Luopumisen kevät

Koko kulunut vuosi on ollut yksi elämäni raskaimpia, ehkä jopa se kaikista raskain. On sellainen olo, että ihan kaikki on revitty minusta ulos ja nyt jäljellä on tyhjyys. Tämä kevät on ollut täynnä tunteita ja luopumisia. Isoimpana tietysti Mindistä luopuminen, jonka käsittelemiseen menee varmasti vielä paljon aikaa. 

Toukokuussa posti toi Mindille mitalin ja kunniakirjan meidän tekemästä kaverikoiratyöstä.

Eilen jätin puolestaan itkuiset hyvästit luokalleni, jonka kanssa kuljin kahden vuoden matkan ylä- ja alamäkineen. Tuohon aikaan mahtui lukematon määrä tunteita, naurua ja kyyneliä, onnistumisia ja epäonnistumisia. He olivat minun ensimmäinen oma luokkani ja heillä tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni.

Jätin oppilaille hyvästi itsekirjoittamallani runolla:

Nyt on aika yhteinen matka päättää,

Haikeat hyvästit toisillemme jättää.

Meillä on ollut hieno ryhmä tämä,

Muistahan aina oppini nämä.

Sinulla on käytössäsi monen monta vahvuutta,

Niiden avulla unelmiisi kurkota.

Kiitos, että olet oma, mahtava itsesi,

Pidä siitä kiinni, se on sinun voimasi.

Kiitos kaikista yhteisistä hetkistä,

Oppimisen innosta ja hauskoista retkistä.

Opittiin yhdessä paljon uusia taitoja,

Tunteet meillä oli aina ihan aitoja.

Väsyttiin, kiukuteltiin ja suututtiin,

Välillä taas nauruun tikahduttiin.

Hieno, yhteinen matka on nyt loppu,

Kesälomalle kaikilla kiire ja hoppu.

Naura, nauti, lepää ja kasva.

Pikkuvarpaasi järvessä kasta.

Olet aina tärkeä minulle,

Toivon kaikkea hyvää sinulle.

Lämpimin halauksin,

Elisa-ope

Viimeinen kuva omassa luokassa.

Olo on todella epätodellinen. Koko kevään olen kulkenut läpi sillä ajatuksella, että tämä täytyy nyt vain jaksaa. Nyt edessä on tuleva, josta en tiedä vielä kovin varmasti mitään. Minulla oli tällä viikolla pääsykokeet yhteisöpedagogin opintoihin, joiden tulosten pitäisi selvitä 30.6 mennessä. Hyvin todennäköisesti tulen myös jatkamaan töitä nykyisessä koulussani resurssiopettajana, mutta mikään ei ole vielä täysin varmaa.

Tämä kevät on ollut ihan hullu säidenkin puolesta. Vielä 29.4 maa oli valkoisena ja raekuuroja tuli vielä tälläkin viikolla. On sekaan mahtunut onneksi myös aurinkoisiakin päiviä. Alakuvassa mahdollisia tulevia opiskelumaisemiani Kiljavalla.

On kevääsen mahtunut kyynelten lisäksi myös kivoja hetkiä. Kävin muun muassa ihanan veljentyttöni kanssa teatterissa katsomassa Peppi Pitkätossua, vietin vappua mukavassa seurassa, juhlistin äitienpäivää isommalla porukalla, ulkoilin (silloin kun ei ole satanut lunta!), tein luokan kanssa hauskan retken Vihdin Puuhaparkiin, kävin Turussa ja Ahvenanmaalla (tuosta reissusta teen oman postuksen vielä joskus) ja näin Emilyä piiiiitkästä aikaa <3

Nyt edessä on kesä ja loma. Se tuntuu helpottavalta, mutta myös vähän pelottavalta. Miten mieleni tulee sopeutumaan tyhjyyteen kaiken kiireen ja tohinan jälkeen? Uskon, että pintaan nousee paljon sellaisia tunteita, joita en ole pystynyt vielä käsittelemään.

Niiden lisäksi edessä siintää yksi luopuminen lisää kesäkuun aikana. Rakkain ja läheisin ystäväni Viivi muuttaa Englantiin, mikä jättää suuren aukon elämääni. Olemme viettäneet viime vuodet niin tiiviisti yhdessä, etten oikein edes osaa vielä kuvitella sitä, etten voikaan nähdä Viiviä viikottain.

Tulee ihan hirveä ikävä tuota rakasta hulleroa <3

Luopuminen ja irti päästäminen ovat elämän vaikeimpia asioita. Paljon on siis pienellä mielellä työstettävää tänä kesänä. Yritän pysyä toiveikkaana ja ajatella, että ovien sulkeminen antaa mahdollisuuden jollekin täysin uudelle elämässä. Uusia tuulia odotellessa aion kuitenkin myös nauttia ansaitusta lomastani rankan vuoden jälkeen.

Tiistaina otan suunnan kohti Italian aurinkoa ja karistan murheet hetkeksi hartioiltani. Tarkoituksena on myös kesän aikana aktivoitua blogin suhteen. Toivottavasti onnistun siinä tällä kertaa. Miten teidän muiden kevät on sujunut?

Hyvää kesän alkua kaikille! :)

Helmikuun parhaat palat

Helmikuu hurahti sellaisella vauhdilla, etten edes kerennyt kirjoitella sen parhaista paloista ennen sen loppua. Töihin paluu hiihtoloman jälkeen otti veronsa ja alkuviikon olin todella uuvuksissa. Nyt alkaa taas pikkuhiljaa tottua arkirytmiin ja kirjoitteluunkin on vihdoin aikaa. Helmikuu oli täynnä ihania hetkiä läheisten ihmisten kanssa ja se mullisti elämääni toden teolla. Helmikuu oli vielä monin kerroin ihanampi kuin tammikuu, joten vähän pelottaa, tuoko maaliskuu mukanaan murheita. Toivottavasti ei.

 

Valo

 

Joka vuosi jaksan hämmästyä siitä, miten nopeasti valon määrä kasvaa talven taittuessa kevääksi. Jossakin vaiheessa sitä vain havahtuu siihen, että kello neljän säkkipimeys onkin vaihtunut upeaan auringonpaisteeseen. Olen myös todella iloinen siitä, että talvi teki jonkinlaisen paluun myös tänne etelään ja helmikuuhun mahtui paljon kauniita talvipäiviä.



