräästä pariskunnasta kuvia ja sen jälkeen pariskunnan nainen kysyi, haluaisimmeko, että hän ottaisi meistä kuvan. Ja niinpä hän otti ja oikein hyvänkin vielä. Tosin se taitaa olla enemmän tuon uskomattoman taustan kuin meidän ansiota. 

Jossain Whistlerin ja Vancouverin välillä, Kanada. Kanadan syyssää ei tosiaan ollut suotuinen meille. Jotenkin tuntui, että koko kolmen viikon ajan sadepilvet seurasivat meitä, minne ikinä menimmekin. Paitsi ihan asuntoautoilumme viimeisinä päivinä, jolloin aurinko vihdoin paistoi useampana päivänä peräkkäin. Yhtäkkiä tajusin, että emme olleet käyttäneet ollenkaan ekstrahinnalla vuokraamiamme retkituoleja, koska aina oli joko liian kylmää tai märkää. Niinpä pidimme kokistauon pysähdyspaikalla ja ronttasin retkituolit ulos autosta, jotta käyttäisimme niitä edes yhden kerran koko matkan aikana. Tuo tauko oli niiden tuolien ensimmäinen ja samalla viimeinen käyttökerta. 

Vancouver, Kanada. Viimeisenä päivänämme Kanadassa kävimme eräässä ostoskeskuksessa syömässä ja samalla kiersimme parissa kaupassa. Yhtäkkiä huomasin Minison liikkeessä tuttuja hahmoja, hattivatteja. Kiersin kaupassa lisää ja löysin sieltä myös muita muumihahmoja erilaisissa tuotteissa. Tuo oli jotenkin niin omituinen kohtaaminen, että minun oli pakko ostaa siitä muistoksi tämä hattivattipussukka, joka maksoi vain pari euroa. Suomessa tuon hinta olisi varmasti ollut moninkertainen.

Walk of Fame, Hollywood, Yhdysvallat. Ennen tätä kuvaa olimme kulkeneet lähes kokonaan uuvuttavan Walk of Famen kärsien jatkuvista myyntiyrityksistä ja muista häiriötekijöistä. Yhtäkkiä Chewbacca ilmestyi eteemme ja vaati päästä yhteiskuvaan. Olimme niin väsyneitä kaiken maailman kaupustelijoihin, etemme enää jaksaneet kieltäytyä, vaan otimme pari kuvaa itsestämme karvakaverin kanssa. Ja tietysti tämän jälkeen Chewbacca vaati meiltä palkkiota kuvista, koska mikään ei ole Hollywoodissa ilmaista. 

Santa Monica, Kalifornia. Tämä auringonlasku Santa Monica Pierilla on jäänyt hyvin elävästi mieleen. Katusoittaja lauloi: "Country Road, Take Me Home.." ja tajusin, miten kaukana olimme kotoa ja miten pitkä matka meillä olisi vielä kuljettavana ennen kotiinpaluuta. Jotenkin tuo hetki oli sellainen täydellinen sekoitus onnellisuutta ja haikeutta. Tuo auringonlasku olisi myös saattanut olla viimeisemme, mutta onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Auringon laskeuduttua lähdimme nimittäin ajamaan lentokentälle teiden ollessa edelleen hyvin ruuhkaiset. Hetken aikaa pääsimme ajamaan noin satasta, kunnes yhtäkkiä tajusimme, että liittymä, johon olimme menossa olikin täysin tukossa. Onneksi mies sai painettua jarrun niin nopeasti pohjaan, ettemme törmänneet edessämme olevaan autoon. Samaan aikaan kuitenkin tajusin, että myöskään takanamme ajanut auto ei ollut huomannut liikenteen seisovan ja hän oli tulossa suoraan meidän perään. Onneksi hän väisti viime tingassa pientareelle, eikä mitään lopulta tapahtunut. Olimme kyllä molemmat aika shokissa tuon jälkeen, kun aloimme miettiä, mitä kaikkea tuossa tilanteessa olisi voinut pahimmillaan käydä. Elämä on niin pienestä kiinni ja siksi siitä on niin äärettömän kiitollinen.

