Viime viikolla lähdimme avomiehen kanssa kesän viimeiselle reissulle kohti Oulua. Siellä vierähtikin lopulta kokonainen viikko, joten nyt alan vasta päästä takaisin blogin pariin. Tuon reissun aikana yövyimme myös yhden yön Oulun edustalla sijaitsevalla Hailuodon saarella, josta tulikin sitten koko kesän ikimuistoisin hetki.
Suomen kesäkin näytti vaihteeksi ihania puoliaan ja saimme nauttia ihanan aurinkoisista ja helteisistä päivistä matkamme aikana. Ainoa huono puoli oli se, että helteet houkuttelivat liikkeelle myös muut ihmiset ja saimme viettää keskiviikkona kaksi tuntia Hailuodon lauttajonossa.
Kun pääsimme lopulta saarelle, ajoimme suoraan sen läpi sen toiseen päähän, missä sijaitsee Marjaniemen kalastussatama, jossa yövyimme Luotsihotellissa. Huone oli hyvää perustasoa ja ikkunasta aukesi hieno näkymä avomerelle.
Ennen illallista teimme kävelyn ohi hurmaavien, punaisten kalastajamökkien kohti pitkää hiekkarantaa. Hailuoto on kuuluisa upeista hiekkadyyneistään. Maa kohoaa Hailuodossa lähes sentin vuodessa, minkä takia sen rannat ovat jatkuvan muutoksen alaisena. Se on Perämeren suurin saari, jossa elää edelleen lähes tuhat ihmistä. Kävelyn jälkeen söimme vielä ihanan illallisen hotellimme terassilla ja nautimme upeasta kesäillasta.
Seuraava aamu alkoi taas aurinkoisena ja aamiaisen jälkeen käväisimme pienessä käsityöpuodissa ja luontonäyttelyssä hotellin tiloissa. Sen jälkeen suuntasimme taas nauttimaan auringosta rannalle. Avomieheni oli sopinut meille opastetun kierroksen hotellimme vieressä sijaitsevaan Marjaniemen majakkaan kahdelta. En ollut koskaan aiemmin vieraillut majakassa, joten jo se itsessään oli mahtava kokemus huolimatta oppaan monotonisesta puheesta. Kierroksen jälkeen jäimme majakan huipulle kahdestaan, jolloin avomieheni yllätti minut polvistumalla eteeni ja kosimalla. Onnenkyynelissä vastasin tietysti myöntävästi.
Olen vain niin uskomattoman onnellinen, että olen vihdoin löytänyt rinnalleni ihanan ja hyvän ihmisen, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen. Vaikka meillä ei ole takana vuosien yhteistä historiaa, hän on elänyt rinnallani elämäni rankimman ja synkimmän ajanjakson ja nähnyt minut heikoimmillani. Hän on joutunut jakamaan kanssani aivan liian monta huonoa päivää, kuivannut aivan liian monet kyyneleeni ja valanut minuun lukuisia kertoja toivoa paremmasta tulevasta. Hän on huolehtinut minusta ja meidän kodista, kun minulla ei ole ollut voimia siihen.
Vaikka olemme monissa asioissa toistemme vastakohtia, olemme oppineet ymmärtämään ja hyväksymään sen, ettei meidän tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, mutta voimme silti rakastaa toisiamme koko sydämestä. Hänen kanssa riidellessä minulla ei ole koskaan sellaista oloa, että hän häipyisi äkillisesti elämästäni. Hän tuntuu kaikilla tavoilla oikealta ja varmalta. Hänen kanssaan minun ei tarvitse epäillä tai pelätä. Ja hänen kanssaan minun ei tarvitse esittää tai piilotella itseäni.
Lounastimme kosinnan jälkeen vielä Marjaniemessä, josta lähdimme ajelemaan ympäri Hailuotoa. Kävimme muun muassa Pöllän mahtavalla ranta-alueella, jossa lampaat löhöilivät rantaruohikossa ja vesi oli uskomattoman lämmintä ja matalaa. Vierailimme myös Luovon Puojissa, Galleria Luodossa ja Pariton kuppi kahvilassa. Ennen lauttarantaan siirtymistä kävimme vielä ihmettelemässä Ulkokarvossa sijatsevaa Organum tilataideteosta, joka koostuu kolmesta betonisesta kupolista, joilla on kaikilla oma resonanssinsa.
Hailuodosta palasimme takaisin Ouluun, jossa vietimme loppuviikon. Perjantaina nautimme kesäisestä ilmasta Qstock-festivaaleilla, jonka lavoille nousivat muun muassa Chisu, Apulanta, Egotrippi ja Haloo Helsinki!
Kiertelimme Oulua paljon pyörillä ja tutuiksi tulivat monet ihanat paikat, kuten Torinranta, Rotuaari, Pikisaari, Hietasaari, Nallikari ja Ainolan puisto. Yhtenä iltana ajelimme Kiiminkiin ihastelemaan upeita Koitelin Koskia. Toisena iltana taas kävimme syömässä parhaat pannukakut, joita olen koskaan maistanut, Pannukakkutalossa.
Kokonaisuudessaan matkamme oli todella onnistunut ja ihastuin kesäiseen Ouluun ja Hailuotoon. Voin lämpimästi suositella niitä molempia kesäreissun kohteiksi. Tuo hetki majakassa ei unohdu varmasti koskaan ja 27.7.2017 säilyy aina yhtenä elämäni tärkeimpänä ja onnellisimpana päivänä. Toivon koko sydämestäni, että meillä on edessä pitkä yhteinen matka, joka sisältää paljon myös niitä valoisampia aikoja <3
Ihanaa viikonloppua kaikille! :) Nyt, kun olen taas kotosalla, yritän saada jonkinlaisen rytmin tähän kirjoitteluun. On niin monta tarinaa kerrottavana tältä kesältä ja ehkä kirjoittaminen auttaisi minua myös jäsentelemään omaa elämääni, joka on melkoinen mylläkkä tällä hetkellä. Palailen siis asiaan toivottavasti jo melko pian!
En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Blogi on ollut niin pitkään hunningolla, etten oikein enää muista, miten tätä hommaa tehtiinkään. Päästäkseni takaisin blogimaailmaani selasin kuluneita blogivuosiani ja hämmästelin, miten ihmeessä elämässäni on ollut aika, jolloin päivitin monta kertaa viikossa blogiani. Tällä hetkellä tuntuu vaikealta saada julkaistua edes yhtä tai kahta tekstiä kuukaudessa.
Huhtikuussa päätin pitää blogistani hengähdystauon ja tällä hetkellä tuntuu, ettei tuolle tauolle näy loppua vielä pitkään aikaan. Välillä kaipaan kuitenkin ihan hirveästi säännöllistä kirjoittamista ja tuntuu, että olen tavallan menettänyt osan itsestäni, kun en sitä enää tee.
Vaihtaisin Mindin kanssa paikkoja niin mielelläni!
Elämässäni on vain yksinkertaisesti tapahtunut niin suuria muutoksia tämän vuoden aikana, etten ole enää löytänyt blogin kirjoittamiselle luonnollista paikka elämässäni. Arki rytmittyy todella eri tavalla nyt, kun en enää elele sinkkuboksissani, vaan jaan sen toisen ihmisen kanssa. Tuntuu myös, että joudun nykyään kirjoittamaan elämästäni tietyllä tavalla sensuroidummin, kun pitää varoa, etten loukkaa toisen ihmisen yksityisyyttä teksteissäni. Parisuhteessa eläminen pitkän tauon jälkeen on vaatinut totuttelua ja olisi ihanaa päästä purkamaan sen herättämiä ajatuksia ja tunteita myös tämän blogin kautta, mutta koen, että se olisi väärin avomiestäni kohtaan.
Toinen asia, mikä on syönyt blogiaikaa on työni, joka on ollut todella kuormittavaa koko syksyn. Mediassa on lähiaikoina nostettu esiin useita opettajan työn negatiivisia puolia ja voin ikävä kyllä allekirjoittaa niistä jokaisen. Liian suuri työmäärä, liian suuret opetusryhmät, järjetön määrä palavereita eri tahojen kanssa, oppilaiden ja huoltajien asiaton käytös, uuden opetussuunnitelman kohtuuttomuus jne. Harvassa ovat ne päivät, jolloin en meinaa luhistua työni alle.
Väsymys, ahdistuneisuus, itkuisuus, kyynisyys, erilaiset kivut ja säryt ovat arkeani. Yritän epätoivoisesti löytää intoa työtäni kohtaan, mutta tuntuu, että olen vain umpikujassa. En oikein tiedä, ahdistunko tällä hetkellä enemmän työstäni vai siitä faktasta, ettei minulla tällä tutkinnolla ole juuri muita vaihtoehtoja. Päästäkseni ulos umpikujastani aloitin opinnot avoimessa AMK:ssa, jotta voisin tulevana lukuvuonna hakea yhteisöpedagogin monimuoto-opintoihin. Se kuitenkin vaatisi opintosuorituksia kevääseen mennessä 25 opintopisteen edestä, mikä tuntuu tällä hetkellä täydeltä mahdottomuudelta. Ensi vuoden suunnitelmat ovat siis aivan levällään, mutta alan olla koko ajan varmempi, etten voi jatkaa kolmatta vuotta putkeen luokanopettajana. Jos jatkan, se syö minut elävältä.
Reilu pari vuotta sitten mietin, ennen Etelä-Afrikan matkaani, miten tulen selviämään aikuisuudesta, työelämästä ja sen oravanpyörästä. Ikävä kyllä, monet silloiset pelkoni ovat osoittautuneet todeksi. Aikuisuus ei todellakaan ole ollut helppoa, eikä kovin usein hauskaakaan. Se on tehnyt minusta ihmisen, jota en aina edes tunnista itsekseni. Ja se on pelottavaa.
Siinä se nyt on. Mustana valkoisella. Pieni osa siitä kaaoksesta, jota kannan sisälläni viikosta toiseen. Toivon, että sen kirjoittaminen pienentäisi edes aavistuksen sen taakkaa sisälläni. Samalla tajusin, miten hirveän kova ikävä minulla on blogiani. Ehkä vielä joskus elämässäni koittaa aika, että voin palata sen pariin täysipainoisemmin. Se aika ei kuitenkaan ole vielä.
Toivottavasti teidän muiden kaamos ei ole alkanut yhtä sekavissa tunnelmissa :)
Se kappale alkoi oranssista keittiöstä ja se loppuu oranssiin oveen. Sen kesto oli lähes päivälleen kuusi vuotta. Se oli täynnä iloisia ja onnellisia hetkiä, mutta siihen sisältyi myös lukematon määrä epätoivon ja surun hetkiä. Sen aikana naurettiin tikahduttavia nauruja ja itkettiin lohduttomia itkuja. Sen aikana asuttiin kolmessa rakkaassa kodissa, joissa elettiin yksin ja yhdessä. Sen aikana saatiin ja menetettiin tärkeitä ihmisiä. Ja sen aikana kadotettiin, etsittiin ja löydettiin oma itsensä lukemattomia kertoja. Siitä ei ehkä koskaan kirjoiteta menestyskirjaa tai Hollywood-elokuvaa, mutta sen merkitys minulle on mittaamattoman arvokas. Sen kappaleen nimi on Minä & Turku.