 

Ystävät

 

Helmikuussa näin myös paljon tärkeitä ystäviäni. Vietin Viivin kanssa lukuisia hulvattomia hetkiä ja nauroin vedet silmissä. Emily tuli käymään pitkästä aikaa Suomessa Englannista ja kerkesimme onneksi tapaamaan pikaisesti. Kävin myös tervehtimässä erästä ihanaa ystävääni sairaalassa, joka onneksi toipuu hienosti isosta leikkauksestaan. Jos jotakin olen oppinut näiden viimeisimpien vuosien ansiosta, niin sen, miten tärkeitä ystävät ovat. Olen valtavan kiitollinen heistä jokaisesta, vaikka osaa näenkin nykyään vain melko harvoin.

 

 

Hyvä ruoka

 

Helmikuusta piti tulla kuntokuu, mutta siitä tulikin herkkukuu (yllättävää :D). Helmikuussa sain nauttia herkullisesta ruuasta läheisten kanssa, kävin useammankin kerran ulkona syömässä ja innostuin myös itse kokkailemaan entistä enemmän.



Blini-ilta perheen kanssa, nam!

Kallio

Helmikuussa tutustuin myös tarkemmin Helsingin boheemimpaan osaan, Kallioon. Elämänrytmi on siellä kyllä huomattavasti vilkkaampaa kuin täällä Lauttasaaressa, mutta etenkin aamuisin sielläkin saa nauttia rauhallisesta tunnelmasta ja kauniista rakennuksista. Myös Mindi pääsi tutustumaan Kallion kahviloihin, kun kävimme kahvila Berggassa, jonne myös koirat ovat tervetulleita. Sieltä sai myös suussa sulavia suklaabrownieita. Viime sunnuntaina nautin puolestaan ihan mahtavan brunssin Kallion Oivassa, josta sai koko päiväksi järkyttävän ihanan ähkyn. Suosittelen molempia paikkoja lämpimästi, jos sattuu pyörimään Kalliossa päin.

 

Kallion kauneutta

Perhe

Perhe on pahin sanotaan, mutta minusta tuntuu, että pidän omastani vuosi vuodelta enemmän. Helmikuuhun mahtuikin paljon mukavia hetkiä perheen parissa. Minulle merkitsee aivan valtavasti, että voin edelleen viettää aikaa ja matkustaa vanhempieni kanssa. On myös todella mukavaa, että edes toinen veljeni asuu perheineen niin lähellä, että heillä voi piipahtaa melkein koska vaan. Ja toisellekin voi soitella ja päivitellä muun muassa Salkkareiden viimeisimpiä käänteitä.

 

Äiti <3

Loma

Kyllä sitä lomaa osaa arvostaa ihan eri tavalla, kun tekee kokopäivätyötä. Hiihtoloma kului Vilnan reissun jälkeen todella rennoissa merkeissä. Katsoin Dexterin 7. kauden, leivoin pizzaa, join teetä parvekkeella, tein pitkiä lenkkejä Mindin kanssa, herkuttelin, unohdin työhommat kokonaan ja keskityin täysillä relaamiseen.

 

Loma <3

 

Mullistava maanantai

 

Ajattelin ensiksi, etten kirjoita tästä mitään, mutta tuntuisi vähän oudolta, jos en mainitsisi kuukausikatsauksessa sitä isointa ja tärkeintä tapahtumaa, joka keikautti koko elämäni ihanasti sekaisin. Se tapahtui ihan tavallisena maanantaina 8.2. Sinä päivänä mahdottomasta tuli mahdollista, kun minulle lausuttiin sanat, joiden kuulemista olin toivonut jo kuukausia. Sinä päivänä eräs ihminen pyyhki muutamalla lauseella pois kaikki edellisten ihmissuhteiden mustelmat ja arvet. Ja toi sydämeeni sellaisen varmuuden, jollaista en ole tuntenut koskaan aiemmin.

 

Puolitoista vuotta sitten kirjoitin tänne blogiin näin koettuani jälleen yhden pettymyksen rakkaudessa:

 

Ehkä joskus tulee vielä päivä, etten jää kakkoseksi työlle, päihteille, kuntoilulle, kavereille, toiselle naiselle tai millekään muulle. Ehkä joskus joku vielä kohtelee minua hyvin ja tajuan myös arvostaa sitä. Ehkä joku vielä rakastaa minua kaikkine virheineni. Ja ehkä se tunne on molemminpuoleinen. Ehkä joku vielä joskus nauraa kanssani sekä minun että hänen huonoille puolille. Ehkä pystyn taas joku päivä avaamaan sydämeni ja antamaan kaikkeni, jos joku osoittautuu sen arvoiseksi. Ehkä opin rakastamaan oikein, jos löydän sen oikean ihmisen.

 

Nyt en voi lukea tuota pätkää hymyilemättä ja olla ajattelematta, että se oikea ihminen taisi vihdoin osua kohdalleni. Ja mitä yllättävimmällä tavalla. Elämästä ei koskaan tiedä, se yllättää niin hyvässä kuin pahassa. Sen takia on nautittava siitä, mitä meillä on juuri nyt <3

 

Millaisia tapahtumia teidän muiden helmikuuhun mahtui? :)

Miesvuosi 2015 - Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Kun vuosi lähenee vauhdilla loppuaan, on aika suunnata ajatukset kuluneen vuoden tavoitteisiin ja tapahtumiin. Kokonaiskatsauksen vuoteen 2015 teen vielä myöhemmin, mutta nyt ajattelin kertoilla vähän siitä aiheesta, josta kirjoittelen melko harvoin blogissani, nimittäin miehistä. Vuoden alussa asetin itselleni flunssahuuruisena juhlavia ohjenuoria miehiin liittyen ja nyt ajattelin käydä niiden onnistumisen läpi flunssahuuruisena (kuinkas muutenkaan!).

 



1. Älä tuhlaa aikaa toivottomiin tapauksiin.

Aikaa en ole tuhlannut, mutta ajatuksia vähän turhan paljon.

2. Älä tyydy toiseen sijaan.