Moorea, Ranskan Polynesia. Tässä kuvassa olemme matkalla kauppaan Airbnb-isäntämme kyydissä matkaseuranamme hänen kaksi koiraa Bubul ja Babul (tai jotain sinne päin). Ruskea koira oli ihan ylilössykkä ja kaipasi aina vaan rapsutuksia. Vaaleampi taas oli vielä täynnä nuoruuden intoa ja melkein heti tämän kuvan ottamisen jälkeen se kävi leikkisästi kiinni ranteisiimme. 

Afareaitu Falls, Moorea, Ranskan Polynesia. Käveltyämme kuuman kosteassa ilmassa tälle vesiputoukselle tuntui virkistäytyminen sen alla ihanalta ajatukselta. Mies meni ensin minun vielä ottaessa kuvia putouksesta. Juuri kun olin menossa myös veteen, uiskenteli kivenkolosta puolimetrinen ankerias, josta tietysti ilmoitin kovaäänisesti miehelle. Mies nousi ylös vedestä, mutta minä olin edelleen hiestä märkänä. Lopulta keräsin rohkeuteni ja kävelin aivan kallioseinämän vieressä putoukselle tuijottaen koko ajan veteen ankeriaan varalta. Mies räpsi pakolliset turistikuvat ja kastauduin nopeasti vedessä. Ja tietysti heti, kun olin noussut vedestä, ankerias uiskenteli juuri sitä samaa reittiä pitkin, jossa olin vain hetki sitten uinut. 

Ravintola Snack Mahana, Moorea, Ranskan Polynesia. Moorealla ei ollut ihan valtavaa ravintolavalikoimaa ja siksi teimmekin aika paljon ruokaa itse. Yksi parhaimmista ravintoloista oli Snack Mahana, jossa kävimme pari kertaa matkan aikana. Olen aina inhonnut purkkitonnikalaa, minkä takia en ole myöskään maistanut sitä muussa muodossa. Tuolla päätin kuitenkin ravistella rajojani ja tilasin tonnikalapihvin. Ja ai että, miten hyvää se olikaan. Uusien juttujen kokeileminen kannatti jälleen.

Moorea, Ranskan Polynesia. Matkamme aikana miehelläni meni totaalisesti hermo siihen, että pyysin häntä aina ottamaan yhden kuvan. Tekosyynä käytin sitä, että mummille piti lähettää kuvia, joissa olisin myös minä, joita kyllä oikeasti lähetinkin lähes päivittäin. Mutta oikeasti halusin niitä myös itselleni muistoksi. Tuon matkan jälkeen mieheni ei ole suostunut ottamaan minusta yhtäkään kuvaa, saa nähdä, leppyykö hän koskaan. Viimeisenä päivänä Moorealla pysähdyimme tälle kirkolle ja sen läheisille pienille markkinoille. Markkinoiden tavarat olivat niin ylihintaisia, ettemme ostaneet mitään matkamuistoksi. Kuva piti kuitenkin saada muistoksi, etenkin kun kirkon katto sopi niin hienosti mekkooni. Tuon mekon sain Anun kirppiskasasta juuri ennen lähtöämme, kuten myös yhdet treenitrikoot. Reissun jälkeen kerroin Anulle, että myös hän on melkein kiertänyt maapallon, koska kaksi hänen vaatettaan kulki koko matkan ajan mukanani.

Tahiti, Ranskan Polynesia. Hän on Nougat, ensimmäinen koira, johon annoin itseni kiintyä Mindin kuoleman jälkeen. Hän oli Tahitin Airbnb-emäntämme ihana koira, joka varasti sydämemme täysin muutamassa päivässä. Nougat seurasi meitä joka paikkaan pihalla ja lopulta annoimme sille myös luvan tulla pihamökkiimme, jossa hän sitten viettikin suurimman osan ajasta meidän rapsuteltavana. Kun kävimme uimassa, Nougat juoksi hädissään ympäri allasta, kunnes nousimme ylös altaasta. Viimeisenä päivänä saimme sen vahingon kautta vihdoin uimaan kanssamme, mikä oli niin hauska näky. Viimeisenä iltana tuli sitten hirvittävän kova itku, kun piti hyvästellä tämä suloinen karvapallo. Jotenkin nuo päivät muistuttivat niin vahvasti siitä, miten mukavaa koiran kanssa eläminen on. Ja tuli ihan hirveä ikävä sitä ja samalla tietysti Mindiä.

