Tapahtumarikas päiväretki Lesothoon

Sitten olisi vuorossa parhaat palat tiistaisesta päiväretkestä Lesothoon, joka alkoi kaikkea muuta kuin lupaavissa merkeissä. Jalkani vihoitteli jo heti aamusta todella pahasti ja vettä tuli edelleen niin paljon, ettei eteensä nähnyt. Edessä oli jälleen useamman tunnin ajomatka rajalle pitkin kuoppaisia teitä. Kaiken kruunasi se, kun automme hajosi pysähdyttyämme huoltoasemalle ja kuski joutui korjaushommiin. Siinä vaiheessa meinasi vähän taas hymy hyytyä, mutta pääsimme onneksi jatkamaan matkaamme huolto-operaation jälkeen. Tuon kaiken jälkeen auton radiosta pärähti soimaan Toton Africa, enkä voinut muuta kuin nauraa. Tätä kaikkea on Afrikka! Ei läheskään aina tasaista menoa, mutta jokainen päivä täällä on antanut ja opettanut minulle niin paljon, että olen siitä ikuisesti kiitollinen.

 

Lopulta pääsimme rajalle, josta jatkoimme rajamuodollisuuksien jälkeen kohti kokonaan Etelä-Afrikan ympäröimää vuoristoista Lesothon itsenäistä kuningaskuntaa. Maa on yksi maailman köyhimmistä ja ihmisten elinikäennuste on vain vähän päälle 40. Ensimmäiseksi pääsimme tutustumaan hostellimme ylläpitämään paikalliseen kouluun, jonka lapset ottivat meidät iloisesti vastaan.

 

Koululta lähdimme tekemään noin kahden tunnin kävelyn, joka kulki aluksi halki paikallisen kylän. Siellä pääsimme tutustumaan tarkemmin lesotholaiseen asutukseen ja elinkeinoihin. Kyseisessä kylässä asutusta oli hyvin harvakseltaan ja niitä ympäröi joka puolella jylhät vuoristomaisemat.

 

Matkamme jatkui kohti vuoristossa sijaitsevia luolia, joista yhdessä meillä oli tarkoituksena nauttia lounasta. Onnekseni kävelyreittimme oli todella helppokulkuista verrattuna maanantaiseen, eikä jalkaani sattunut kovinkaan paljoa kävelyn aikana. Suureksi ilokseni myös aurinko pilkahteli välillä pilvien ja sateen lomassa.

 

Ainoa haastavampi osuus oli lounaspaikkaamme kiipeäminen, mutta siitäkin selvisin onneksi kunnialla. Luolasta aukesi upeat maisemat ja niiden lisäksi pääsimme myös ihastelemaan noin 4000 vuotta vanhoja luolamaalauksia.

 

Kävelymme jälkeen pääsimme jälleen tutustumaan paikalliseen väestöön paremmin, kun suuntasimme läheiseen mökkiin juomaan paikallista olutta. Oluen valmistus on paikallisille yksi tapa ansaita lisäelantoa. Olutta keräännytään juomaan ringissä istuen isolla porukalla ja kaikki osallistujat juovat peräjälkeen isosta "oluttuopista". Itsehän en ole minkäänlaisen oluen ystävä, mutta toki maistoin juomaa, vaikka se ei ollutkaan omaan makuuni.

 

Oluen juonnin jälkeen suuntasimme tapaamaan kylän parantajaa, joka kertoi meille mielenkiintoisen tarinansa. Oli kiehtovaa päästä kuulemaan parantajakulttuurista ja niistä monista uskomuksista ja harhakäsityksistä, joita siihen liittyy. Viimeiseksi pääsimme vielä maistamaan tyypillistä lesotholaista ruoka-annosta, joka oli todella herkullista epäilyttävästä ulkomuodostaan huolimatta.

