sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Ylisuorittamisen äkkistoppi

Voisin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea olen saanut aikaiseksi kuukauden aikana. Miten hyvin olen sopeutunut uuteen työympäristöön. Miten paljon mahtavia asioita olen kokenut. Mutta se olisi vain osa totuutta. Siksi kerron, mitä tapahtuu ihmiselle, joka ylisuorittaa kuukauden ajan kaikilla elämänsä osa-alueilla. Se sairastuu. On kai onni, että kroppa osaa pistää stopin, jos meno on liian kovaa, vaikka viides flunssa tähän vuoteen on jo vähän liikaa. Nyt on vain pakko koittaa levätä ja koota itseään maanantaiksi.

Se tunne, kun kuvittelet, että kyllä tästä flunssasta selvitään lepäämällä ja heräät seuraavana aamuna näyttäen tältä :D
 
Kulunut kuukausi on ollut aikamoista kyytiä. Etenkin, kun sitä ennen olin kerennyt tottua elämään, joka sisälsi paljon tyhjää vapaa-aikaa. Energiaa ovat syöneet pitkiksi venyneet työpäivät, valtava määrä uusien asioiden sisäistämistä ja itselleni asettamat älyttömät paineet töiden suhteen.  Kuukauteen on mahtunut sen takia aika vähän vapaa-aikaa ja sekin on sisältänyt paljon kaikenlaista ohjelmaa. On ollut yökyläilyjä, Siltsun keikkaa, ristiäisiä, illanviettoja, treffejä, urheilutapahtumia ja vaikka mitä muuta. Vaikka ne ovat kaikki olleet mukavia tapahtumia, ovat ne ylikuormittaneet mieleni ja kroppani äärirajoille.

Ylitin itseni juoksemalla RunFestissa 4,2 kilometriä alle puoleen tuntiin. Oli aika voittajafiilis :)

Kun siihen lisätään vielä jatkuva huoli Mindin tilasta, oli stressicocktail valmis. Perjantaina se kaikki sitten huipentui, kun pääsin töistä kotiin, jonne olin raahautunut pää kainalossa. Tärisin peiton alla kuumehorkassa ja yhtäkkiä Mindi sai epilepsiakohtauksen pitkästä aikaa. Kun sain tilanteen vihdoin rauhoitettua, en pystynyt liikkumaan. Makasin vain Mindin vieressä ja itkin. Ajattelin vain, etten jaksa enää, en pysty nousemaan, en minä tällaista elämää halunnut.


Siinä hetkessä tunsin itseni niin yksinäiseksi tässä maailmassa. Toivoin vain, että joku soittaisi. Tai halaisi. Tai ymmärtäisi. Makasin ja makasin ja makasin. En tiedä, kuinka kauan, mutta se tuntui ikuisuudelta. Siinä maatessa mieleeni piirtyi äkillisesti kuva pakolaispojasta, joka makaa elottomana rannalla. Se havahdutti minut lopulta lamaannuksestani ja pakotti nousemaan ylös. Silloin, kun omat murheet tuntuvat painavilta, suhteutan ne koko maailman mittakaavaan. Se ei poista ongelmiani, uupumustani tai ahdistustani, mutta se saa ne tuntumaan vähän pienemmiltä. Ja se saa muistamaan kaikki hyvät asiat elämässäni.

Kävin luovuttamassa verta pitkästä aikaa ja ihastelin muiden urheilusuorituksia telkkarista. 

Minun ongelmista lähes kaikki on muutettavissa. Ja minä myös pystyn tekemään ne muutokset. On helpompaa heittäytyä avuttomaksi marttyyriksi kuin ryhtyä tekemään tarvittavia muutoksia elämässään. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon välittäviä ihmisiä, jokaisen elämä on loppupeleissä omissa käsissä. Jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa sen parantamiseksi. Jokainen on vastuussa omasta jaksamisestaan.

Luokan kanssa nautittiin elokuun kesäpäivistä metsäretkillä ja tehtiin muita hommia Rekun valvovan silmän alla.

Välillä positiivisetkin asiat voivat kuluttaa voimavaroja ja aiheuttaa uupumista. Kuukauden ajan elin pitkälti muita varten ja unohdin itseni ja oman jaksamiseni. Nyt on pakko höllätä. Laskea rimaa alemmas. Pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Keskittyä henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Lakata vertaamasta omaa elämäänsä muiden elämään. Kaikki ihmiset eivät tarvitse "tyhjää" aikaa. Minä kuitenkin tarvitsen sitä paljon jaksaakseni. Eikä se tee minusta huonompaa ihmistä, vaikka välillä niin ajattelenkin.

Vielä hetki sitten nautittiin rantakeleistä, jotka elokuu vei mukanaan.

Välillä tarvitaan pohjakosketuksia, jotta voi ponnistaa takaisin pintaan. Ja muistaa kaiken hyvän elämässään. Suomessa eläessä siihen kaikkeen vain jotenkin turtuu ja ongelmat saavat älyttömiä mittasuhteita. Siihen kai kaikki negatiivinen pakolaiskeskustelukin pitkälti pohjautuu. Omat ongelmat tuntuvat niin suurilta, että ihmetellään, miksi minun pitäisi auttaa, kun on nämä omatkin haasteet. Mutta juuri auttamalla hädässä olevia saa tarvittavat mittasuhteet ongelmiinsa ja osaa suhtautua niihin paremmin. Juuri siksi hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyöt  tulevat säilymään arjessani. Jotta muistaisin, miten hyvin minulla menee.

2 kommenttia:

  1. Tsemppiä kaikkeen Elisa! Toivottavasti flunssa helpottaa ja löydät vähän enemmän aikaa itsellesi <3 Mindille rapsutuksia 🐶

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emily <3 toivottavasti teillä on kaikki hyvin. Yritän skypetellä, kunhan on aikaa ja ääntä :)

      Poista