Semmoisia tarinoita ja tunteita näiden matkakuvien takana. Kirjoittelen jossakin vaiheessa valmiiksi toisen osan, johon valitsen kuvia Uudesta-Seelannista, Australiasta ja Singaporesta.

Kanadan karavaanarielämän viimeiset palat

Terveisiä Los Angelesista, jossa olemme viettäneet muutamat viime päivät. Ajattelin ensin kirjoitella kuulumisia täältä, mutta päädyin nyt kumminkin kirjoittamaan vielä viimeiset jutut meidän Kanadan karavaanarielämästä, jotta postaukset etenevät edes jotenkin kronologisesti. Päivät Losissa ovat menneet nopeasti ja olemme ottaneet ne myös tietoisesti levon kannalta, koska olimme aika uuvuksissa tuon Kanadan osuuden jälkeen. Siksi en ole jaksanut kirjoitella blogiakaan, vaan olen mieluummin käyttänyt sen ajan tuijottamalla suomalaisia Reality-ohjelmia, mikä tuntuu ihan luksukselta monen viikon tauon jälkeen :D tänään jatkamme matkaa Tahitille ja siellä minulla on toivottavasti kunnolla aikaa kirjoitella blogi taas ajantasalle. Mutta nyt siis vielä Kanadaan. 

Jasperista lähdimme ajamaan hyvin talvisissa maisemissa takaisin kohti Vancouveria. Paluureittimme kulki jälleen Brittiläisen Kolumbian halki ensin Kamloopsiin, jossa vietimme yhden yön ja sitten tietä 99 pitkin Whistleriin, jossa yövyimme kaksi yötä. 

Kamloops sijaitsee melko lähellä Kelownaa, jossa vierailimme menomatkallamme Albertaan. Nämä kuvat ovat sieltä,  koska Kamloopsin keskustassa emme ehtineet käydä ollenkaan.

Kelowna on yksi Brittiläisen Kolumbian suurimmista kaupungeista suur-Vancouverin ulkopuolella ja siellä asuu reilut 100 000 ihmistä. Se sijaitsee kauniilla paikalla Okanaganjärven rannalla.

Kelownan keskustassa oli paljon viihtyisiä puisto- ja ranta-alueita, joissa kävelimme ennen kuin siirryimme nauttimaan perjantaipizzojamme. Vaikka teimmekin melkein kaikki ruuat asuntoautossa itse, välillä soimme itsellemme myös pientä hemmottelua ravintolaruuan muodossa.

Whistlerissa vietimme tosiaan kaksi yötä. Se sijaitsee reilun sadan kilometrin päässä Vancouverista ja on erittäin suosittu talviurheilukeskus. Myös Vancouverin olympialaisten useat kisapaikat sijaitsivat juurikin Whistlerissa vuonna 2010.

Whistlerissa meitä hemmoteltiin upeilla syyspäivillä, jotka innostivat kiertämään kaupungilla ja luonnossa. Voi, kun tuollaisia päiviä olisi osunut vähän useampi meidän matkan varrelle. Laskimme, että 20 reissupäivästämme vain 4 oli täysin sateetonta.

Teimme Whistlerissa myös vajaan kymmenen kilometrin vaelluksen Cheakamus-järvelle. En voi kyllä suositella sitä asuntoauton kanssa liikkuville, koska reitin alkuun päästäkseen täytyy ajaa 7 kilometriä todella huonokuntoista ja jyrkkää tietä ja olin ihan varma, että Big Ned hajoaa tielle. Muutenkin aloin tuossa vaiheessa olla jo niin uuvuksissa karavaanarielämästä, etten oikein pystynyt nauttimaan koko vaelluksesta, vaikka maisemat olivatkin kauniit.