 

Lopulta oli aika jättää hyvästit kiehtovalle Lesotholle ja suunnata takaisin kohti Etelä-Afrikan rajaa. Se olikin sitten taas helpommin sanottu kuin tehty, koska automme jumittui useamman kerran huonokuntoisille teille. Tästä seurasi hauska episodi Etelä-Afrikan puolella, koska kahden retkellä olleen tytön piti ehtiä bussiin, mutta se ehti juuri lähteä, ennen kuin kerkesimme paikalle. Oppaamme kuitenkin painoi kaasua ja ujutti automme bussin viereen keskellä liikennettä ja huuteli ikkunasta sitä pysähtymään. Ja lopulta se myös pysähtyi ja tytöt pääsivät jatkamaan matkaa.

 

Me muut puolestaan palasimme takaisin hostellille, jossa pääsimme jälleen nauttimaan herkullisesta illallisesta. Siitä ilta jatkui rennosti jutustellen ja biljardia pelaten yhdessä muiden reissaajien kanssa. Lopulta ilta venyi todella myöhään ihanassa seurassa pore- ja uima-altaasta nautiskellen tähtien ja kuun loistaessa sysimustalla taivaalla. Tuollaisten iltojen ei haluisi ikinä päättyvän.

 

Onneksi seuraavana aamuna ei ollut aikaista herätystä ja päivä kuluikin rennosti sisällä ja ulkona hengaillen. Pitkästä aikaa aurinkokin näyttäytyi ja lämmitti ihanasti kaiken sateen jälkeen. Sen mukana katosi myös reissu-uupumukseni ja tajusin, miten vähän tätä matkaa on enää jäljellä. Viimeinen viikkoni Etelä-Afrikassa pyörähti tänään käyntiin ja aion nauttia täysin siemauksin siitä kaikesta, mitä sillä on vielä minulle tarjota. Jo nyt se on antanut enemmän kuin koskaan osasin kuvitella tai toivoa.

 

Rentoilun lomassa löysin itselleni myös nimikko-ohjelman :D



Kuluneeseen kuuteen viikkoon on mahtunut valtava määrä tapahtumia, paikkoja ja ihmisiä, jotka ovat herättäneet minussa todella paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia. Eniten olen yllättynyt kaikista näistä ihmisistä, joihin olen saanut tutustua. Tällaisena ihmisvihaajana olen ollut positiivisesti yllättynyt, miten mukavia, ihania, kiinnostavia ja hauskoja ihmisiä olen matkani aikana saanut tavata, iästä ja sukupuolesta riippumatta. On ollut mahtavaa tutustua erilaisiin ihmisiin erilisista kulttuureista ja vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan. Vaikka tuskin koskaan tulen enää kohtaamaan suurinta osaa heistä, he ovat jättäneet tavalla tai toisella jälkensä minuun. Ja sen takia koen olevani tällä hetkellä niin paljon rikkaampi kuin ennen.

Dramaattinen Amphitheatre & Tugela Falls vaellus

Jos joku väittää, että keskellä ei mitään ei tapahdu yhtään mitään, niin suosittelen vierailua Northern Drakensbergiin. Viimeiset kolme päivää olen viettänyt pelkkien vuorten ympäröimänä, mutta niihin päiviin on mahtunut käsittämätön määrä henkeäsalpaavia maisemia, upeita kokemuksia, dramaattisia käänteitä ja mielenkiintoisia ihmisiä.

 

Aloitetaan siitä ehdottomasti dramaattisimmasta päivästä, maanantaista. Yleensähän maanantai on viikosta se päivä, jonka pyrkii vain unohtamaan mahdollisimman nopeasti. Tämän viikkoista maanantaita en tule kyllä unohtamaan ikinä. Harvemmin sitä nimittäin tulee aloitettua viikkoa pilvien korkeudella, lounastettua yli 3000 metrissä tai vaellettua loukkaantuneen jalan kanssa pitkin vaativia vuoristoreittejä tuulen ja sateen piiskatessa kasvoja.

