Elämän kolme ulottuvuutta, jotka käyvät jatkuvaa vuoropuhelua keskenään. Ilman menneisyyden tapahtumia en olisi nyt tässä. Tämän hetken päätökset luovat puolestaan tulevaa. Ja tulevaisuus taas muistuttaa yllättävän usein menneisyyttä. Sanotaan, että tärkeintä olisi keskittyä elämään tässä hetkessä. Se ei aina ole helppoa, kun menneet virheet, pettymykset ja painajaiset kummittelevat takaraivossa ja niiden pelkää toistuvan tulevaisuudessa.
Sitä saattaa muistaa pieniä ja mitättömiä asioita menneisyydestä ja toisaalta taas unohtaa todella merkittäviä asioita. Jonkun tietyn hetken muistaa kuin eilisen ja sitten tajuaa siitä olevan jo yli kymmenen vuotta. Jotkut elämän varrelle osuneet ihmiset ovat jo pyyhkiytyneet unholaan ja toisia taas ei saa mielestä, vaikka kuinka haluaisi. Mitä muistan tästä hetkestä kymmenen vuoden päästä?
Aika on kiehtova ja myös hyvin lohduttava asia. Se ei lopeta etenemistä, vaikka minä lopettaisin. Se jatkaa matkaansa, vaikka itse särkyisin palasiksi. Se korjaa avohaavat lähes näkymättömiksi arviksi. Auttaa pääsemään yli asioista, joiden takia olen vuodattanut valtamerellisen verran kyyneleitä. Ja muistuttaa siitä, että elämä on rajallinen hetki, joka kannattaa käyttää parhaalla mahdollisella tavalla.
Vuosi sitten palasin unohtumattomalta Aasian reissultani ja elämä tuntui olevan raiteillaan. Meni kuitenkin vain hetki, kunnes kävi selväksi, ettei mikään ollutkaan kohdillaan. Tuli romahdus ja toinen romahdus ja sitä seuraava romahdus. Ja pala palalta elämältäni katosi pohja. Oli viikkoja, jotka elin täydessä sumussa. Loputon määrä tekohymyjä, joilla vakuuttelin kaiken olevan kunnossa. En vieläkään ymmärrä, miten sain graduni valmiiksi sen kaiken keskellä.
Onneksi sain, koska se oli jonkinlainen käännekohta tuossa tilanteessa. Pienen hetken kaikki näytti paremmalta kuin pitkään aikaan. Oli valmistujaiset, Mindi voi paremmin ja hehkuin uudesta rakkaudesta. Mutta se olikin vain hetkellinen, vaaleanpunainen kupla, joka poksahti rikki hyvin nopeasti. Rysähdin pilvilinnoista takaisin pohjamutiin ja kyseenalaistin lähes koko elämäni. Silloin kävi selväksi, että olisi pakko tehdä suuria muutoksia ja ottaa uusi suunta elämälle.
Ensin tuli ero moniongelmaisesta miehestä, sitten päätös lähteä vapaaehtoistöihin ulkomaille, hyvästien jättäminen Turulle, mullistava matka Etelä-Afrikassa, asettuminen takaisin Lauttasaareen ja työelämään totuttautuminen. Alkuvuosi on kulunut näennäisen rauhallisesti töiden, lomailun ja sairastelun merkeissä. Elämäni vaikuttaa tasaantuneen, mutta pinnan alla kuohuu edelleen.
Monet palat ovat loksahtaneet kohdalleen, mutta joku pala tuntuu edelleen olevan kadoksissa. Kuinka rasittavaa onkaan, että palapelin muista paloista ei pysty nauttimaan täysillä, kun huomio kiinnittyy aina siihen puuttuvaan palaseen? En edes tiedä, onko elämässä mahdollista rakentaa palapeliä, josta ei puuttuisi jokin palanen. Kun moni asia on jo niin hyvin, onko ahneutta toivoa vielä yhtä palaa lisää?
Jos jotakin olen oppinut niin sen, että koko elämä voi kääntyä päälaelleen lyhyessä ajassa. Vuosi sitten en olisi ikinä pystynyt ennustamaan, mitä kaikkea tuleva vuosi tulisi sisältämään ja missä olen nyt. Siksi en yritä sitä nytkään. Vuoden päästä saatan olla lähes samassa tilanteessa kuin tällä hetkellä. Mutta yhtä hyvin saatan olla kiertämässä maailmaa, asua Lapissa, maata sairaalassa, olla raskaana tai kenties kuollut. Elämästä kun ei koskaan tiedä.
Elämä on uskomaton asia. Sitä ei voi hallita, eikä aina ymmärtääkään. Sitä voi seurata sivusta ja säästyä suuremmilta mustelmilta tai siihen voi heittäytyä pää edellä ja kokea mahtavia asioita ruhjeiden ohella. Meillä kaikilla on vain yksi elämä. Siihen heittäytyminen on välillä pirun pelottavaa. Mutta jos ei edes yritä, ei voi koskaan onnistua.
Rohkeutta tähän viikkoon kaikille muillekin, jotka painivat pelkojensa kanssa. Pelot on tehty voitettaviksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti