Kaamoskaaos

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Blogi on ollut niin pitkään hunningolla, etten oikein enää muista, miten tätä hommaa tehtiinkään. Päästäkseni takaisin blogimaailmaani selasin kuluneita blogivuosiani ja hämmästelin, miten ihmeessä elämässäni on ollut aika, jolloin päivitin monta kertaa viikossa blogiani. Tällä hetkellä tuntuu vaikealta saada julkaistua edes yhtä tai kahta tekstiä kuukaudessa.

Huhtikuussa päätin pitää blogistani hengähdystauon ja tällä hetkellä tuntuu, ettei tuolle tauolle näy loppua vielä pitkään aikaan. Välillä kaipaan kuitenkin ihan hirveästi säännöllistä kirjoittamista ja tuntuu, että olen tavallan menettänyt osan itsestäni, kun en sitä enää tee.

Vaihtaisin Mindin kanssa paikkoja niin mielelläni!

Elämässäni on vain yksinkertaisesti tapahtunut niin suuria muutoksia tämän vuoden aikana, etten ole enää löytänyt blogin kirjoittamiselle luonnollista paikka elämässäni. Arki rytmittyy todella eri tavalla nyt, kun en enää elele sinkkuboksissani, vaan jaan sen toisen ihmisen kanssa. Tuntuu myös, että joudun nykyään kirjoittamaan elämästäni tietyllä tavalla sensuroidummin, kun pitää varoa, etten loukkaa toisen ihmisen yksityisyyttä teksteissäni. Parisuhteessa eläminen pitkän tauon jälkeen on vaatinut totuttelua ja olisi ihanaa päästä purkamaan sen herättämiä ajatuksia ja tunteita myös tämän blogin kautta, mutta koen, että se olisi väärin avomiestäni kohtaan.

Toinen asia, mikä on syönyt blogiaikaa on työni, joka on ollut todella kuormittavaa koko syksyn. Mediassa on lähiaikoina nostettu esiin useita opettajan työn negatiivisia puolia ja voin ikävä kyllä allekirjoittaa niistä jokaisen. Liian suuri työmäärä, liian suuret opetusryhmät, järjetön määrä palavereita eri tahojen kanssa, oppilaiden ja huoltajien asiaton käytös, uuden opetussuunnitelman kohtuuttomuus jne. Harvassa ovat ne päivät, jolloin en meinaa luhistua työni alle.

Väsymys, ahdistuneisuus, itkuisuus, kyynisyys, erilaiset kivut ja säryt ovat arkeani. Yritän epätoivoisesti löytää intoa työtäni kohtaan, mutta tuntuu, että olen vain umpikujassa. En oikein tiedä, ahdistunko tällä hetkellä enemmän työstäni vai siitä faktasta, ettei minulla tällä tutkinnolla ole juuri muita vaihtoehtoja. Päästäkseni ulos umpikujastani aloitin opinnot avoimessa AMK:ssa, jotta voisin tulevana lukuvuonna hakea yhteisöpedagogin monimuoto-opintoihin. Se kuitenkin vaatisi opintosuorituksia kevääseen mennessä 25 opintopisteen edestä, mikä tuntuu tällä hetkellä täydeltä mahdottomuudelta. Ensi vuoden suunnitelmat ovat siis aivan levällään, mutta alan olla koko ajan varmempi, etten voi jatkaa kolmatta vuotta putkeen luokanopettajana. Jos jatkan, se syö minut elävältä.

Reilu pari vuotta sitten mietin, ennen Etelä-Afrikan matkaani, miten tulen selviämään aikuisuudesta, työelämästä ja sen oravanpyörästä. Ikävä kyllä, monet silloiset pelkoni ovat osoittautuneet todeksi. Aikuisuus ei todellakaan ole ollut helppoa, eikä kovin usein hauskaakaan. Se on tehnyt minusta ihmisen, jota en aina edes tunnista itsekseni. Ja se on pelottavaa.

Siinä se nyt on. Mustana valkoisella. Pieni osa siitä kaaoksesta, jota kannan sisälläni viikosta toiseen. Toivon, että sen kirjoittaminen pienentäisi edes aavistuksen sen taakkaa sisälläni. Samalla tajusin, miten hirveän kova ikävä minulla on blogiani. Ehkä vielä joskus elämässäni koittaa aika, että voin palata sen pariin täysipainoisemmin. Se aika ei kuitenkaan ole vielä.

Toivottavasti teidän muiden kaamos ei ole alkanut yhtä sekavissa tunnelmissa :)

Taistelua valon ja pimeyden välillä

Vaikka syksy on lempivuodenaikani, marraskuu on kuukausi, jonka yli voisin hypätä lähes joka vuosi. Viime vuoden marraskuu taisi olla vain se poikkeus, joka vahvisti säännön. Tänä vuonna sen kaamos onkin taas vienyt tuttuun tapaan mennessään. Työmäärä on ollut valtava, Mindin vointi on ollut välillä todella huono, oma terveys on ollut koetuksella ja muillakin elämän osa-alueilla on ollut huolia ja vastoinkäymisiä.

 

Vaikka viikot ovatkin vierineet vauhdilla, tuntuu jokainen päivä valtavalta ponnistukselta. Unirytmini on aivan sekaisin ja jokainen päivä alkaa väsymyksen vallassa. Jokainen tehtävä töissä tai vapaalla tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta ja kuluttaa jo valmiiksi vähäisiä energiavaroja. Töissä on jaksettava olla sosiaalinen ja hyväntuulinen, mikä taas purkautuu moninaisin tavoin vapaalla.

 

Turhauttaa, ahdistaa, ärsyttää ja väsyttää jatkuvasti. Liian moni hymyistäni ja nauruistani on pakotettuja. Vaikka vasta vuosi sitten lupasin itselleni, etten enää koskaan luopuisi niistä kahdesta. Tuntuu, että mieleni on kuin marraskuinen meri. Tummien aaltojen väliin mahtuu hetkellisiä valonpilkahduksia ja aitoja naurunpurskahduksia, jotka edellistä synkempi aalto vie mennessään.
 

Olen kasvanut siihen malliin, että on vain oltava vahva, tapahtui mitä tapahtui. Noustava ylös jokaisen vastoinkäymisen jälkeen ja käännettävä ne voitokseen. Mutta välillä suurinta vahvuutta voi olla myöntää olevansa heikko. Ja oman heikkouteni olen joutunut kohtaamaan tänä syksynä monta kertaa.

 

Suomalainen yhteiskunta asettaa yksilölle niin suuret paineet, etten enää ihmettele, miksi niin moni sekoaa, tappaa itsensä (ja perheensä) tai muuttaa pois täältä. Koko ajan pitäisi saada aikaan ja suorittaa enemmän. Ja omaa heikkouttaan ei missään nimessä pidä näyttää muille. Kulissit on pidettävä pystyssä, vaikka niiden takana tapahtuisi mitä tahansa.

 

Viimeisin havahdukseni asiaan liittyen tapahtui viime viikonloppuna. Olin viettänyt mukavan lauantaipäivän isin ja Mindin kanssa ja kaikki vaikutti olevan taas paremmin kuin pitkään aikaan ja oli helppo hymyillä. Kunnes tuli yö ja Mindi alkoi ripuloida. Se muuttui nopeasti hyvin veriseksi ja jatkui koko yön noin puolen tunnin välein. Kun aamulla Mindi vielä oksensi kaikki aamulääkkeensä, oli pakko lähteä jälleen kerran päivystykseen.

 

Ja silloin se ajatus välähti mieleeni. Kaiken sen valvotun yön väsymyksen, lamauttavan huolen, itkusta turvonneiden silmien ja marraskuisen sateen keskellä. Hetken aikaa siinä ajaessani mietin, miten helppoa olisi vain kaahata jotain kalliota päin ja lopettaa se kaikki. Tuo ajatus kesti vain hetken, ravistelin sen nopeasti pois mielestäni ja jatkoin matkaani päivystykseen.
 

Se kuitenkin havahdutti minut tajuamaan, miten pitkään olen sinnitellyt jaksamiskykyni äärirajoilla. En tietenkään halua tappaa itseäni tai Mindiä. Tuo ajatus vain toi esiin sen, miten kipeästi kaipaan hengähdystaukoa tästä kaikesta kaaoksesta, jota tällä hetkellä elämäkseni kutsutaan. Ja se kertoo siitä, miten turhautunut olen tähän tilanteeseen, johon en voi itse kuin vain hyvin vähän vaikuttaa.