 

Tässä kai onnistuin osittain. En tyytynyt toiseen sijaan, mutta en päässyt myöskään kenenkään ensimmäiselle sijalle.

 

3. Unohda menneisyyden miehet ja suuntaa katse eteenpäin.

 

Tässä olisi ollut vielä parantamisen varaa. Voitoiksi voidaan kuitenkin lukea parin menneisyyden miehen come back yritysten torjunta ja se, että pääsin vihdoin yli useammasta exästä.

 

4. Älä sorru minimiehiin.

 

JES!!! Edes yhdessä tavoitteessa suoriuduin täydellisesti. Kaikki tapailemani miehet ovat olleet minua selvästi pidempiä ja tanssilattiallakin olen hätistellyt hobitit kauemmas. Lisäksi kehitimme tänä vuonna Viivin kanssa lähes pettämättömän taktiikan houkutella pitkät miehet luoksemme baarissa :D

 

 



5. Älä ota kaikkea niin henkilökohtaisesti.

 

Tässä on menty vuoden aikana paljon parempaan suuntaan.

 

6. Vähennä turhaa skitsoilua ja märinää miesten takia.

 

Skitsoilu on vähentynyt, märinä ei. Mistä sitä sitten puhuisi ystävien kanssa, jos ei miehistä? :D

 

7. Ole mieluummin yksin kuin "ihan kiva"-miehen kanssa.

 

Tässä onnistuin myös mallikkaasti. "Ihan kiva"-miehiä on ollut tarjolla, mutta olen mieluummin valinnut yksinolon.

 

8. Anna Tinderille, sokkotreffeille, speed datingille ym. mahdollisuus.

 

Kaikki muut paitsi speed dating on testattu, joten aika hyvin suoriuduin tästäkin. Tinder on ollut enemmän tai vähemmän käytössä koko vuoden ja matcheja on aikamoinen määrä. Muutamat tylsät treffit olen kokenut sitä kautta, enpä juuri muuta. Sokkotreffeillä kävin erään sinkkublogia kirjoittavan miehen kanssa, mutta sekin tyrehtyi heti alkuunsa. Loppuvuodesta liityin myös hetkeksi Happy Pancake-deittisivustolle, jossa sain alle viikossa yli 200 yhteydenottoa (joista ahdistuin :D), ja tapasinkin pari ihan mukavaa miestä, joista ei kuitenkaan kehittynyt mitään sen suurempaa rakkaustarinaa. Joten alan vahvasti taas uskoa siihen, ettei Se oikea mies ainakaan etsimällä löydy.

 

9. Anna ylipäätänsä miehille mahdollisuus.

 

Olen antanut, ehkä vähän liikaakin. Ja aika monta mahaplätsiä olen sen takia saanut kokea. Taidan palata taas luottamaan intuitiooni. Jos mies vaikuttaa yhtään tylsältä tai urpolta, se myös lähes aina on sitä. Tämän vuoden pohjanoteeraus taisi olla treffit, joilla 36-vuotias yh-isä ehdotti minulle pornoelokuvan tekemistä. Yllättäen kieltäydyin kunniasta :D

 

 

10. Hajota skeptinen kuori ja usko taas, että maailmassa on olemassa mies, joka voisi rakastaa sinua myös räkäisinä flunssapäivinä suklaatahroilla höystettynä. Ja jota sinä olisit valmis rakastamaan samassa jamassa.

 

Tässä olen onnistunut vaihdellen. Nyt, kun (seitsemännen kerran tänä vuonna) niiskutan yksin peiton alla, nousee skeptisyys väkisinkin pintaan. 99% ajasta olen tyytyväinen elämääni. Välillä päälle napsahtaa kuitenkin se 1%, jonka aikana mietin, miksi Sen oikean tyypin löytäminen on niin pirun vaikeaa. Kun kaikilla muilla se onnistuu niin helposti. Vaikka tiedän, ettei se ole totuus ja että muillakin on helvetin hankalaa, mutta silti. Voi syvä huokaus :D

   

+ 1 Oscar Wilde: "Never love anyone who treats you like you're ordinary."

 

Tässä voin kai kokea onnistuneeni, kun en ole tänä vuonna rakastanut ketään uutta ihmistä, vaan ainoastaan heitä, joille tiedän olevani erityinen.

 

En nyt oikein osaa sanoa, onko miesvuosi 2015 ollut onnistunut, vaikka onnistuinkin monissa tavoitteissani. Ainakin voin sanoa (tuhansien suomalaisurheilijoiden tapaan) yrittäneeni parhaani. Tänä vuonna olen treffaillut miehiä enemmän kuin ikinä ja ainakin tiedän taas paremmin, mitä en halua. Kulunut vuosi on myös osoittanut todeksi taas sen, että minulla on jonkinlainen taipumus ihastua herkemmin "vääriin" tai hankaliin miehiin. Sitten taas ne, jotka ilmoittavat suoraan olevansa kiinnostuneita minusta eivät voisi vähempää kiinnostaa.

 



 

Olen myös havahtunut siihen, miten tottunut olen elämään omassa hallitussa kaaoksessani. Tuntuu oudolta ajatukselta, että tänne nurkkiin ilmestyisi joku toinenkin hillumaan (Mindin lisäksi). Tai että pitäisi jaksaa siivota ja tiskata jonkun muun takia. Tai ajella karvoja useamman kerran viikossa :D Yksinelossa hienointa on se, ettei tarvitse miellyttää muita kuin itseään. Kun elämä on tosi hyvää yksin, niin sen on oltava SUPER hyvää mahdollisen miehen kanssa tai muuten pysyn mieluummin itsekseni. Joku voisi sanoa sitä nirsoudeksi, minä taas kutsun sitä itsensä arvostamiseksi.

 

Saa nähdä, mitä loppuvuosi ja uusi vuosi tuovat tullessaan. Toivottavasti ainakin lisää auringonpaistetta :)

 

 

Tein jonkun netistä löytyneen sinkkutestin, jonka tulos oli kovin osuva: Olet sinkku, koska pariutumista enemmän sinua kiinnostavat Pihlajakadun tapahtumat ja popcornin mättäminen. Viihdyt kotona vähän tiiviisti ja ajatus lauantai-illan lihatiskistä ahdistaa sinua.

 

Ja kas, sehän on jo Salkkarien aika! :D

Taistelua valon ja pimeyden välillä

Vaikka syksy on lempivuodenaikani, marraskuu on kuukausi, jonka yli voisin hypätä lähes joka vuosi. Viime vuoden marraskuu taisi olla vain se poikkeus, joka vahvisti säännön. Tänä vuonna sen kaamos onkin taas vienyt tuttuun tapaan mennessään. Työmäärä on ollut valtava, Mindin vointi on ollut välillä todella huono, oma terveys on ollut koetuksella ja muillakin elämän osa-alueilla on ollut huolia ja vastoinkäymisiä.

 

Vaikka viikot ovatkin vierineet vauhdilla, tuntuu jokainen päivä valtavalta ponnistukselta. Unirytmini on aivan sekaisin ja jokainen päivä alkaa väsymyksen vallassa. Jokainen tehtävä töissä tai vapaalla tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta ja kuluttaa jo valmiiksi vähäisiä energiavaroja. Töissä on jaksettava olla sosiaalinen ja hyväntuulinen, mikä taas purkautuu moninaisin tavoin vapaalla.

 

Turhauttaa, ahdistaa, ärsyttää ja väsyttää jatkuvasti. Liian moni hymyistäni ja nauruistani on pakotettuja. Vaikka vasta vuosi sitten lupasin itselleni, etten enää koskaan luopuisi niistä kahdesta. Tuntuu, että mieleni on kuin marraskuinen meri. Tummien aaltojen väliin mahtuu hetkellisiä valonpilkahduksia ja aitoja naurunpurskahduksia, jotka edellistä synkempi aalto vie mennessään.
 

Olen kasvanut siihen malliin, että on vain oltava vahva, tapahtui mitä tapahtui. Noustava ylös jokaisen vastoinkäymisen jälkeen ja käännettävä ne voitokseen. Mutta välillä suurinta vahvuutta voi olla myöntää olevansa heikko. Ja oman heikkouteni olen joutunut kohtaamaan tänä syksynä monta kertaa.

 

Suomalainen yhteiskunta asettaa yksilölle niin suuret paineet, etten enää ihmettele, miksi niin moni sekoaa, tappaa itsensä (ja perheensä) tai muuttaa pois täältä. Koko ajan pitäisi saada aikaan ja suorittaa enemmän. Ja omaa heikkouttaan ei missään nimessä pidä näyttää muille. Kulissit on pidettävä pystyssä, vaikka niiden takana tapahtuisi mitä tahansa.

 

Viimeisin havahdukseni asiaan liittyen tapahtui viime viikonloppuna. Olin viettänyt mukavan lauantaipäivän isin ja Mindin kanssa ja kaikki vaikutti olevan taas paremmin kuin pitkään aikaan ja oli helppo hymyillä. Kunnes tuli yö ja Mindi alkoi ripuloida. Se muuttui nopeasti hyvin veriseksi ja jatkui koko yön noin puolen tunnin välein. Kun aamulla Mindi vielä oksensi kaikki aamulääkkeensä, oli pakko lähteä jälleen kerran päivystykseen.

 

Ja silloin se ajatus välähti mieleeni. Kaiken sen valvotun yön väsymyksen, lamauttavan huolen, itkusta turvonneiden silmien ja marraskuisen sateen keskellä. Hetken aikaa siinä ajaessani mietin, miten helppoa olisi vain kaahata jotain kalliota päin ja lopettaa se kaikki. Tuo ajatus kesti vain hetken, ravistelin sen nopeasti pois mielestäni ja jatkoin matkaani päivystykseen.
 

Se kuitenkin havahdutti minut tajuamaan, miten pitkään olen sinnitellyt jaksamiskykyni äärirajoilla. En tietenkään halua tappaa itseäni tai Mindiä. Tuo ajatus vain toi esiin sen, miten kipeästi kaipaan hengähdystaukoa tästä kaikesta kaaoksesta, jota tällä hetkellä elämäkseni kutsutaan. Ja se kertoo siitä, miten turhautunut olen tähän tilanteeseen, johon en voi itse kuin vain hyvin vähän vaikuttaa.

 

Tuon kokemuksen myötä muistin taas, miten vaarallista on aina vain yrittää olla vahva. Jokaisen on saatava olla heikko. On saatava itkeä, kun siltä tuntuu. On saatava tukea lähimmäisiltään murheisiinsa, kun ei jaksa niitä enää yksin kantaa. Minä olen siitä onnekas, että ympärilläni on paljon aidosti välittäviä ihmisiä, jotka ovat olleet apunani näinä haastavina aikoina. Ja silti olen ollut lähellä uppoamista.

 

Monilla ei ole ympärillä ihmisiä, joihin tukeutua elämän myrskyissä. Voin vain kuvitella sen ahdistuksen määrän, joka heidän sisällään velloo. En voi muuta kuin toivoa, että valo vielä jonain päivänä voittaa heidän mielensisäisen kamppailun. Ja että omakin taisteluni kääntyisi taas aurinkoisempaan suuntaan. 

 

Valtavasti tsemppiä myös kaikille muille marraskuun harmauteen. Ehkä se tästä taas iloksi muuttuu, kun perjantai 13.päiväkin on kohta selätetty! :)

Lomapossun kuulumiset



Niin se vaan meinaa jo kesäkuukin lähestyä loppuaan. Se on ollut "virallinen" lomakuukauteni paria toripäivää lukuun ottamatta. Jotkut aina ihmettelee, miten saan aikani kulumaan itsekseni tekemättä melkein mitään, enkä osaa oikein itsekään vastata siihen. Kai se on vaan se erakkosieluus, joka auttaa jaksamaan oman naamansa katselemista päivittäin.



Kuka nyt ei tätä naamaa jaksaisi katsoa? :D

Tällä viikolla olen kyllä ollut ihan ylisosiaalinen, kun ensin oli juhannus, maanantaina mummin synttärit sukulaisineen, tiistaina grillattiin isin, Tuomaksen ja Fyllin kanssa ja keskiviikkona kävin kummieni ja ystäväni luona Vantaalla. Illasta kävin vielä Viivillä, jolle totesinkin, että pakko pitää torstaina välipäivä ihmisistä tai aivot räjähtää. Edessä on kuitenkin vielä suuret koettelemukset, kun seuraavat 5 viikkoa kuluvat lähes kokonaan muiden ihmisten seurassa. Saa nähdä, missä vaiheessa alkaa savu nousta korvista.

