Jylhissä kalkkikivimaisemissa El Torcal de Antequerassa

Mijasin lisäksi teimme toisenkin päiväretken vuoristoon Fuengirolasta käsin. Kohteena oli El Torcal de Antequeran kalkkikivimuodostumat, joita olin ihastellut kuvissa etukäteen. Koska ajomatkaa tuli vain reilu tunti Fuengirolasta, päätimme lähteä retkelle siitäkin huolimatta, että mukana oli autossa surkeasti viihtyvä taapero. 

Ajoitimme lähdön taaperon päiväuniaikaan, mutta tietysti juuri silloin hän päätti nukkua vain 20 minuuttia. Loppumatka olikin sitten aika tuskaa, kun ajelimme todella mutkaista tietä vuoristoon taaperon huutaessa kurkku suorana ja minun pidätellessä matkapahoinvointiani. 

Maisemat matkan varrella olivat jo upeat (mitä nyt ehdin katsella) ja saavuttuamme perille maisemat olivat kuin jostain toisesta todellisuudesta. 1300 metrin korkeudessa ilma oli pilvinen ja todella kolea. Onneksi olimme varautuneet paksummilla vaatteilla. Hytisytti katsella ihmisiä shortseissa lämpötilan ollessa 10 asteen paikkeilla. 

El Torcal de Antequeran kalkkikivimuodostumat ovat jurakauden aikaista merenpohjaa, jota luonto on muokannut miljoonien vuosien aikana. Kävelimme aluksi näköalapaikalle, josta aukesi avarat maisemat ympäristöön. Sen jälkeen lähdimme kiertämään varsinaista kalkkikivialuetta. Valitsimme lyhyemmän reitin, jonka kiersi alle tunnissa. Aarnin laitoimme kantorinkkaan, koska maasto oli sen verran vaikeakulkuista taaperolle. Muita ihmisiä oli jonkin verran reitillä, mutta ei mitenkään ruuhkaksi asti.

Reitin varrella hämmästelimme toinen toistaan upeampia kalkkikivimuodostumia ja -seinämiä. Tuolla kävellessä ei voinut kuin ihmetellä, miten upeita teoksia luonto oikein luokaan. Kuvat eivät pysty millään välittämään paikan mahtavuutta. El Torcal de Antequeraa pidetäänkin yhtenä koko Euroopan hienoimmista kalkkikivimuodostelmista ja sitä se kyllä todella on. Näimme myös iberian villivuohia ja alueella laiduntavia lehmiä, jotka olivat taaperon suosikkeja. 

Kävelyn jälkeen söimme vielä paikan päällä olevassa ravintolassa ennen kuin lähdimme ajamaan tuskien taivalta takaisin kohti Fuengirolaa. Maisemat olivat jälleen hienoja, mutta lapsen karjuessa vieressä niistäkin katosi viehätys. Perille onneksi taas päästiin ja paikka oli kyllä kaiken kärsimyksen arvoinen. 

Ehdottomasti suosittelen retkipäivää El Torcal de Antequeraan, jos on reissussa missään lähialueilla. Mykistävän hieno paikka! 

Seikkailua ja mielenrauhaa Punakhassa

Sitten palataan taas upeaan Bhutaniin, jossa matkamme jatkui Thimphusta huomattavasti alhaisempiin korkeuksiin Punakhaan. Vuonna 1637 perustettu Punakha sijaitsee 1500 metrin korkeudessa ja sen ilmasto on subtrooppinen. Ilmasto on lämpimämpi kuin Thimphussa ja kaupunki toimikin pitkään Bhutanin talvipääkaupunkina. Yhä edelleen valtion päämiehet ja munkisto viettävät suuren osan talvesta Punakhassa. 