Koska kaikille on varmasti käynyt selväksi, miten syvästi rakastan tätä kaupunkia, en jankkaa sitä enää kovin montaa kertaa. Sen sijaan ajattelin muistella omaa matkaani tässä kaupungissa, kolmea rakasta kotiani ja sitä miten elämäni ja minä olemme muuttuneet kuluneiden kuuden vuoden aikana. Blogiahan olen pitänyt pelkästään tässä viimeisessä osoitteessa, joten ainakaan kaikki lukijat eivät tiedä, mitä kaikkea tapahtui ennen sitä.
Tähän päädyttiin. Mutta mistä kaikki oikein alkoi?
Kuten kerroin, kaikki alkoi oranssista keittiöstä syksyllä 2008. Kun varmistui, että pääsin opiskelemaan Turun OKL:ään, oli edessä muutto kaupunkiin, josta en tiennyt muuta kuin linnan ja Hesburgerin. Olin päättänyt pitää välivuoden ja viettää sen Turussa, koska Helsinki ahdisti noina aikoina todella paljon ja halusin saada uuden alun itselleni. Niinpä katsottiin äidin kanssa netistä, että Turussa olisi potentiaalisen kaksion näyttö ja lähdimme eräänä kesäpäivänä ajelemaan kohti Turkua.
Asunto sijaitsi melkein joen varressa, melko lähellä keskustaa ja se oli juuri sopivan kokoinen. Niin ja siinä oli oranssi keittiö. Kiinteistövälittäjä kyseli, mistä päin tulemme ja olemmeko menossa muihin näyttöihin. Kun kerroimme tulevamme Helsingistä ja ettemme olleet menossa muihin näyttöihin, venähti välittäjän naama pahemman kerran. Ei kai voinut uskoa, että ajoimme Helsingistä asti pistääksemme kaiken vain yhden vuokra-asunnon varaan. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että lukuisten hakijoiden joukosta, minä sain kuin sainkin sen asunnon Martissa.
Muutto oli heti syyskuun alussa ja sitä seurasi uuvuttava työnhakurumba. Ainoa mitä siitä jäi käteen oli syvä inho työkkäriä ja puhelinmyyntiä kohtaan. Töitä ei siis pahemmin herunut, joten päivät kuluivat välillä uskomattoman hitaasti. Ainoat ihmiset, jotka täällä silloin tunsin, olivat poikaystäväni ja hänen sisko sekä yksi lapsuudenkaverini. Puhelinmyynnissä tutustuin vielä yhteen tyttöön ja siinä olivatkin kaikki sosiaaliset kontaktini Turussa. Kun poikaystävän työt pitivät hänet poissa Turusta lähes kaikkina viikkoina, olin todella paljon yksin tuona aikana. Ahdistus tytöttömyydestä ja kaukosuhteen raastavuus kärjistyivät lopulta ystävänpäivänä 2009, kun erosimme poikaystäväni kanssa. Ja siitä se alamäki vasta alkoikin.
Olen kai tietoisesti blokannut paljon niistä kuukausista, mutta lähes kaikki muistikuvat, jotka minulla on jäljellä, ovat rumia. Noihin aikoihin minulla oli myös mystisiä päänsärky- ja heikotuskohtauksia, jotka ilmeisesti johtuivat vaan siitä kaikesta stressistä ja pahoinvoinnista. Ensimmäinen vuoteni Turussa oli siis kaikkea muuta kuin kaunis ja silti aloin rakastaa tätä kaupunkia. Sen kadut ja maisemat lohduttivat minua elämäni synkkänä aikana ja päätin jatkaa kulkemista kaikesta tuskasta huolimatta. Kesä toi mukanaan töitä ja paluun yhteen poikaystävän kanssa ja syksyllä oli aika aloittaa opiskelut yliopistossa.
Syksy 2008, syksy 2009, kevät 2010
Toinen vuoteni Turussa sujui jo huomattavasti paremmin. Opiskelut pitivät minut kiireisenä ja toivat rytmiä sekä sisältöä päiviini. Rakastin asuntoani ja Turkua yhä enemmän. Pyöräilin päivittäin jokivartta pitkin yliopistolle ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Vaikka itse opiskelu ei osoittautunut kovinkaan mieluiseksi, tutustuin sitä kautta kuitenkin uusiin ihmisiin ja sosiaalinen elämäni kasvoi huomattavasti. Minun ei enää tarvinnut takertua samalla tavalla poikaystävääni, mikä paransi myös meidän suhdetta huomattavasti. Loppukeväästä kumpikaan meistä ei enää löytänyt syytä, miksen muuttaisi poikaystäväni omistusasuntoon seuraavana syksynä.
Ainoa huono puoli siinä vain oli sijainti. Asunto oli Haritussa, mikä tarkoitti hyvästejä Martille, jokivarrelle ja tuplasi matkani yliopistolle. Mutta ajattelin niiden olevan asioita, joita pitää uhrata onnistuakseen parisuhteessa. (Ja kuinka väärässä olinkaan.) Itkuiset jäähyväiset koittivat toukokuussa, kesän vietin töiden merkeissä Helsingissä ja syksyn tullen oli aika muuttaa uuteen kotiin. Ja mukaan uuteen kotiin tuli myös uusi perheenjäsen, Mindi.