 

Vaikka välillä on tuntunut, ettei kesäkuuhun ole mahtunut yhtään kauniita ilmoja, niin kuvista löytyy todistusaineistoa myös niistä paremmista säistä. Kesäaikaan Lauttasaari on parhaimmillaan ja sitä onkin tullut kierreltyä paljon kävellen ja pyörän selässä. Rakastan niitä pieniä hetkiä, kun voi ihastella kaikessa rauhassa luontoa ja merta. Katsoa purjeveneiden kulkua ja haistaa kesän tuoksun ilmassa. Ainoa huono puoli on järjetön tuuli, joka on lähes päivittäistä. En edes muistanut, että jossain voi tuulla näin paljon. No, onpahan ainakin tekosyy olla laittamatta hiuksia mitenkään, kun rantakävelyn jälkeen ne näyttävät aina harakanpesältä :D 

 

Mindi meinasi lähteä lentoon tuulen mukana :)

 

Olen taas onnistunut hankkimaan itselleni jonkinasteisen sokeriaddiktion, joka päivä on vaan saatava jotain makeaa. Karkki, pulla, jätski, kakku, kaikki käy! Onneksi kesällä tulee muuten syötyä vähän kevyemmin (niin varmaan!) ja kohta pystyn tyydyttämään makeanhimoani marjoilla työsuhde-etujen kautta. Vähän hirvittää vetää jo ensi viikolla Kreikassa bikinit päälle, kun on tämmöinen lomapossuolo, mutta so what! Jos siellä edes onnistuisi vaihtamaan värinsä maidonvalkoisesta kirkkaanpunaiseen :D

 

Kesäherkkuja, nam!

Mitäs muuta tähän kesäkuuhun on vielä mahtunut, mistä en ole muistanut kertoilla? Ainakin se, että työsopimus tuli postissa ja löysin nimeni tulevan työpaikkani nettisivuilta muiden opettajien joukosta. Tuli aika virallinen olo, kun näki mustana valkoisella, että minulla on ihan oikeasti elokuusta lähtien oma 3. luokka. Jännittää jo nyt niin pirusti, mutta yritän keskittää pahimman panikoimisen elokuun puolelle!

 

Käväisin nauttimassa kirppistunnelmasta Hietsussa ja testasin uuden pyöränkelloni :)

 

Ainiin, kävihän kummipoikanikin perheineen moikkaamassa meitä kesäkuun alussa. 4-vuotias poitsu alkaa olla tosi reippaassa iässä ja osaa ottaa Mindinkin jo tosi nätisti huomioon. Toivottavasti kerettäisiin vielä nähdä elokuussa Turun päässä, ennen kuin syksyn kiireet vievät mennessään. Saatiin myös ihania kukkia, jotka ovat ihme kyllä vielä hengissä samoin kuin ennen vappua ostamani orvokit. Mähän olen aika pro kukkien tappamisessa, joten tämä saattaa olla jo uusi ennätys!

 

 

Kesäkuussa saavutin myös yhden henkisen virstanpylvään. Kaksi ja puoli vuotta siihen meni, mutta vihdoin vuodatin viimeiset kyyneleet exäni takia. Kaiken järjen mukaan ne olisi pitänyt vuodattaa jo aikoja sitten, mutta tunneasiat eivät yleensä tottele järkeä. Sitähän sanotaan, että suhteesta toipumiseen menee puolet sen kestosta ja näköjään se piti paikkansa, vaikka itse eron hyväksyin jo aikoja sitten. Vaikka tähän väliin on mahtunut paljon uusia ja vanhoja ihastuksia, treffejä, säätöjä, uusi seurustelukumppani ja vaikka mitä muuta, jollain tasolla tuo ihminen on kulkenut mielessäni ja onnistunut satuttamaan teoillansa vielä pitkään suhteemme loppumisen jälkeen.

 

  

En enää edes tiedä, kumpi on satuttanut enemmän vuosien aikana, meidän suhde vai sen jälkeinen aika, mutta vihdoin se kaikki on ohi. Vihdoin olen saanut sen viimeisenkin puukon rintaani ja hyväksynyt sen, etten ehkä tuntenut yhtään sitä ihmistä, jonka kanssa jaoin elämäni lähes 5 vuotta. Rakkaus, ystävyys, ikävä, suru, viha ja katkeruus, koko tunnekirjo on käyty läpi ja vihdoin olen täysin vapaa. Ja vihdoin pystyin kuuntelemaan tämän kappaleen, joka kertoo sanasta sanaan meidän erosta, ilman yhtäkään kyyneltä.

 

 

Teille kaikille, jotka olette juuri kohdanneet viimeisen aamun haluan sanoa, että elämä tulee vielä hymyilemään. Se tulee olemaan vielä paljon parempaa kuin uskottekaan. Tulee vielä aamu, kun vierität viimeisen kyyneleen sen ihmisen takia. Tulee muita, joiden takia vuodattaa kyyneliä. Tulee uusia ihastumisia ja rakastumisia. Tulee maailman huonoimpia ja aika ihania treffejä. Tulee iloa, naurua ja onnea. Tulee kyllästymistä, ärsytystä ja epätoivoisuutta. Tulee huikeita seikkailuja ja paljon oppeja itsestä. Tulee mitä vaan ja kaikkea, kunhan uskallat ottaa sen vastaan. Ja annat itsellesi aikaa toipua. Ero ei ole maailmanloppu. Se on uuden luvun alku.

 

Sellaista sekalaista settiä kuuluu tämän lomapossun elämään. Ensi viikolla sitten taas torille ja lauantaina kohti Kreikkaa. Tänään menen ihastelemaan tuoreinta veljenpoikaani ja vietän lisää laatuaikaa itseni kanssa suuntaamalla elokuviin katsomaan Jurassic Worldia. Saa nähdä, mihin kesäilta sen jälkeen kuljettaa. Ehkä tanssimaan kuin Pulp Fictionissa. "Tää elämä on levoton, mutta olkoon." (Haloo Helsinki!)