Koko reittimme Jasperista Vancouveriin kulki jälleen kerran ihan käsittämättömän upeissa maisemissa. En vieläkään meinaa uskoa, miten kauniit näkymät avautuivat joka päivä auton ikkunasta <3

Viimeiseksi päiväksi ja yöksi ajoimme Vancouveriin leirintäalueelle, joka sijaitsi aivan lähellä Lions Gate Bridgea ja Stanley Parkia. Kyseinen silta on valmistunut vuonna 1938 ja se muistuttaa rakenteeltaan saman aikakauden kuuluisampaa siltasisartaan Golden Gate Bridgea. Kävelimme upean sillan päästä päähän aurinkoisessa säässä ja ihastelimme vielä kerran näkymiä Vancouverin kaupunkiin ja Tyynelle valtamerelle vesitasokoneiden lentäessä ylitsemme. Loppuillan vietimme rentoutuen leirintäalueen porealtaassa juhlistaen Kanadan karavaanareitaipaleemme loppua. Niin paljon uskomattomia maisemia ja ikimuistoisia hetkiä mahtui tuohon kahteen viikkoon ja lähes 3000 kilometriin. 

Banffin ja Jasperin upeat vesiputoukset ja kanjonit

Sekä Banffin että Jasperin kansallispuistoissa riittää upeaa nähtävää enemmän kuin reilussa viikossa ehtii näkemään. Koska olimme puistoissa ensimmäistä kertaa, halusin etenkin itse nähdä monet puistojen kuuluisimmista luonnonnähtävyyksistä.

 

Jos joskus palaisin puistoihin uudestaan,  keskittyisin varmasti enemmän kulkemaan paikoissa, joissa muita ihmisiä ei olisi niin runsaasti. Kaikki paikat, jossa kävimme olivat kuitenkin niin kertakaikkisen upeita, etten olisi jättänyt niitä välistä suurista turistimassoista huolimatta. Turkoosien järvien ja lumihuippuisten vuorien lisäksi puistoista löytyy lukuisia vesiputouksia ja kanjoneita, joista monia kävimme katsomassa viikon aikana. Ne olivat myös niitä nähtävyyksiä, missä oli huomattavasti vähemmän turisteja esimerkiksi järviin verrattuna. 

Ensimmäinen niistä, Bow Falls, sijaitsee aivan Banffin kylän lähellä. Ilma oli tuolloin todella sateinen, joten saimme nauttia putouksesta lähes kahdestaan. Putous on osa Bow-jokea, joka kulkee Banffin halki. 

Seuraavana päivänä teimme kävelyn Johnston Canyonissa huomattavasti aurinkoisemmassa säässä. Kanjoni sijaitsee noin 25 kilometrin päässä Banffista. Upeassa kanjonissa sijaitsee kaksi putousta. Ylemmille tulee matkaa yhteen suuntaan noin 3 kilometriä. Meillä oli sen verran tiukka aikataulu,  että kävelimme vain alemmalle putoukselle, jonne oli matkaa yhteensä noin 3 kilometriä. Kulkuväylät kanjonissa olivat melko kapeita, joten oli onni, ettei paikalla ollut ihan valtavasti turisteja.

Putoukset ja kanjonit eivät suinkaan loppuneet Banffiin, vaan saimme nauttia niistä myös Jasperissa. Tuon maagisen järvipäivän lopuksi kävimme vielä Maligne Canyonissa, joka sijaitsee melko lähellä Jasperin keskustaa. Myöhään iltapäivällä paikka oli hyvin rauhallinen ja aurinko paistoi kauniisti puiden lomasta.

Viimeisenä päivänämme Jasperissa kävimme vielä ihastelemassa kahta vesiputousta. Sunwapta Falls sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Jasperista Icefields Parkwayn varrella. Aamu oli viileä ja puut olivat peittyneet lumeen, mikä teki paikasta jotenkin todella unenomaisen. Juuri ennen putousta Sunwapta-joki kiertää pienen saaren, mikä tekee paikasta erityisen kauniin.

Sunwapta Fallsilta jatkoimme Icefields Parkwayta takaisin Jasperiin päin ja pysähdyimme matkalla vielä katsastamassa Athabasca Fallsin. Myös nämä putoukset tekivät vaikutuksen ja putousten jäljessä sijaitseva kanjoni häikäisi turkoosilla vedellään. Jokainen näkemämme paikka on lumonnut omalla ainutlaatuisuudellaan. Ei voi kuin hämmästellä,  miten upeita mestariteoksia luonto onkaan saanut täällä aikaan. 