Hetkellisen "perheonnen" jälkeen ongelmat alkoivat kuitenkin jälleen kärjistyä ja aloin tuntea olevani eristyksessä kaikesta. Mindistä oli paljon seuraa yksinäisyyteeni, mutta samalla pentuaika oli todella hermoja raastavaa, kun sisäsiisteydestä ei vain meinannut tulla mitään. Avomiehen olleessa edelleen pitkiä pätkiä poissa, Mindi oli lähes kokonaan vastuullani, mikä rajoitti osallistumistani opiskelijajuttuihin. Samoihin aikoihin koin todella suurta turhautumista opiskelujen suhteen ja yritin vaihtaa alaakin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka viihdyin kodissamme ja asuinalueella hyvin, alkoi ahdistus nousta jälleen pintaan.
Syksy 2010, syksy 2011, syksy 2012
Vuosina 2010-2012 oli hyviä aikoja, huonoja aikoja ja hyvin huonoja aikoja. Ristiriidat kasvoivat jossakin vaiheessa niin suuriksi, ettei niitä pystytty enää kunnolla sopimaan. Yhteisen kodin, koiran ja historian takia olin valmis kuitenkin taistelemaan. Jaksoin aina toivoa pysyvää käännettä parempaan, mutta emme pystyneet muuhun kuin tilapäisratkaisuihin. Lopulta joulukuussa 2012 oli aika lopettaa toistemme satuttaminen, jakaa tavarat ja muuttaa pois kodistamme.
Tammikuussa 2013 muutin ensimmäistä kertaa opiskelija-asuntoon tänne YO-kylään ja aloin pikku hiljaa toipua erosta. Opettelin ensimmäistä kertaa elämään oikeasti omillani ja siinä onnistuminen tuntui todella palkitsevalta. Aloin nähdä elämässäni taas paljon hyviä puolia ja opettelin nauttimaan niistä. Tutustuin itseeni ja aloin tehdä asioita, joita itse halusin. Ja aloin rakentaa suhteen jäljiltä pohjamudissa lilluvaa itsetuntoani pala palalta paremmaksi.
Maaliskuussa mukaan tuli tämän blogin pitäminen, joka on tukenut prosessiani valtavasti. Vuosi 2013 oli tasaista nousukiitoa ja osoittautui synkästä alustaan huolimatta ehkä tähän astisen elämäni parhaimmaksi. Löysin pitkästä aikaa tasapainon itseni, elämäni ja opiskelujeni suhteen. Mutta, kuten blogia seuranneet tietävät, nousukiito ei ollut ikuista. Palattuani alkuvuodesta kahden kuukauden Aasian reissultani, on elämäni ollut aikamoista pyörremyrskyä.
Puoleen vuoteen on mahtunut muun muassa kriisejä ja epäonnistumisia opiskelujen sekä töiden kanssa, rakastumisia, ihmissuhdesolmuja, henkilökohtaisia menetyksiä, Mindin rankka sairastumisjakso, valmistumisen jälkeinen tyhjiö, kimpoilua eri paikkakuntien välillä, sairastelua ja jatkuvaa pähkäilyä siitä, mitä haluan oikeasti tehdä elämälläni. Nyt soppaan lisätään vielä ainakin muutto Helsinkiin ja 7 viikkoa kestävä matka. Ei voi ainakaan valittaa, etteikö yhteen vuoteen mahtuisi paljon tapahtumia.
Talvi 2013, syksy 2013, kevät 2014
On tietysti ollut myös paljon hyviä hetkiä, mutta tämä vuosi on ollut yksi rankimmista ikinä, etenkin henkisesti. Se, että olen vielä jotenkin kasassa kaiken tapahtuneen jälkeen, on paljolti myös tämän kaupungin ansiota. Turku on ollut minulle aina tietynlainen turvapaikka, jonne vetäytyä ja josta olen saanut energiaa vaistoinkäymisten voittamiseksi. Uskonkin, että tämän vuoden jälkeen olen vahvempi kuin koskaan. Toivottavasti henkinen vahvistumiseni kestää myös Helsingissä asumisen kaikkien näiden vuosien jälkeen, eikä aikaisempi ahdistus nouse enää pintaan.
Tänään suljen oranssin oveni viimeistä kertaa.
Niin se kai vain menee, että yksi ovi täytyy sulkea takanaan, jotta voi avata uuden edessään.
Se ei siis ollut erityisen kaunis kappale, mutta se oli täynnä elämää. Täynnä minun elämää. Se kasvatti ja opetti, hajotti ja korjasi, itketti ja nauratti. Se teki minusta itsenäisen, pakotti minut kohtaamaan epäonnistumisia ja nousemaan niiden jälkeen takaisin jaloilleen. Se teki minusta minut. Tänään, kun suljen oranssin oven viimeistä kertaa, on tämän kappaleen lopun aika ja uuden kappaleen alun aika. Sen myötä en jätä hyvästejä pelkästään rakkaalle kodille ja kaupungille, vaan myös koko tähän astisen elämäni merkittävimmälle kappaleelle. Se ei ollut lähellekään täydellinen kappale, mutta minulle se tulee aina olemaan uskomattoman tärkeä ja ikimuistoinen.
Siksi haluankin omistaa Turulle ja täällä elämilleni vuosille yhden kauneimmista, mutta samalla yhden surullisimmista kappaleista, joita tiedän. Kyseinen biisi on alkanut viime aikoina soida aina radiossa, kun olen lähtenyt ajamaan jonnekin. Ja sen sanat ovat niin totta. Vaikka se sattuukin järkyttävän paljon, on tullut aika päästää irti.
Olen saanut sitä liikaa ja liian vähän. Olen kerjännyt ja pihdannut sitä. Olen leijunut pilvissä ja rypenyt pohjamudissa sen takia. Olen hyväksikäyttänyt ja minua on hyväksikäytetty sen nimissä. Olen kasvattanut ja kuihduttanut sen siementä sisälläni. Olen sekoittanut sen vihaan, seksiin ja ystävyyteen. Se on antanut minulle toivoa ja vienyt minut toivottomuuteen. Se on tehnyt minusta maailman onnellisimman ja maailman onnettomimman naisen. Rakkaus nimittäin.