 

 

Miten teidän muiden kesä on startannut? :) 

Menneisyys. Nykyisyys. Tulevaisuus.

Elämän kolme ulottuvuutta, jotka käyvät jatkuvaa vuoropuhelua keskenään. Ilman menneisyyden tapahtumia en olisi nyt tässä. Tämän hetken päätökset luovat puolestaan tulevaa. Ja tulevaisuus taas muistuttaa yllättävän usein menneisyyttä. Sanotaan, että tärkeintä olisi keskittyä elämään tässä hetkessä. Se ei aina ole helppoa, kun menneet virheet, pettymykset ja painajaiset kummittelevat takaraivossa ja niiden pelkää toistuvan tulevaisuudessa.

Sitä saattaa muistaa pieniä ja mitättömiä asioita menneisyydestä ja toisaalta taas unohtaa todella merkittäviä asioita. Jonkun tietyn hetken muistaa kuin eilisen ja sitten tajuaa siitä olevan jo yli kymmenen vuotta. Jotkut elämän varrelle osuneet ihmiset ovat jo pyyhkiytyneet unholaan ja toisia taas ei saa mielestä, vaikka kuinka haluaisi. Mitä muistan tästä hetkestä kymmenen vuoden päästä?

Aika on kiehtova ja myös hyvin lohduttava asia. Se ei lopeta etenemistä, vaikka minä lopettaisin. Se jatkaa matkaansa, vaikka itse särkyisin palasiksi. Se korjaa avohaavat lähes näkymättömiksi arviksi. Auttaa pääsemään yli asioista, joiden takia olen vuodattanut valtamerellisen verran kyyneleitä. Ja muistuttaa siitä, että elämä on rajallinen hetki, joka kannattaa käyttää parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuosi sitten palasin unohtumattomalta Aasian reissultani ja elämä tuntui olevan raiteillaan. Meni kuitenkin vain hetki, kunnes kävi selväksi, ettei mikään ollutkaan kohdillaan. Tuli romahdus ja toinen romahdus ja sitä seuraava romahdus. Ja pala palalta elämältäni katosi pohja. Oli viikkoja, jotka elin täydessä sumussa. Loputon määrä tekohymyjä, joilla vakuuttelin kaiken olevan kunnossa. En vieläkään ymmärrä, miten sain graduni valmiiksi sen kaiken keskellä.

Onneksi sain, koska se oli jonkinlainen käännekohta tuossa tilanteessa. Pienen hetken kaikki näytti paremmalta kuin pitkään aikaan. Oli valmistujaiset, Mindi voi paremmin ja hehkuin uudesta rakkaudesta. Mutta se olikin vain hetkellinen, vaaleanpunainen kupla, joka poksahti rikki hyvin nopeasti. Rysähdin pilvilinnoista takaisin pohjamutiin ja kyseenalaistin lähes koko elämäni. Silloin kävi selväksi, että olisi pakko tehdä suuria muutoksia ja ottaa uusi suunta elämälle.

Ensin tuli ero moniongelmaisesta miehestä, sitten päätös lähteä vapaaehtoistöihin ulkomaille, hyvästien jättäminen Turulle, mullistava matka Etelä-Afrikassa, asettuminen takaisin  Lauttasaareen ja työelämään totuttautuminen. Alkuvuosi on kulunut näennäisen rauhallisesti töiden, lomailun ja sairastelun merkeissä. Elämäni vaikuttaa tasaantuneen, mutta pinnan alla kuohuu edelleen.

Monet palat ovat loksahtaneet kohdalleen, mutta joku pala tuntuu edelleen olevan kadoksissa. Kuinka rasittavaa onkaan, että palapelin muista paloista ei pysty nauttimaan täysillä, kun huomio kiinnittyy aina siihen puuttuvaan palaseen? En edes tiedä, onko elämässä mahdollista rakentaa palapeliä, josta ei puuttuisi jokin palanen. Kun moni asia on jo niin hyvin, onko ahneutta toivoa vielä yhtä palaa lisää?

Jos jotakin olen oppinut niin sen, että koko elämä voi kääntyä päälaelleen lyhyessä ajassa. Vuosi sitten en olisi ikinä pystynyt ennustamaan, mitä kaikkea tuleva vuosi tulisi sisältämään ja missä olen nyt. Siksi en yritä sitä nytkään. Vuoden päästä saatan olla lähes samassa tilanteessa kuin tällä hetkellä. Mutta yhtä hyvin saatan olla kiertämässä maailmaa, asua Lapissa, maata sairaalassa, olla raskaana tai kenties kuollut. Elämästä kun ei koskaan tiedä.

Elämä on uskomaton asia. Sitä ei voi hallita, eikä aina ymmärtääkään. Sitä voi seurata sivusta ja säästyä suuremmilta mustelmilta tai siihen voi heittäytyä pää edellä ja kokea mahtavia asioita ruhjeiden ohella. Meillä kaikilla on vain yksi elämä. Siihen heittäytyminen on välillä pirun pelottavaa. Mutta jos ei edes yritä, ei voi koskaan onnistua.

Rohkeutta tähän viikkoon kaikille muillekin, jotka painivat pelkojensa kanssa. Pelot on tehty voitettaviksi!

Pelkään, että saat minut tuntemaan

Mistä tiedän, että kuka on oikea
Kun joku on pitkä, joku toinen on soikea
Joku on hullu ja joku on kaunis
No toi on Härkä ja toi on Kauris

Ja nyt mä kuljin sun ovea kohti
En tunne sua yhtään, koko kehoni pohtii
Mitä jos tää on hirveä virhe
Ja rakastun helvetisti,
Oikeasti, aivan oikeasti

Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai jos paniikki iskee ees vähän
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovellesi taas
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Täynnä toiveita suuria

 

 

Täällä pyörii pieni piiri
Mäkin oon tunnettu tuuliviiri
Joskus mä tahdon saada ton jätkän
Ja toisinaan taas vaan unohtaa sen
Täysin unohtaa sen

Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai jos paniikki iskee ees vähän
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovellesi taas
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Täynnä toiveita suuria
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Mutten painanut summeria

 

 

Pelkään, että saat minut tuntemaan
Se ei sovi mun pirtaan
Pelkään, että saat minut tuntemaan
Se ei sovi mun iltaan
Ennemmin sekoillaan

Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai jos paniikki iskee ees vähän
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovellesi taas
Jos mun pokka pettää, on se hän
Tai mun sydämeni jättää mut tähän
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Täynnä toiveita suuria
Tulin alaovelle
Tulin alaovelle
Mutten painanut summeria
Mä en painanut summeria

 

(Haloo Helsinki!)