Täydellinen syyspäivä Maligne-järvellä

Elämään mahtuu monenlaisia päiviä. Sama pätee myös matkustukseen. Toisina päivinä kaikki on huonosti, mikään ei toimi ja kaikki ärsyttää. Toiset päivät taas soljuvat ohi kuin huomaamatta. Suurin osa päivistä on hyviä, osa niin huonoja, että niiden päättymistä odottaa ja sitten on päiviä, joiden ei haluaisi päättyvän koskaan. Me koimme sellaisen täydellisen päivän viime keskiviikkona Jasperin kansallispuistossa.

Tuossa vaiheessa olimme olleet Kanadassa jo lähes kaksi viikkoa, joista jokaisena päivänä oli satanut jossain vaiheessa päivää. Emme siis voineet uskoa silmiämme,  kun aamulla avasimme verhot ja näimme kirkkaansinisen taivaan ja auringonpaisteen. 

Päätimme lähteä viettämään tuota upeaa, ja todennäköisesti matkamme ainoaa hienoa syyspäivää, Maligne-järvelle, joka sijaitsee vajaan 50 kilometrin päässä Jasperin kylästä. Matkalla pysähdyimme hetkeksi Medicine-järvelle, jossa kesän metsäpalot olivat saaneet suuria tuhoja aikaan.

Maligne-järvi on yli 20 kilometriä pitkä, joten paras tapa nähdä se lähes kokonaisuudessaan on lähteä veneretkelle järvelle. Niinpä mekin päätimme hankkia liput veneajelulle. Saimme liput vasta klo 15.15 lähtevään veneeseen, joten meillä jäi hyvin aikaa tutustua järven rantoihin ja lähialueisiin kävellen ennen veneilyä.

Teimme muutaman kilometrin mittaisen kävelyn läheiselle Moose-järvelle, jossa emme kuitenkaan nimestä huolimatta törmänneet hirviin. Kävelyn jälkeen nautimme vielä lounasta Big Nedissä, jonka jälkeen suuntasimme takaisin venerantaan.

Veneajelu kesti puolitoista tuntia ja se maksoi noin 80 Kanadan dollaria per nuppi. Ajelulla oli myös erittäin asiantunteva opas, joka kertoi paljon mielenkiintoisia seikkoja järveen liittyen. Myöhemmin meille selvisi, että oppaan vanhemmat olivat suomalaisia, vaikka hän ei itse ollutkaan koskaan käynyt Suomessa. Ja hän ei edes ollut ensimmäinen suomalaiset sukujuuret omaava kanadalainen, johon reissussa törmäsimme. Miten pieni maailma aina lopulta onkaan.

Ajelun aikana ihastelimme muun muassa yhä kirkkaamman turkoosiksi muuttuvaa vettä, kolmea jäätikköä ja lukuisia majesteettisen ylväitä vuoria. Nousimme maihin koko järven kauneimmassa kohdassa, jossa sijaitsee hyvin paljon kuvattu Spirit Island.

Häkellyttävän turkoosi vesi, pilvetön taivas, ihanasti lämmittävä auringonpaiste, lumihuippuiset vuoret ja mystinen saari. Voiko paikalta tai päivältä enää enempää toivoa? Tuossa hetkessä oli jotakin niin käsittämättömän maagista, että oli vaikea uskoa sitä todeksi kaikkien niiden sateisten ja pilvisten päivien jälkeen. Kun seuraavana aamuna heräsimme lumen ympäröiminä koko tuo päivä tuntui aivan epätodelliselta unelta. Maligne-järvi nousi ehdottomasti yhdeksi kauneimmista paikoista, joissa olen ikinä päässyt käymään. 

Icefields Parkway ja muita luontoelämyksiä teiden varsilla

Kanadassa on aivan uskomattoman hyvä tieverkosto, jota pitkin ajaessa saa nauttia toinen toistaan upeammista maisemista. Olemme tähän mennessä ajaneet täällä lähes 2000 kilometriä ja kertaakaan emme ole ajaneet tylsissä maisemissa. 

En yleensä viihdy autossa, mutta täällä matka on edennyt kuin huomaamatta ihastellen ruskan väreissä hehkuvia metsiä, lumihuippuisia majesteettisen korkeita vuoria, turkoosin eri sävyissä hohtavia järviä ja jokia sekä tietysti lukuisia eläimiä, joita on myös mahdollista bongata autosta käsin. 