 

Suuntasin aikaisin maanantaiaamusta hostellin järjestämälle ”helpolle” vaellukselle, joka paljastui kaikkea muuta kuin helpoksi. Suuntasimme kohti Northern Drakensbergin vuoristoa, jossa meillä oli tarkoitus tehdä 12 kilometrin vaellus Amphitheatre vuorelle ja sillä sijaitsevalle Afrikan korkeimmalle (maailman toiseksi korkeimmalle) vesiputoukselle, Tugela Fallsille. Kyseinen vaellusreitti on kuulemma rankattu maailman hienoimpien vaellusreittien top 10:een, enkä ihmettele yhtään miksi.

 

 

Aloitimme vaelluksemme 2600 metrin korkeudelta, josta avautui huikeat maisemat yli vuoriston ja laaksojen. Kuvat eivät pysty mitenkään vangitsemaan kyseistä näkyä, mutta kyllä siinä jäi Lapin tunturimaisemat vähän kakkoseksi :D Noin puolet vaelluksesta sujui todella hyvin kävellen pitkin melko haastavia ja kivikkoisia polkuja. Kävelemiseen piti kyllä keskittyä aika tavalla, koska yksikin harha-askel olisi johtanut tappavaan pudotukseen. Ilma oli pilvinen, mutta hyvä ja askel kulki kevyesti upeita näkymiä ihastellessa.

 

Mutta sitten tuli se osuus vaelluksesta, joka teki siitä minun osalta melko tuskaisen kokemuksen. Lähdimme kiipeämään todella jyrkkää vuorenrinnettä ylös, joka oli täynnä valtavia kivenlohkareita, joiden avulla kipusimme lähes 200 metrin matkan yli 3000 metrin korkeuteen. Jossakin vaiheessa kiipeämistä huomasin, että oikean jalkani polvitaive alkoi kipeytyä ikävästi, mutta sain onneksi taisteltua itseni perille asti. Lounastimme sankassa sumussa, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Tugela Fallsia.

 

Kun otin lounastauon jälkeen ensimmäisen askeleen, kavahdin kivusta. Polvitaipeen vamma oli muuttunut niin pahaksi, etten enää pystynyt suoristamaan jalkaa kunnolla ilman viiltävää kipua. Siinä vaiheessa meinasi iskeä pieni epätoivo, kun tiesin, ettemme olleet edes puolessa välissä vaellusta. Ei siinä auttanut muu kuin purra hammasta ja pistää jalkaa toisen eteen kivusta huolimatta. Kävely auttoikin aluksi kipuun ja pääsin Tugela Fallsille melko vaivattomasti. Vesiputouksessa ei ollut kuulemma ollut vettä viimeiseen viiteen kuukauteen, joten olimme onnekkaita, kun pääsimme näkemään sen virtaamassa. Jotakin hyötyä siis näistä hemmetin sateistakin!

 

 Putoukselta vaelluksemme jatkui sankassa sumussa kohti tikapuita, jotka sinetöivät helvetillisen loppuvaellukseni. Laskeuduimme useita kymmeniä metrejä pitkin lähes pystysuoria tikkaita todella kovassa tuulessa ilman minkäänlaisia turvavaljaita. Ei varmaankaan taas ihan turvallisuussuositusten mukaista, mutta only in Africa :D Jännitin laskeutumista ihan hulluna, koska pelkäsin jalkani pettävän ja syöksyväni kuolemaan. Vasta alhaalla opas sitten päätti kertoa, että olisi hänellä ollut turvaköysikin mukana!

 

No siitäkin onneksi selvittiin hengissä, mutta laskeutuminen aiheutti entistä kovemman kivun jalkaani, minkä takia loppu vaelluksesta muodostui todellinen tuskien taival. Drakensbergihan tarkoittaa lohikäärmevuoria ja nimensä ne ovat kertomusten mukaan saaneet siitä, että vuorilla kohtasi lohikäärmeitä ja demoneja. Itse ainakin kohtasin omat demonini, kun linkutin pitkin vaikeakulkuisia vuoristopolkuja ja yritin keskittää kaiken energiani siihen, etten tuntisi kipua.