Juhlan jälkeen tyhjä pää

Huh, alle viikossa olen juhlinut kolmet synttärit! Omien lisäksi vietimme pikku-Fyllin 1-vuotissynttäreitä lauantaina ja tänään kävin vielä Naantalissa juhlistamassa 4-vuotiasta kummipoikaani. On siis tullut vedettyä kakkua taas koko loppu vuoden edestä. Onneksi ihan lähiaikoina ei ole tiedossa enempää kekkereitä ja töitäkin on seuraavan kerran vasta ensi viikolla.

 

 

 

Omien synttäreiden juhlistaminen sujui juuri niin vauhdikkaasti kuin ajattelinkin ja pääsin nukkumaan vasta aamuseitsemältä. Ilta sisälsi muun muassa paljon naurua, vanhoja tuttuja, uusia urpoja, liikaa shotteja ja jatkot yllättävässä seurassa. Kaikin puolin onnistunut ilta siis! Ja parin tunnin unien jälkeen olo oli vähintäänkin vanha ja raihnainen :D

 

 

 

Neljännesvuosisadan ylittäminen tuntui vievän loputkin järjestäni ja olo on jotenkin tyhjä. Tyhjä ja tunnoton. En jaksaisi ajatella, en jaksaisi tuntea. Olen lähivuosina järkeillyt ja tuntenut niin paljon, että takkini on nyt tyhjä. Haluan vain hetken olla, vetäytyä kuoreeni ja hengähtää. Ilman, että kukaan pystyy satuttamaan minua. Tämän hetkinen oloni on kuin suoraan tästä Jenni Vartiaisen kappaleesta Tunnoton.

 

Vanhat haavat ovat arpeutuneet, mutta eivät ne unohdu koskaan. Ne ovat piilossa tunnottoman kuoreni alla, mutta en halua enää paljastaa niitä. En, ennen kuin tapaan ihmisen, jonka kanssa haluan taas tuntea ja ajatella. Tuleeko sellaista enää koskaan kohdalleni? Sitä en tiedä ja siksi keskityn olemaan onnellinen tässä ja nyt. Tunnoton, mutta silti onnellinen.

Vapaus käteen jää

Elämänhän sanotaan kulkevan 7 vuoden sykleissä. Seitsemän vuoden välein ihminen siis kohtaa jonkinlaisen suuremman muutoksen elämässään, johon liittyy yleensä jonkinasteinen kriisi. Omassa elämässäni tämä syklien pituus tuntuu lyhentyneen aikuisuuden alettua. Edellinen suurien mullistusten vuosi elämässäni oli vuonna 2008. Siihen vuoteen mahtui muun muassa rakastuminen silmittömästi, rakkaan Geenani kuolema, ylioppilaskirjoitukset, valmistuminen lukiosta, pääsykokeet yliopistoon, useampia pidempiä reissuja, muutto omilleen uuteen kaupunkiin ja rankka työttömyysputki. Silloin ajattelin, etten kokisi enää koskaan niin tapahtumarikasta ja rankkaa vuotta elämässäni.

Välikriisejä ovat aiheuttaneet parisuhdeongelmat, erot ja hapuilut opintojen kanssa. Haasteet eivät ole kuitenkaan kasautuneet yhteen vuoteen, vaan jakautuneet tasaisesti eri vuosille. Kuluneena vuotena on kuitenkin  sattunut ja tapahtunut samalla tavoin kuin vuonna 2008. Vuosi 2014 on ollut mutkikas, mullistava ja mieletön. Se on ollut jatkuvaa vuoristoratailua, välillä on käyty taivastakin korkeammalla ja seuraavassa hetkessä rysähdetty pohjattomaan kuiluun. 2014 on ollut minulle pelkojen voittamisen ja rajojen rikkomisen vuosi. Se on ottanut paljon ja antanut paljon. Mullistanut elämääni ja muuttanut minua.

Tammikuusta huhtikuuhun

2014 on ollut myös tähänastisen elämäni kimpoilevin vuosi. Olen asunut Pattayalla, Turussa, Porvoossa, Kapkaupungissa ja Lauttasaaressa. Siihen päälle olen matkannut maailmalla ja kotimaassa useampaan otteeseen. Sen lisäksi, että olen viettänyt kolmasosan vuodesta ulkomailla, olen muun muassa kantanut valtavaa huolta Mindin terveydestä, valmistunut yliopistosta, kokenut menetyksiä ja epäonnistumisia, rakastunut ja eronnut. Nähnyt paljon, kokenut paljon ja oppinut paljon. Rakastanut, inhonnut sekä paennut elämääni ja itseäni. Salaillut, valehdellut ja esittänyt, jotta kukaan ei näkisi, miten hukassa olen välillä ollut.

Iloa, surua, ahdistusta, riemua, tuskaa, onnellisuutta, jännitystä, pelkoa, rohkeutta, raivoa, ikävää, turhautumista, kateutta, yksinäisyyttä, toiveikkuutta, levottomuutta, toivottomuutta, stressiä, rakkautta, vihaa, ihastumista, pettymystä, hämmästystä, ylpeyttä, nöyryyttä, häpeää, avuttomuutta, varmuutta, syyllisyyttä, kunnioitusta, hämmennystä ja kiitollisuutta. Ei taida löytyä tunnetta, jota en olisi tänä vuonna kokenut.

Toukokuusta elokuuhun

Tämä vuosi on jättänyt pysyvät jälkensä minuun ja tulen muistamaan sen aina. Kaikki säröt sielussa eivät välttämättä korjaudu koskaan. Ehkä niiden tarkoitus onkin muistuttaa niistä hetkistä, jolloin olen ollut synkkyyden keskellä ja maailma on tuntunut romahtava niskaan. Jotta en unohtaisi, että synkinkin pimeys loppuu aikanaan ja vaihtuu valonsäteisiin. Kyyneleet kuivuvat ja vaihtuvat naurunpurskahduksiin. Mikään elämässä ei ole ikuista, ei edes tuska.