Rakkaus on helvetin julma laji. Se on kuin peli, jonka säännöt luulet juuri oppineesi ulkoa ja sitten joku ilmoittaakin, että niihin on tullut muutoksia. Sitä voi harrastaa vaikka kuinka paljon oppimatta oikeastaan mitään. Siitä voi kuvitella tietävänsä kaiken, vaikka ei oikeasti tiedä yhtään mitään. Sitä voi elää harhaluuloissa, että edelliset rakkaudet ovat tehneet fiksummiksi ja huomata silti toistavansa samoja virheitä kerta toisensa jälkeen. Vaikka olisi kuinka kokenut rakkaudessa, sen osuessa kohdalle on aina yhtä avuton kuin silloin ensimmäisellä kerralla. Se riuhtoo, repii, raapii ja syö elävältä. Se myös satuttaa, itkettää, ärsyttää ja kuvottaa. Ja silti sitä aina vain janoaa lisää. Miksi?
Koska mikään tunne ei voita rakastumisen huumaa. Sitä, kun kaikki tuntuu mahdolliselta sen yhden tietyn ihmisen kanssa. Sitä, kun unohtaa kaiken ympärillä olevan ja keskittyy vain nauttimaan siitä tunteesta toisen ihmisen kanssa. Sitä, kun maailmasta tulee parempi paikka elää sen toisen ihmisen takia. Sitä, kun kaikki mitä toinen tekee tai sanoo on täydellistä ja ihmeellistä. Sitä, kun tuntee itsensä ihanaksi, koska toinen haluaa sinut. Sitä, kun uskoo elävänsä sen ihmisen kanssa onnellisena elämänsä loppuun asti.
Kun se huuma laskeutuu, iskee todellisuus. Sitä huomaa, että se toinen ihminen saattakin alkaa rajoittaa niitä mahdollisuuksia. Sitä tajuaa, että maailmassa on aika paljon muutakin kuin se yksi ihminen. Maailmasta saattaakin tulla pahempi paikka elää sen toisen takia. Kaikki, mikä ennen oli siinä ihmisessä täydellistä ja ihmeellistä, saattaakin alkaa ärsyttää. Sitä alkaa tuntea itsensä taas huonoksi ihmiseksi, kun toinen ei haluakaan sinua sellaisena kuin olet. Ja sitä alkaa tajuta, ettei sillä tarinalla ehkä olekaan onnellista loppua.
Tuo on se kiertokulku, mitä minun suhteeni ovat toistaneet. Joskus siihen on mennyt vuosia, joskus kuukausia ja joskus viikkoja. Mutta lopputulos on aina ollut sama. Rakastumisen jälkeen pitäisi osata myös rakastaa. Sietää virheitä toisessa, itsessä ja suhteessa. Olen yrittänyt sitä ja saanut aina siipeeni. Ehkä rakkaus ei ole ollut tarpeeksi vahvaa tai en ole osannut käsitellä sitä oikein. Tai sitten en ole jakanut sitä vielä oikean ihmisen kanssa. Mene ja tiedä.
Tiedän osaavani rakastaa. Rakastan perhettäni, ystäviäni ja koiraani. Rakastan paikkojani, kaupunkejani ja kotejani. Rakastan kokemuksiani ja tavaroitani. Lähes joka päivä rakastan myös itseäni. Ja kaikkea tuota rakastan ilman sen suurempia vaikeuksia. Mutta kun kuvioihin astuvat miehet, olen hukassa. En tiedä, onko vika minussa, heissä vai molemmissa. Tai sitten vain tapaan vääriä ihmisiä oikeaan aikaan ja oikeita ihmisiä väärään aikaan.
Se, mitä haluan ei ole sitä, mitä tarvitsen. Janoan hulluksi tekevää, polttavaa rakkautta, vaikka oikeasti tarvitsisin luottamusta. Kun jostakin asiasta tulee vaikea ja saavuttamaton, minun on vain pakko saada se. Kiinnostun toinen toistaan ongelmallisemmista miehistä, vaikka tiedän heidän satuttavan minua. Kivat, kiltit ja hyvät miehet eivät vain sytytä minua. Paitsi, jos he alkavat käyttäytyä kuin huonot miehet. Tiedän ansaitsevani hyvää kohtelua, mutta silti olen aina valmis heittäytymään uudelleen ruhjottavaksi. Ja hyvien miesten seurassa minusta taas tulee The Bad Guy. Ehkä sitä vielä joskus oppii virheistään.
Niin, mitä tapahtui sille itsevarmalle sinkkunaiselle, joka vielä alle vuosi sitten hehkutti, ettei haittaa, vaikka elämään ei tulisi enää koskaan oikeita tai vääriä miehiä? No, se hölmö kyllästyi olemaan tasaisen onnellinen. Se hullu tajusi tarvitsevansa niitä huippuja, pohjia ja kaikkea siltä väliltä. Se halusi nauraa ja itkeä, hymyillä ja huutaa, nauttia ja kärsiä. Se halusi suudella kesäsateessa, painautua toisen ihmisen syliin ja väristä himosta. Tuntea elävänsä joka solulla nyt ja tässä. Se typerys meni ja avasi sydämensä miehelle ja vielä kahdesti. Se sekopää hyppäsi kympistä pää edellä, vaikka tavallaan tiesi, että vastassa olisi vain kova betoni. Ja se urpo ei edes halua katua, koska pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi se unohti kyynisyytensä ja uskoi taas rakkauteen.