Lake Louisen ja Jasperin välissä kulkee Icefields Parkway, joka on varmasti yksi maailman upeimmista maisemateistä, etenkin kirkkaalla ilmalla. Koko 232 kilometriä pitkä tie on yhtä luonnon ilotulitusta alusta loppuun, jota on pysähdyttävä jatkuvasti hämmästelemään.

Icefields Parkway kulkee myös Athabascan jäätikön vierestä, jota pääsee katsomaan ihan lähietäisyydeltä, jos jaksaa kävellä hieman. Itse jäätikölle pääsee kävelemään vain opastetuilla retkillä, jotka olivat sen verran hintavia, että jätimme ne välistä.

Jäätiköltä kävi kylmä tuuli, vaikka ilma oli muuten kauniin aurinkoinen. Myös tämä jäätikkö on sulanut vain murto-osaksi sen alkuperäisestä koosta ilmastonmuutoksen takia ja se tulee sulamaan kokonaan, jos ilmaston lämpenemistä ei saada pysähtymään. 

Etenkin Jasperissa olemme nähneet paljon eläimiä teiden varsilla. Välillä tien ovat tukkineet vuohet ja välillä taas hirvet. Kahdesti olemme myös nähneet mustakarhun tien vieressä. 

Noista kohtaamisista ei ole mitään hyvää kuvamateriaalia, koska pysyttelimme ohjeiden mukaan auton sisällä. Samaa ei voinut ikävä kyllä sanoa kymmenistä muista turisteista, jotka olivat muutaman metrin päässä karhusta ottamassa kuvia. Jotenkin todella turhauttavaa  miten ihmiset ovat menettämässä kaiken kunnioituksen luontoa kohtaan vain yhden hyvän kuvan takia. Villieläin on aina villieläin, eikä se kuva paljon lämmitä, jos tulee karhun tappamaksi. 

No, jotta jutut ei menisi liian vakavaksi, niin pieni loppukevennys ennen kuin lopettelen tältä erää. Kaikenlaisia tilanteita on nimittäin joutunut kohtaamaan asuntoautoillessa. Yksi haisevimmista tapahtui Banffissa, kun lähdimme tyhjentämään auton paskavesitankkia. Onnistuimme nimittäin räjäyttämään koko tankin sisällön pitkin tietä ja osumaa saivat myös allekirjoittaneen kengät ja hanskat. Ja tietysti paikalle tulivat aasialaiset turistit pällistelemään, eivät sentään räpsineet kuvia. Noh, shit happens ja kyllä tuo on jälkikäteen naurattanut monet kerrat. 

Banffin järvien kauneutta turkoosin kaikissa sävyissä

Blogi laahaa pahasti jäljessä, koska meidän prepaid-netti on lähes loppu, emmekä saa ladattua sitä lisää. Myöskään wi-fiä ei juuri ole löytynyt reittimme varrelta. Olemme jo Jasperissa, mutta nyt palaan vielä Banffin kansallispuistoon, jossa vietimme yhteensä kolme päivää.

Ensimmäisenä aamuna heräsimme Big Nedistä lumen ympäröimänä. Enpä ole koskaan vielä kokenut ensilunta syyskuun puolivälissä. Eipä auttanut muuta kuin vetää vaatetta kunnolla päälle ja lähteä kohti Banffin järviä. Ensimmäisenä ajoimme Banffin kylän lähistöllä sijaitsevalle Minnewanka-järvelle. 

Pilvisestä ja lumisateisesta säästä huolimatta järvi näytti todella kauniilta. Banffin jäätikköjärvet saavat niille tyypillisen turkoosin sävyn vuorista irtoavasta kivijauheesta, joka kulkeutuu sulamisveden mukana järvien pinnalle. Valon heijastuessa näihin hiukkasiin ihmissilmä näkee veden turkoosina.

Toisena päivänä pääsimme näkemään Minnewanka-järven vielä aurinkoisemmassa säässä, jolloin vuoretkin näkyivät kokonaan lumisine huippuineen. Minnewankalla teimme myös lyhyen vaelluksen merkittyä reittiä pitkin. Minnewanka on helppo saavuttaa, koska se tosiaan sijaitsee aivan lähellä Banffin kylää. Sen rantaan pääsee myös ajamaan suoraan autolla ja alueella on hyvin parkkitilaa. Tuolla ei myöskään ollut läheskään yhtä paljon ihmisiä kuin esimerkiksi Lake Louisella.