Elämä muodostuu puoliksi ihmeellisistä sattumuksista ja puoliksi siitä, millaisia päätöksiä kussakin tilanteessa päättää tehdä. Tämä vuosi olisi voinut mennä aivan eri tavalla, jos asiat olisivat menneet toisin tai jos olisin päättänyt toisin. Jossittelu on kuitenkin turhaa, koska elämässä ei ole uusintoja. Täytyy vain luottaa siihen, että näin kaiken kuuluikin mennä. Näin on hyvä. Kun elämässä luopuu jostakin, saa tilalle aina jotain uutta. Aina se ei ole sitä mitä toivoisi, mutta myöhemmin se saattaa paljastua paljon paremmaksi asiaksi kuin se mitä alun perin halusi.

Syyskuusta joulukuuhun

Tämä vuosi on antanut minulle monia tärkeitä asioita, tunteita ja kokemuksia. Ennen tätä vuotta en edes tiennyt, miten paljon rohkeutta ja voimaa sisälläni on. Vuoden aikana olen tehnyt monia ratkaisuja itsekkäistä syistä, mutta en kadu niistä yhtäkään. Itsekkyyden avulla olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja olemaan rehellisempi itselleni. Ja sitä kautta olen löytänyt itsestäni myös vahvasti epäitsekkään puolen ja suuren halun auttaa muita.

Vaikka elämältä vietäisiin pohja, vastoinkäymiset seuraisivat toinen toisiaan ja ihmiset kohtelisivat kuinka huonosti tahansa, on yksi asia, mitä kukaan ei voi minulta viedä. Se on vapaus. Minä itse saan päättää, annanko elämäntapahtumien, vastoinkäymisten tai muiden ihmisten kahlita ja hallita minua. Kaiken kokemani jälkeen koen olevani vapaampi kuin koskaan aikaisemmin. Vapautta on tehdä virheitä ja oppia niistä (tai olla oppimatta).Vapautta on olla rohkea ja heikko. Vapautta on kadottaa ja löytää itsensä. Vapautta on jäädä ja lähteä. Vapautta on olla minä.

Yhtä ihanana jatketaan uudenkin vuoden puolella :D

Monella tapaa ikimuistoinen vuosi takana. Saa nähdä, mitä tuleva vuosi tuo tulleessaan. Kiitos kaikille, jotka ovat tavalla tai toisella olleet osana vuottani ja jakaneet sen kanssani. Paljon onnea ja iloa vuoteen 2015 teille sekä kaikille lukijoille, jotka ovat seuranneet matkaani. Jatketaan tätä elämänmittaista reissua yhdessä taas uuden vuoden puolella <3

Kesähaaste 14/23: 3 tapaa voittaa sydämeni

Sitten olisi taas aika palata kesähaasteen pariin ja paljastaa muutama tapa päästä tämän tyypin suosioon. En tiedä viitataanko otsikolla pelkästään siihen, miten miehet voivat valloittaa sydämeni vai miten kuka tahansa sen voi tehdä, mutta tajusin niiden asioiden olevan aika samoja sukupuolesta riippumatta. Kohteliaisuuksia on toki kiva saada aika ajoin, mutta en oikein vieläkään osaa suhtautua niihin oikein, kiitos itsetunto-ongelmieni.

Nykyään sentään osaan lähes aina kiittää, jos joku kehuu kauniiksi (tai sanoo jalkojani ihaniksi, kuten eilen kävi torilla :D), kun ennen vastasin siihen aina jotenkin nolosti kierrellen ja vähätellen. Ulkonäkökehuja mieluummin sitä kuitenkin kuulee olevansa hauska, älykäs tai mielenkiintoinen, kauneus kun on katoavaista. Pelkillä kehuilla ei kuitenkaan vielä sulateta tämän tytön sydäntä, mutta tässä kolme asiaa, joilla mielenkiintoni saa heräämään.

1. Huumori

Sellainen ihminen, joka saa minut aidosti nauramaan, herättää aina mielenkiintoni, oli kyseessä sitten mies tai nainen. Elämä on liian outoa otettavaksi tosissaan, minkä takia haluan jakaa sen sellaisten ihmisten kanssa, joilla on samankaltainen huumorintaju kanssani. Ne ihmiset, jotka eivät saa minua nauramaan, jätän aika äkkiä takavasemmalle. Minuun uppoaa monenlainen huumori ja rakastan hyvässä hengessä vittuilua yli kaiken. Herkkänahkaiset ihmiset eivät yleensä viihdykään kovin kauaa seurassani ja hyvä niin.

2. Aitous/rehellisyys

Mitä enemmän ikää on tullut mittariin, olen alkanut kyllästyä kaikenlaiseen ihmissuhteilla pelailuun. Arvostan sitä, että asiat sanotaan suoraan ja rehellisesti, eikä toisen tunteista tarvitse olla epävarma. Uusien tuttavuuksien kaapeista saa löytyä aika monenlaista luurankoa, kunhan ne tuodaan rehellisesti esille. En tuomitse ihmisiä heidän menneisyyden tekojen takia, vaan minulle merkitsee vain se, mitä he ovat nyt ja miten he kohtelevat minua. En voi sietää minkäänlaista esittämistä ja kaikenlainen feikkaaminen paljastuu kyllä tavalla tai toisella. Aitous on aina kiinnostavaa.

3. Ruoka

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, mutta niin käy myös minunkin. Rakastan ruokaa ja rakastan sitä, että minulle kokataan. Arvostan todella paljon sitä, että joku haluaa varta vasten tehdä ruokaa minulle. Ruuan ei todellakaan tarvitse olla mitään gourmeeta, vaan ajatus on tärkein. Kyllä se Atria vaan oli oikeassa, hyvä ruoka, parempi mieli. Ja kun olen hyvällä tuulella, on sydämeni myös helpommin sulatettavissa.

Pakko oli laittaa vielä vähän aiheen ulkopuolelta kuvia näistä ihanista otuksista, joita pysähdyin ihastelemaan työmatkani varrella. En tiedä, mikä on niiden oikea rotu, mutta itse kutsun niitä jakkihäriksi :D