Ehkä rakkaus on sittenkin opettanut minulle jotain. Edellisessä suhteessa viruin onnettomana vuosia, tänä vuonna osasin päästää irti parissa kuukaudessa. En enää suostu kestämään mitä vain, koska tiedän pärjääväni omillani. Tiedän, mitä ansaitsen ja en ajatellut ainakaan vielä näin nuorena tyytyä vähempään. Kompromissien aika on sitten lähempänä kolmeakymppiä, jos edes silloin. Mutta en pistä pahakseni, jos jotain mahtavaa ilmestyy ennenkin sitä. Joku, jossa yhdistyy hyvän ja pahan pojan parhaimmat puolet vastutamattomalla tavalla.
Ehkä joskus tulee vielä päivä, etten jää kakkoseksi työlle, päihteille, kuntoilulle, kavereille, toiselle naiselle tai millekään muulle. Ehkä joskus joku vielä kohtelee minua hyvin ja tajuan myös arvostaa sitä. Ehkä joku vielä rakastaa minua kaikkine virheineni. Ja ehkä se tunne on molemminpuoleinen. Ehkä joku vielä joskus nauraa kanssani sekä minun että hänen huonoille puolille. Ehkä pystyn taas joku päivä avaamaan sydämeni ja antamaan kaikkeni, jos joku osoittautuu sen arvoiseksi. Ehkä opin rakastamaan oikein, jos löydän sen oikean ihmisen.
Sitä Jokua odotellessa ajattelin kuitenkin toteuttaa muutamia muita unelmia, jotka ovat vain minua varten. Ja ehkä jälleen kerran, kun sitä vähiten osaan odottaa, rakkaus yllättää nurkan takaa ja vetää maton jalkojeni alta. Sekoittaa pääni ja elämäni tasapainon, joita olen huolella rakentanut. Sehän siinä rakkaudessa kai kaikista parasta onkin. Kaikessa kamaluudessaan se on kuitenkin elämän suola, joka yllättää täysin odottamatta ja josta ei vaan saa tarpeekseen.
"Vai niin, siis jouduin nielemään, ei kämppää, ei poikaystävää. En olis saanut luottaa tähänkään. Se pistää miettimään, kun jotain yrittää ja silti ulos jää, ei sisään pääsekään. Se alkaa naurattaa, kun oppii huomaamaan, et kaikki katoaa, aikanaan"
(Anna Puu)
Väkisinkin tuolla postissa kirjeitä ja kortteja lajitellessa muistuu mieleen vuoden takainen elämäntilanteeni. Silloin oli käynnissä lähes viisi vuotta kestäneen parisuhteeni hautajaisprosessi, josta olin henkisesti tietysti täysin romuna. Töihin mennessä yritin aina saada itseni jotenkin ihmisen näköiseksi ja vääntää hymyn huulille, jotta kukaan ulkopuolinen ei näkisi, miten paljon minuun sattui. Ja yllättävää kyllä, se jopa toimi, työvuorot olivat minulle henkireikä, jotka pitivät minut edes jotenkin järjissäni kaiken sen henkisen kaaoksen keskellä.
Erolle tuskin on koskaan oikeaa aikaa tai paikkaa, mutta tuo ajankohta oli ehkä kaikista huonoin mahdollinen. Joulu kun on aina ollut lempiaikaani vuodesta, joten pelkäsin eron pilaavan myös koko jouluni. Itse olisin varmasti väkisin antanut tekohengitystä suhteelle vielä joulun yli, mutta vastapuoli teki kantansa sen verran selväksi, että suuntasin joulunviettoon eronneena. Ilmoitin asiasta läheisille ja kerroin samalla, etten halua asiaa vatvottavan joulun aikana. Päätin, että ero ei pilaisia vuoteni lempijuhlaa, vaan kerkeisin surra ja märehtiä myöhemminkin. Se oli yksi järkevimmistä päätöksistäni. Sain viettää mukavan joulun rakkaideni parissa ja ottaa etäisyyttä tilanteeseen, jota oli väännetty ja käännetty monet kerrat pitkin syksyä. Vuodenvaihde ei sitten sujunutkaan ihan niin järkevästi, vaan päädyin vetämään kauheat kännit, jotta unohtaisin kaiken. Siitä seurasi vain lähes vuorokauden pituiset treffit wc-pöntön kanssa. Viina ei tosiaan ole mun tapa hukuttaa murheita, se tuo niitä vain tuplasti lisää!
Jokaisella erolla on tietysti omat syynsä, enkä ala niitä julkisesti sen enempää avata. Mutta oli suhteessa paljon hyvääkin, koska ei kukaan vietä viittä vuotta elämästään läpeensä huonossa suhteessa (en edes minä!). Rakkaus voi tehdä välillä todella sokeaksi, mutta lopulta oli vain parempi todeta, ettemme olleetkaan niin match made in heaven kuin aluksi luulimme. Vaikka suhde olisi pitänyt lopettaa varmasti jo paljon aikaisemmin, olen jokaisesta siinä vietetystä vuodesta kiitollinen. Ilman niitä, olisin tällä hetkellä varmasti hyvin erilainen ihminen, enkä tietäisi itsestäni läheskään näin paljon. Suhteesta jäi myös lukemattomia hyviä muistoja, matkoja ja hetkiä ja olenkin iloinen, että pystyn edelleen nauramaan exäni kanssa, ilman minkäänlaisia kaunoja. Lisäksi sain hänen perheenjäsenistään läheisiä, jotka tulevat toivottavasti aina pysymään osana elämääni. Aina erojen ei siis tarvitse olla likaisia, mutta helppoja ne tuskin koskaan tulevat olemaan.