 

Tuon kokemuksen myötä muistin taas, miten vaarallista on aina vain yrittää olla vahva. Jokaisen on saatava olla heikko. On saatava itkeä, kun siltä tuntuu. On saatava tukea lähimmäisiltään murheisiinsa, kun ei jaksa niitä enää yksin kantaa. Minä olen siitä onnekas, että ympärilläni on paljon aidosti välittäviä ihmisiä, jotka ovat olleet apunani näinä haastavina aikoina. Ja silti olen ollut lähellä uppoamista.

 

Monilla ei ole ympärillä ihmisiä, joihin tukeutua elämän myrskyissä. Voin vain kuvitella sen ahdistuksen määrän, joka heidän sisällään velloo. En voi muuta kuin toivoa, että valo vielä jonain päivänä voittaa heidän mielensisäisen kamppailun. Ja että omakin taisteluni kääntyisi taas aurinkoisempaan suuntaan. 

 

Valtavasti tsemppiä myös kaikille muille marraskuun harmauteen. Ehkä se tästä taas iloksi muuttuu, kun perjantai 13.päiväkin on kohta selätetty! :)

Väsy

Voi luoja, että voi ihmistä väsyttää! Takana on huonosti nukuttuja öitä, kuuden päivän työviikko, luokan ensimmäinen koe, tukiopetusta, oppimissuunnitelman ja pedagogisen arvion tekoa, palavereja, ensimmäinen vanhempainilta ja miljoona muuta työasiaa. Jos joku kehtaa vielä tulla väittämään, että opettajilla on niin helppoa, kun on lyhyet työpäivät, niin tervetuloa seuraamaan minun arkea.

 

Päivärytmikseni on muodostunut aikalailla se, että opetan sen 4-6 tuntia päivässä ja yritän sen jälkeen päästä (vaihtelevalla menestyksellä) koulusta mahdollisimman nopeasti kotiin lenkittämään Mindiä. Sen jälkeen aloitan toisen työrupeaman, joka kestää päivästä riippuen 2-4 tuntia. Tuohon päälle tulee sitten vielä vaihtelevasti kokouksia, koulutuksia, vanhempaintapaamisia yms. Jokainen vähänkin matikkaa osaava pystyy laskemaan, että viikossa huhkin siis vähintään yhtä paljon hommia kuin muutkin.

 

Tavallaan on mukavaa, että osan työasioista pystyy hoitamaan myös kotoa käsin. Toisaalta olisi ihanaa pystyä unohtamaan työt sinä hetkenä, kun avaa kodin oven. Pahinta tässä ammatissa onkin, nyt lyhyen kokemuksen perusteella, se, että aivoja on tosi vaikea saada kytkettyä off-tilaan. Saatan herätä yöllä miettimään luokan uutta istumajärjestystä tai havahtua kesken telkkariohjelman siihen, että olen taas unohtanut jonkun tärkeän asian. Onneksi on Mindi, joka pakottaa tulemaan kotiin, muuten varmaan asuisinkin luokassa!

 

 

Työt vievät ainakin tällä hetkellä ihan älyttömästi voimia ja tuntuu, etten jaksaisi tehdä enää mitään ylimääräistä niiden lisäksi. Inhoan sitä, kun päänsisäinen ääni nalkuttaa: "Pitäisi jaksaa vielä siivota, tiskata, kokata, käydä kaupassa, pyykätä, urheilla, ylläpitää sosiaalisia suhteita, kirjoittaa blogia, kehittää itseään, tutustua uusiin ihmisiin, käydä suuhygienistillä jne." Se aiheuttaa hirveän riittämättömyyden tunteen. Tänään aion kuitenkin tukkia sen äänen keinolla millä hyvänsä, koska olen leponi ansainnut.

 

Pahoittelut siis, että tämä väsymys saattaa näkyä täällä bloginkin puolella. Lupaan kuitenkin, että viimeistään syyslomalla (johon on enää 2 ja puoli viikkoa!) skarppaan blogin suhteen ja kirjoittelen raakileina olevia postauksia loppuun. Silloin viimeistään tiedossa ainakin ajatuksiani opettajuudesta, matkamuistelut Islannista ja säästövinkkejä unelmien saavuttamiseksi. 

 

Nyt jatkan kuvan mukaista aktiviteettia ja toivotan teille kaikille rentouttavaa viikonloppua (koska minulla se alkoi vasta tänään)!