 

Kaiken muun kivan lisäksi viimeisillä kilometreillä taivas repesi kaatosateeseen, mutta siinä vaiheessa olin jo psyykannut itseni sellaiseen transsiin, etten tuntenut juurikaan mitään. Koskaan en ole ehkä ollut niin helpottunut, kun kaiken sumun, sateen ja tuulen keskeltä näin vihdoin automme ja tiesin selvinneeni hengissä. Sitä seurasi tietysti vielä kolmen tunnin ajomatka kaatosateessa pitkin todella huonokuntoisia teitä, mutta siinä vaiheessa en enää edes jaksanut pelätä.

 

Vihdoin seitsemän aikaa illalla pääsimme takaisin hostellille, jossa odotti onneksi herkullinen kolmen ruokalajin illallinen ja lämmin poreallas. Niiden ja lääkkeiden avulla kipu alkoi onneksi hellittää ja painelin aikaisin nukkumaan melko ylpeänä suomalaisesta sisukkuudestani. Ei todellakaan se tavallisin maanantai, mutta ainakin ikimuistoinen. Tiistaina vuorossa oli puolestaan päiväretki Lesothoon, mutta se onkin sitten taas aivan toinen tarina, johon palaan toivottavasti jo heti huomenna!

Epävireyttä Durbanissa ja Northern Drakensbergissa

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun jo aamulla tietää, että päivästä tulee pitkä ja ikävä, ja sitä haluaisi vaan kääntää kylkeä ja nukkua koko päivän yli. Se tunne minulla oli perjantaina, kun oli aika hyvästellä Mandela unikaverina ja suunnata Baz Busilla Chintsan paratiisista Durbanin harmauteen. Koska sain viettää Chintsassa niin ihanat päivät, oli aika selvää, että jonkinlainen notkahdus olisi taas luvassa.

Alhaalla Mandelan talo

 

Kymmenen tuntia bussissa kului todella hitaasti, koska ikkunoista ei juuri nähnyt mitään sakean sumun ja vesisateen takia. Ohitimme matkan varrella myös Mandelan talon ja hänen viimeisen leposijansa. Kun vihdoin saavuimme puoli kymmenen aikaan Durbaniin jaksoin hädin tuskin käydä suihkussa ennen sänkyyn kömpimistä.

Myös lauantaiaamu valkeni ankeissa merkeissä, kun vettä tuli kaatamalla, hostellin netti ei toiminut ja kamerani lopetti toimintansa. Happy Hippo nimestään huolimatta, hostellin henkilökunta oli todella välinpitämätöntä ja muutenkaan paikka ei ollut siitä viihtyisimmästä päästä. Lähimpään ruokakauppaan oli 15 minuutin kävelymatka vähintäänkin epäilyttävällä alueella, mutta onnistuin sentään saamaan aamupalaa ehjin nahoin. Ainakin opin, ettei hostellia kannata valita vain nimen perusteella :D

 

Ainoa hyvä puoli hostellissa oli se, että se sijaitsi lähellä uShaka Marine Worldia, joka on melko iso, akvaarion ympärille rakennettu teemapuistoalue kauppoineen, ravintoloineen ja aktiviteetteineen. Sieltä sain onnekseni hankittua myös uuden Samsungin kameran, johon olen ollut tyytyväinen kuluneet päivät. Etelä-Afrikka ei selkeästikään pidä pinkistä teknologiasta, kun eka hajosi pinkki kännykkä ja seuraavaksi pinkki kamera. Onneksi Surfaceni ei ole pinkki, joten toivottavasti se edes säästyisi kurjalta kohtalolta.

 

Koska kävin jo Kapkaupungissa akvaariossa, en ajatellut enää käydä toisessa vastaavassa, mutta kun palasin hostellille ostosreissuni jälkeen, eikä netti edelleenkään toiminut, tulin toisiin aatoksiin. Kun toisena vaihtoehtona oli maata sängyllä hostellin kattoa tuijottaen, alkoi akvaariokäynti tuntua ihan houkuttavalta ajatukselta.

 

Niinpä ostin noin kymmenellä eurolla lipun Afrikan suurimpaan akvaarioon, joka on rakennettu ”hylyn” sisään. Miljöönä akvaario oli todella hienosti toteutettu ja se oli täynnä kiinnostavia yksityiskohtia. Tietysti myös kaloja, rapuja, haita, mustekaloja, rauskuja ja muita mereneläviä riitti ihmeteltäviksi.