SINKKU
Tuon statuksen jouduin kohtaamaan vuosien jälkeen viime joulukuussa, ja vasta nyt tajuan, että kulunut vuosi on ollut ensimmäinen todellinen sinkkuvuoteni. Ensimmäisen poikaystäväni tapasin 16-vuotiaana, jota edeltäneitä vuosia en laske sinkkuudeksi. Ne olivat vain epävarman teinitytön epätoivoista hapuilua löytää joku joka välittäisi. Ensimmäisen suhteeni päätyttyä oli vuorossa kyllä noin 10 kuukauden "sinkkukausi", jonka aikana tunsin aluksi kaikkien ovien maailmassa olevan auki juuri minua varten ja loppua kohden taas kyllästyin kaikkiin maailman miehiin. Ja juuri kun sitä vähiten odotin, törmäsin siihen ehkä kaikista epätodennäköisimpään vaihtoehtoon miehistä ja PAM! rakastuin.
Siitä seurasi sellainen vuoristorata ylä- ja alamäkineen, jollaiseen en olisi koskaan osannut valmistautua. Tuohon aikaan sisältyi myös yksi muutaman kuukauden ero, jonka aikana yritin myös hetken haahuilla sinkkuna, mutta henkisesti olin vielä täysin kiinni miehessäni. Silloin vajosin niin syvälle synkkyyteen ja sorruin moniin sellaisiin epätoivoisiin tekoihin, joita on vielä nykyäänkin ahdistavaa muistella. Kun sitten tuon eron jälkeen palasimme takaisin yhteen, päätin, että jos koskaan enää päädymme samaan tilanteeseen, lähden, enkä enää katso taakseni. Ja kun tuo hetki vuosi sitten koitti, minä myös lähdin, enkä ole katsonut kertaakaan taakseni. Monet ystäväni ovat ihmetelleet, miten olen selvinnyt erosta niin yllättävän nopeasti ja tasapainoisesti, ja ainakin itse uskon syyn olevan juuri tuossa päätöksessä.
Mutta takaisin sinkkuuteen, joka on kuitenkin tämän kirjoituksen pääinspiraatio. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sinkkuus olisi ahdistanut minua aluksi. Oli aikamoinen shokki alkaa opetella elämään yksin, kun oli sitä ennen viettänyt useita vuosia opetellen elämään jonkun kanssa. Tuota prosessia ei myöskään helpottanut se fakta, että sinkkuutteen, etenkin naisten, suhtaudutaan yleisesti ennemmin negatiivisesti kuin positiivisesti. Naisten sinkkuus tuntuu olevan suotavaa ainoastaan ennen 20 ikävuotta, 20-25-vuotiaana alkaa niskaan sadella kannustavia "Kyllä sinä vielä jonkun löydät"-kannustuksia, 25-35-vuotiaana ympärillä aletaan kuiskia: "Mikähän tossakin on vikana, kun sillä ei ole miestä?" ja auta armias, jos olet sinkku vielä yli 35-vuotiaana, niin se on kylmästi GAME OVER! Silloin on parempi vaan hyväksyä kohtalonsa vanhanapiikana ja hankkia seuraksi lauma kissoja.
Lisäksi naisten sinkkuudessa tuntuu olevan kaksi kategoriaa. Joko olet se epätoivoisesti elämänsä miestä etsivä luuseri tai sitten olet se epätoivoisesti itseään baarissa tyrkyttävä horo. Se on sitten henkilökohtainen voivoi, jos et sovi kumpaankaan muottiin! Miehillä taas kaikki on tässäkin asiassa helpompaa: 35-vuotiaiksi he ovat meneviä poikamiehiä ja siitä eteenpäin he muuttuvat vuosi vuodelta "charmikkaammiksi" ja ottavat itselleen 20 vuotta nuoremman vaimon, jonka kanssa tehtailevat lapsia vielä kuolinvuoteellaankin. Stereotypioita, tiedän, mutta jostain käsityksistä nekin saavat alkunsa.
Yksinäinen, epätoivoinen, onneton, puolikas...Tuossa vain osa niistä mairittelevista ilmaisuista, joihin törmää sinkkuuteen liittyvissä keskusteluissa. Minkä takia vielä nykymaailmassa, joka pröystäilee tasa-arvoisuudellaan, naisen elämän onnistuminen määritetään pitkälti sen mukaan, kuinka hyvän miehen hän onnistuu saamaan? Tai ei sillä väliä, vaikka ei olisi niin hyväkään, kunhan on mies! Itsekin ajattelin ennen, että elämäni on onnistunut vasta sitten, kun vietän tasapainoista perhe-elämää omakotitalossa. Nyt mietin, että ehkä ruusuinen perheidylli onkin vain vilkkaan mielikuvituksen luoma illuusio, joka on hyvin kaukana todellisuudesta.
Nykyään tiedän, että elämäni on arvokas ja onnistunut, vaikka en koskaan enää löytäisi oikeaa tai väärää miestä itselleni. Tiedän myös, etten ole yksinäinen, vaikka olenkin yksin. Kuluneen vuoden aikana olen saanut myös tutustua itseeni täysin uudella tavalla. Kuka olen? Mistä pidän? Mitä haluan? Mikä tekee minut onnelliseksi? Olen oppinut tämän matkan varrella uskomattoman paljon asioita itsestäni ja tiedostanut sellaisia puolia, joiden en edes tiennyt olevan olemassa. Olen tajunnut, että elämässä on vain yksi varmasti pysyvä ihmissuhde, suhde itseensä. Jos se ei ole kunnossa, eivät elämän muutkaan ihmissuhteet voi olla kunnossa. En tarvitse miestä ollakseni kokonainen, olen tällaisenaankin kokoNAINEN. Yksi käännekohta tässä koko prosessissa oli ihanan Jennyn kirjoittaman Ikisinkku blogin löytäminen kesällä. Todella upeaa ja inspiroivaa, että joku uskaltaa kirjoittaa niin rohkeasti, rehellisesti ja persoonallisesti omasta sinkkuudestaan, miehistä ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä.