Kävimme myös tuolla Louise-järvellä, joka on Banffin todellinen turistirysä. Meillä kävi tuuri ja löysimme parkkipaikan järven läheltä. Vaikka sää ei taaskaan suosinut kävelimme järven päästä päähän ihaillen sen kauniin sinivihreää sävyä. Kannattaa ehdottomasti kävellä järven toiseen päähän, jossa järvestä saa nauttia ilman jatkuvaa turistiryysistä. Lake Louisen lähellä sijaitsee myös toinen järvi, Moraine Lake. Emme ikävä kyllä päässeet käymään siellä, koska molempina päivinä alueen parkkipaikka oli niin täynnä, ettei sinne saanut ajaa. Banffissa tosiaan riitti ihmisiä vielä syyskuussa ja joka paikka oli täynnä etenkin aasialaisia turisteja.

Viimeiset Banffin turkooseista järvistä näimme ajaessamme Icefields Parkwayta kohti Jasperia. Peyto Lake on niistä ehkä kuuluisin. Sen epätodellisen turkoosia pintaa ihastelimme korkeuksista käsin. Reitin varrella oli myös muita kauniita järviä, jotka vaativat pysähtymään ja kuvaamaan. Turkoosin veden ja lumisten vuorten yhdistelmä on kyllä käsittämättömän kaunis. Niistä saimme onneksi nauttia vielä useamman kerran tämän reissun aikana. Palailen taas blogin pariin, kunhan nettiolosuhteet sen sallivat.

Vaellusta Glacier National Parkissa

Viimeinen yöpaikkamme Brittiläisen Kolumbian puolella ennen Albertaan siirtymistä oli Glacier National Park. Maisemat olivat koko matkan olleet hienot ja mitä pidemmälle matkamme eteni, sitä korkeammaksi vuoret kasvoivat. Kunnes ne lopulta muuttuivat lumihuipuiksi, jotka nousivat ylväinä pilvien yläpuolelle. 

Majoitumme Illecillewaet Campgroundille, joka sijaitsi kirkkaiden jokien ja vuorien ympäröimänä. Alueelta lähtee monia mielenkiintoisia vaellusreittejä metsiin, vuoristoon ja jäätiköille. 

Saavuimme perille sen verran myöhään, että teimme illalla ainoastaan lyhyen kävelyn kauniiseen paikkaan, jossa kaksi jokea kohtasivat toisensa. Metsässä kasvoi paljon mustikoita ja niidenkin kohdalla saimme todeta kaiken olevan suurempaa Kanadassa kuin Suomessa. 

Sadetta on täällä Kanadassa riittänyt ja seuraavanakin aamuna heräsimme sateen ropistessa Big Nedin (nimesimme asuntoautomme :D) kattoon. Päätimme kuitenkin urheasti suunnata kohti vuorille nousevaa vaellusreittiä, josta olisi mahdollista nähdä kaksi jäätikköä.

Reitti kulki sankan ja vehreän metsän siimeksessä ja itse vilkuilin vainoharhaisesti karhuja, joista oli ollut useita havaintoja lähipäivinä noilla samoilla reiteillä. Niitä ei kohdallemme kuitenkaan vielä osunut, mutta onhan tässä vielä päiviä jäljellä. Nousu vuorenrinnettä pitkin oli minulle sen verran raskasta, etten tosin olisi varmaan edes huomannut karhua vieressäni.

Välillä sää näytti jo kääntyvän parempaan päin ja maisemat olivat sen mukaiset, mutta sitten meidät ympäröi sankka pilviverho ja kaikki näkymät katosivat kokonaan. Itse olin jo sen verran uuvuksissa lähes 1000 metrin noususta, että päätimme suosiolla kääntyä takaisin, koska tarkoituksenamme oli vielä ajaa perille Banffiin samana päivänä. Väljemmällä aikataululla, paremmalla ilmalla (ja kunnolla) tuon olisi varmasti jaksanut kokonaan, mutta nyt oli pakko myöntää rajallisuutensa ja jättää reitti kesken. Glacier National Park oli mykistävän upea huonosta säästä huolimatta, joten sinne kannattaa ehdottomasti koukata, jos on liikkeellä Brittiläisessä Kolumbiassa.