Tie Punakhaan kulki Dochula-solan kautta, joka sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa. Solasta aukeaa hyvällä ilmalla upea panoramanäkymä Himalajan vuoristoon. Korkeimmat lumipeitteisistä huipuista kohoavat yli 7500 metrin korkeuteen. Meillä kävi menomatkalla uskomattoman hyvä tuuri sään suhteen, kun taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi lämpimästi. Paluumatkalla ilma oli puolestaan pilvinen ja harmaa, eikä vuorista näkynyt yhtäkään. Näköalapaikalla on kahvila, temppeli ja 108 stupaa, joka on buddhalaisille merkittävä luku.

Noista maisemista ei olisi millään halunnut lähteä, mutta tie vei kohti Punakhaa ja lounasta. Lounaan jälkeen teimme kävelyn läheiselle hedelmällisyyden temppelille, jonne saapuu ihmisiä ympäri Bhutania ja maailmaa paremman hedelmällisyyden toivossa. Hedelmällisyydellä tuntui olevan erityisen tärkeä asema Punakhassa, mikä näkyi myös talojen seinämaalauksia myöten. 

Seuraavaksi vierailimme kauniissa nunnaluostarissa, joka sijaitsi korkean mäen päällä. Alueella vallitsi uskomaton rauha ja aika tuntui pysähtyneen. Joskus toivoisi, että tuollaista tunnelmaa voisi pullottaa ja imeä itseensä pahimman stressikauden aikana. Bhutanissa oli jotakin sellaista maagisuutta, ettei sitä oikein osaa edes sanoin kuvata. 

Seuraavana päivänä lähdimme vaellukselle korkealla mäellä sijaitsevaan temppeliin. Vaellus kulki vehreiden viljelysmaiden läpi. Riisinviljelyä vasta aloiteltiin, minkä takia riisiterassit olivat vielä pitkälti ruskeina. Vaellus eteni rauhallisesti ja lopulta pääsimme perille itse temppeliin. Myös temppelin katolle oli mahdollista kiivetä ja sieltä aukesi kauniit maisemat ympäröivään maaseutuun. 

Palattuamme alas temppeliltä jakauduimme kahtia. Osa porukasta lähti lounaspaikalle bussilla ja osa taas hyppäsi kumiveneen kyydissä laskemaan Mo-joen koskia. Ei varmaan tarvitse arvailla, kumpaan kyytiin minä hyppäsin, veneeseen tietenkin. Joen virtaus oli suurimmaksi osin rauhallista, mikä jätti hyvin aikaa ympäröivän luonnon tarkkailemiselle. Näimme mm. apinoita, paljon erilaisia lintuja, lehmiä, hevosia, kaloja ja valtavan kokoisia perhosia. Välillä eteen tuli vuolaampi koski, joka pärski virkistävää jokivettä päällemme. 

Lopulta saavuimme upean Punakha Dzongin luo, jonka ohitettua rantauduimme mukavalle joenpenkereelle, jossa nautimme lounasta luonnonhelmassa. Lounaan jälkeen lähdimme tutustumaan dzongiin myös sisältä. Dzongit ovat luostarilinnoituksia, joita löytyy useista Bhutanin merkittävistä kaupungeista. Dzongit ovat näyttäviä ja koristeellisia rakennuksia, joissa puolet tilasta on varattu uskonnolliselle toiminnalle eli luostarille ja temppelille ja  toinen puoli taas toimii hallintorakennuksena. Aikanaan ne ovat myös toimineet kaupunkien puolustuslinnoituksina. Dzongit ovat olleet myös merkittäviä kauppapaikkoja ja yhä edelleen niissä vietetään kansallisia juhlia.

Punakha Dzong on yksi Bhutanin näyttävimmistä luostarilinnoituksista, joka sijaitsee upealla paikalla kahden joen risteyskohdassa. Dzongiin johtaa kaunis puusilta ja todella jyrkät portaat. Dzongit ovat myös bhutanilaisen arkkitehtuurin taidonnäytteitä, täynnä toinen toistaan kauniimpia yksityiskohtia. 