En kaipaa tällä hetkellä parisuhdetta, koska elän edelleen kuherruskuukautta itseni kanssa, minkä lisäksi nautin huolettomasta flirttailusta ja tapailusta. Elämä on kuitenkin aina täynnä yllätyksiä, joten pidän ovet avoinna kaikille mahdollisuuksille. Sitten joskus, jos elämässäni koittaa aika uudelle parisuhteelle, koen olevani siihen valmiimpi kuin koskaan aikaisemmin. Kun on löytänyt edes jonkinlaisen sisäisen rauhan itsensä, menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa, on helpompi kuvitella vielä joskus jakavansa ne jonkun toisen kanssa. Tiedän myös, että tulevaisuudessa en aio suostua yhtä isoihin kompromisseihin kuin aikaisemmin tai päätyä muuttamaan itseäni toisen takia. Nyt tiedän, ettei elämä lopu sinkkuuteen, päinvastoin, joten minun ei tarvitse roikkua onnettomassa suhteessa vain sen takia, etten olisi yksin.
Sitten pitäisi varmaan kirjoittaa jotain superhehkutusta sinkkuuden hyvistä puolista. Ehdoton lempparini on tietysti se, että saan tehdä tai olla tekemättä juuri sitä, mitä itse haluan. Ei tarvitse kysyä toisen mielipidettä tai lupaa yhtään mihinkään, vaan voin tulla ja mennä koska vaan. Voin jättää kämpän siivoamatta vaikka kuukaudeksi, eikä kukaan ala valittaa siitä.
Parisuhteessa ollessani koin myös aina olevani huono ystävä, koska ei muka ollut aikaa ystäville. Saan kiittää onneani, että elämässäni oli muutama niin hyvä ystävä, että he pysyivät rinnallani silloinkin, kun en sitä ansainnut. Nyt sinkkuna arvostan ystäviäni enemmän kuin koskaan. Mikään ei ehkä ole parempaa kuin järjestää kunnon tyttöjenilta herkuttelun ja juoruilun parissa. Ja nykyään jaksan ruotia myös ystävien parisuhdekuvioita suurella innolla, kun ei ole enää omia vatvottavana!
Sinkkuna olen myös uskaltautunut kokeilemaan ihan eri tavalla uusia asioita, joista olen saanut nauttia koko vuoden. Muutenkin olen nauttinut elämästä uudella tavalla, tuntuu kuin kaikki aistini olisivat heränneet horroksesta eloon. Elämä ei ole läheskään niin vakavaa kuin ennen, vaan pystyn nauramaan loputtomasti maailman typerimmille asioille ja etenkin itselleni. Itken vähemmän, en edes muista koska olisin riidellyt viimeksi kenenkään kanssa, syön terveellisemmin ja kuntoilen enemmän. Sinkkuus onkin tuonut mukanaan niin henkisen kuin fyysisenkin hyvinvoinnin.
Kaiken kaikkiaan kokemukseni sinkkuudesta ovat olleet enemmän positiivisia kuin negatiivisia. On uskomattoman hieno tunne seistä omin jaloin ja pärjätä elämässä omin avuin. Ja silloin kun ei pärjää, on olemassa onneksi perhe, hyvät ystävät ja Mindi. Heitä ilman en olisi nyt tässä, joten kiitos niille, joille se kuuluu. Kukaan ei pärjää elämässä täysin yksin, mutta tukiverkon voi löytää muualtakin kuin miehestä. En kiellä, etteikö hyvä parisuhde toisi mukanaan paljon sellaista, mitä yksin ei välttämättä voi kokea, mutta ainakin huonossa suhteessa kitumisen sinkkuus voittaa 100-0! Hyvä ihmissuhde on aina tavoittelemisen arvoinen asia, mutta on oikeastaan aika samantekevää, onko tuo suhde kumppaniin, perheenjäseneen, ystävään tai itseensä. Jokaisesta niistä voi löytää tasapainon elämäänsä.
Pitkästä aikaa olen oikeasti ylpeä jostakin suorituksestani. Selvisin ensimmäisestä sinkkuvuodestani kunnialla ja olen tyytyväinen elämääni. En takertunut menneeseen, en hakenut lohtua laastarisuhteesta, vaan kohtasin maailman just by myself. Ja hengissä ollaan, jopa ehjempänä kuin koskaan. Kannan sinkkuleimani ylpeydellä ja toivon, ettei kukaan muukaan nainen koe sinkkuuttaan koskaan häpeänä. Tänään (kunhan ensin selviän gradun kritiikistä ja toisen opponoinnista) nostan maljan itselleni ja muille upeille sinkkunaisille, jotka ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat. Ja lupaan tehdä sen tyylikkäämmin kuin tässä kuvassa! (tällöin vielä seurustelin, joten pistetään sen piikkiin :D)
"So raise your glass, if you are wrong in all the right ways!"
(Pink)
P.S Tietenkään sinkkuus ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista joka päivä, niin kuin ei ole parisuhdekaan. Toisina päivinä ahdistaa, toisina itkettää ja toisina masentaa. Mutta niidenkin päivien jälkeen tulee uusi päivä, jolloin taas hymyilyttää, naurattaa ja meinaa pakahtua onneen ja riemuun. Vaikeina päivinä pistän "voimabiisejä" soimaan täysillä ja bailaan niin kauan, että saan taas hymyn huulilleni. Tässä niistä muutama. Kannattaa kokeilla! Stay strong!