 

 

Nyt, kun mukana ei ollut laumaa innosta hihkuvia townshipin lapsia, sai akvaario minut kuitenkin myös jollain tavalla surulliseksi. Jotenkin tuntui, että kaikki kalat ja muut uivat juuri minun kohdalle surullinen ilme naamallaan ja saatoin melkein kuulla niiden pyytävän päästä vapauteen.

Vielä pahemman mielen itselleni onnistuin hankkimaan, kun menin aluksi hyljeosastolle ja sieltä seuraamaan lipun hintaan sisältyvää delfiiniesitystä. En ole nähnyt vastaavaa sitten lapsuusvuosieni Särkänniemen delfinaariokäynnin, joka oli silloin tietysti ihan huippujuttu. Yleisön hurratessa pidättelin kyyneleitä ja lähdin pois ennen esityksen loppua. Tuntui ristiriitaiselta, että joka puolella puistoa kiiteltiin siitä, että autamme pelastamaan valtameriä, samalla kun katsomme valtamereen kuuluvien eläinten elämistä pienissä altaissa.

 

Vierailuni jälkeen ymmärsin täysin, miksi Särkänniemen delfinaarion lopettamista vaaditaan. Mutta asiat eivät koskaan ole niin mustavalkoisia. On helppoa allekirjoittaa se, että luonnossa eläviä eläimiä ei pitäisi vangita häkkeihin tai altaisiin. Mutta mitä tehdä niille eläimille, joille elämä häkissä tai altaassa on ainoa todellisuus? Eläimille, jotka ovat tottuneet ihmisen kosketukseen ja ruokintaan. Olisivatko he onnellisempia, jos heidät päästettäisiin luontoon, vaikka se tietäisi heille varmaa kuolemaa?

Sitä ei kai varmasti tiedä kukaan. Elänhän minäkin kesytetyn suden kanssa pienessä asunnossa. Tekeekö se minusta eläinrääkkääjän? Toivon, että ei. Ja on vaikea uskoa, että Mindi olisi onnellinen, jos jättäisin sen metsään yksin. Aivan kuten ihmisetkin, myös eläimet elävät siinä todellisuudessa, mihin he ovat tottuneet. Mutta mielestäni ihmiset ovat velvollisia takaamaan kaikille ”omistamilleen” eläimille parhaat mahdolliset elinolosuhteet suhteutettuna eläimen kokoon ja tarpeisiin. Ja delfinaarioissa tuo tavoite ei vain mielestäni täyty.

Jos ei siis vielä välittynyt kirjoituksesta, lauantai oli kaiken kaikkiaan melko masentava päivä. Tänään siirryin vuoristoon Northern Drakensbergiin, jossa viivyn seuraavat neljä yötä. Tein tänään pienen kävelyn hostellin lähialueilla sveitsiläisen pariskunnan kanssa ja huomenna menen koko päivän kestävälle vaellukselle. Tiistaina puolestaan vierailen jälleen uudessa maassa, kun teen päiväretken Lesothon puolelle.

Yritän pitää itseni kiireisenä, koska muuten aika käy todella pitkäksi. Netti on maksullinen, mutta onneksi itse Amphitheatre Lodge on todella viihtyisä ja ihmiset mukavia. Aistittavissa on kuitenkin jonkinasteista matkauupumusta, mikä on ihan normaalia, kun reissua on kuitenkin jo yli 5 viikkoa takana. Eikä asiaa auta yhtään se, että ilmat ovat olleet viime päivinä niin masentavan harmaita ja sateisia. Eli, jos joku kuvitteli, että Etelä-Afrikassa paistaa aina aurinko ja on todella lämmintä, niin voin kertoa, ettei se pidä paikkansa. No eipähän tule ainakaan Suomen kelit niin kovana shokkina, kun paluun aika koittaa!

 

Mukavaa viikkoa sinne Suomen harmauteen täältä Etelä-Afrikan harmaudesta :)