Päivän lopuksi teimme lyhyen kävelyn Bhutanin pisimmälle riippusillalle, joka toimii paikallisten tärkeänä kulkuväylänä. Silta kulkee korkealla jokiuoman päällä, mutta hienosti myös ryhmämme korkeanpaikankammoiset uskalsivat ylittää sen. Toinen päivä Punakhassa oli täynnä unohtumattomia elämyksiä ja uni maittoikin hyvin päivän rehkimisen jälkeen. Illalla myös huomasi Punakhaan olleen nimensä arvoinen, kun tuijotin peilistä punehtunutta ihoani. Kirkas auringonpaiste oli jälleen tehnyt tehtävänsä aurinkosuojista huolimatta. 

Seuraavana päivänä lähdimme takaisin Paroon, jossa vietimme viimeiset päivämme Bhutanissa. Niistä kerron lisää myöhemmin, kunhan ehdin kaikelta kesähäslingiltä.

Bhutan mielessä

Bhutanin maisemat ja tunnelmat ovat pyörineet viime aikoina paljon mielessäni. Tuo matka osui hirvittävän hässäkän keskelle, joka alkaa rauhoittua vasta pikku hiljaa. Vaikka tuo matka omalta osaltaan myös sekoitti koko kevään pakkaa, niin en kadu hetkeäkään, että päätin lähteä sille vain vajaan viikon varoitusajalla. Elämä matkan jälkeen on ollut sen verran hektistä, etten ole löytänyt sopivaa rauhaa sille, että saisin todella pureuduttua tuohon kiehtovaan maahan täällä blogin puolella. Odotan niin kovasti, että pääsen syventymään kaikkiin niihin ajatuksiin ja elämyksiin, joita sain tuon matkan aikana kokea. Se hetki on toivottavasti jo toukokuun aikana. 

Nyt sain vihdoin reissun kuvat siirrettyä koneelleni, joten ajattelin jakaa jo pieniä maistiaisia taianomaisesta Bhutanista ennen varsinaisia matkakertomuksia. En kuitenkaan ehdi istua koneen ääressä nyt tämän enempää, koska lähdemme äidin kanssa pian kohti Tamperetta. Vietämme äitienpäivää etukäteen menemällä katsomaan Cats-musikaalia ja tietysti nautiskelemme myös näistä upeista kevätkeleistä.

 

Tällaista kaikkea siis luvassa, kunhan saan aikaa kirjoitella matkakertomuksia tarkemmin. Nyt toivottelen oikein ihanaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille! :)

Hanialaiset 50 metriä ja tunnelmallinen vanha kaupunki

Lyhyehköjen yöunien jälkeen saavuimme Hanian satamaan aamulla 6.30 ja menimme heti taksijonoon. Näytin kuskille hotellimme osoitteen ja varmistin, että hän tietää reitin sinne. Pääsimme "perille" ja matka maksoi 12 euroa. Kuskilla ei ollut tai "ei ollut" antaa vaihtorahaa, joten annoin hänen sitten pitää koko kaksikymppisen. Hän sanoi, ettei pääse ajamaan perille asti, vaan meidän pitäisi kävellä hotellillemme, joka olisi 50 metrin päässä kulman takana.

Kulman takana meitä odotti kuitenkin tämä näkymä. Hanian kaunis, vanha satama. Jo siinä vaiheessa tajusin, ettei hotellimme olisi 50 metrin päässä, koska tiesin sen edessä olevan hiekkarantaa. No, ajattelimme, että ehkä hiekkaranta alkaisi heti satama-alueen päätyttyä. Niinpä ihastelimme upeaa venetsialaistyylistä satama-aluetta auringon kivutessa taivaalle. Ihmisiä ei ollut vielä juuri ollenkaan liikkeellä ja ainoastaan iloinen kulkukoira liittyi seuraamme jahtaamaan matkalaukkujamme.

Epätoivo iski vasta siinä vaiheessa, kun tajusimme, ettei satama-alueen lopussa odottanutkaan hiekkaranta tai hotellimme, vaan saisimme raahata matkalaukkujamme vielä pitkän tovin. Lopulta näimme hiekkarannan ja innostuimme. Tietysti hotellimme sijaitsi vielä aivan sen toisessa päässä eli lopulta taivalsimme yli 2 kilometriä laukkujemme kanssa pitkin Hanian katuja. Ilmeisesti Haniassa on käytössä jokin ihan oma metrisysteeminsä!

Lopulta pääsimme perille Frini hotelliin, jossa, suureksi iloksemme, huoneemme odotti jo valmiina. Niinpä suuntasimme heti ottamaan jatkounet, joiden jälkeen menimme aamiaiselle läheiseen ravintolaan. Siinä vaiheessa hanialaiset 50 metriä alkoivat jo naurattaa. Hotellimme oli melko vaatimaton, mutta henkilökunta oli todella ystävällistä. Hotelli sijaitsi ihan rannalla ja sen alakerrassa oli myös oma ravintola. Samalla rantakadulla sijaitsi myös paljon muita ravintoloita ja tosiaan vanhaan kaupunkiinkin oli kävelymatka. Ainoat huonot puolet olivat mitätön äänieristys ja outoihin aikoihin koputtelevat siivoojat.

Päiväksi menimme rannalle nauttimaan auringosta ja merestä. Niistä kun ei ole liikaa saanut tänä kesänä täällä Suomessa nauttia. Hania oli täynnä toinen toistaan suloisempia kulkukoiria ja -kissoja, joita oli tietysti pakko pysähtyä ihastelemaan ja rapsuttelemaan. En kyllä pystyisi elämään maassa, jossa on noin paljon kaduilla eläviä eläimiä, kun haluaisin ottaa ne kaikki luokseni asumaan.

Illalalla kävelimme takaisin Hanian vanhaan kaupunkiin. Aluksi jouduimme harhauttamaan erään yli-innokkaan paikallisen kannoiltamme, mutta sen jälkeen saimme nauttia rauhassa tunnelmallisista kaduista ja pienistä putiikeista.

Kävelimme myös ihastelemaan venetsialaista satamaa auringonlaskun aikaan. Kadut ja ravintolat olivat täyttyneet ihmisistä ja tunnelma oli hyvin erilainen kuin aamulla. Ravintoloiden sisäänheittäjät yrittivät innokkaasti houkutella meitä ravintoloihinsa, mutta jatkoimme määrätietoisesti kävelyämme ihan sataman päätyyn asti.

Ajatuksenamme oli mennä katsomaan sataman majakkaa lähempää, mutta nälkä kasvoi kävelyn aikana sen verran kovaksi, että päätimme ihastella sitä vain kauempaa. Auringon laskiessa istahdimme nauttimaan herkullista ruokaa yhteen sataman lukuisista ravintoloista. Tuollaisina iltoina aika vain pysähtyy ja mielen valtaa täydellinen onnellisuus.

Vaikka maailmaa on tullut kierrettyä jo melko paljon, sen kauneus ei lakkaa koskaan hämmästyttämästä minua. Hanian satama-alue on yksi kauneimmista satamista, joissa olen matkoillani vieraillut. Sitä kannataakin ehdottomasti käydä ihastelemassa, jos suuntaa Kreetalle. Jokaisella matkallani tunnen valtavaa kiitollisuutta siitä, että minulla on mahdollisuus päästä näkemään ja kokemaan toinen toistaan upeampia paikkoja ympäri maailmaa. Muistot menneistä matkoista ja unelmat uusista auttavat jaksamaan arjen harmainakin päivinä.

Sellainen onkin varmasti taas luvassa huomenna sateisella Porvoon torilla. Kaikki sinne siis ostamaan makeita mansikoita ja herneitä! ;D