Nuppu, joka ei koskaan puhjennut kukkaan

Näin pitkäperjantaina yritän vihdoin kirjoittaa vielä siitä viimeisestä möykystä, joka on musertanut sydäntäni jo pitkään. Se on vain jäänyt kaiken muun huolen, ahdistuksen ja stressin jalkoihin, etten ole sitä vielä itsekään kunnolla pystynyt käsittelemään. Toivon, että kirjoittaminen lievittäisi tätäkin tuskaa, koska se on auttanut ennenkin. Historiaa ei pysty muuttamaan, vaikka kuinka haluaisi, joten on vain uskottava siihen, että kaikella on tarkoitus, myös niillä elämän synkimmillä asioilla.

Onneksi aika kuluu ja tekee tehtävänsä, hitaasti mutta varmasti. Haavat arpeutuvat, tuska helpottaa ja henki kulkee taas lähes normaalisti. Pystynkö koskaan unohtamaan? Tuskin. Enkä haluakaan. Tärkeintä on, että pystyn jatkamaan, nauramaan ja nauttimaan elämästä kipeistä muistoista huolimatta. Olen huono puhumaan vaikeista asioista, siksi kai kirjoitan. Kaksi tietää osan totuudesta. Mutta vain minä tiedän koko totuuden.

En kaipaa sääliä. Ainoa, mitä toivon on ymmärrys. Että ihmiset ymmärtäisivät, että minulla on oikeus pahaan oloon kaiken tapahtuneen jälkeen. Että en välttämättä jaksa seistä muiden ihmisten tukena, koska oma oloni on niin hutera. Että en vielä pysty täydellä sydämellä iloitsemaan muiden onnesta, koska oma sydämeni on mustelmilla. Ja että tämä kirjoitus ei tarkoita sitä, että olisin vieläkään valmis puhumaan. 

Se, mitä minulla oli, oli vasta nupussa ja hyvin pientä. Silti sen menettäminen satutti enemmän kuin mikään pitkään aikaan. En edes tajunnut nauttia siitä, ennen kuin se kaikki oli jo ohi. Nyt jäljellä on vain tyhjät kuoret ja matkaa on jatkettava yksin. Välillä tulee päiviä, jolloin meinaan edelleen menettää uskoni kaikkeen. Uskon kuitenkin, että ilman luopumista ihminen ei voi koskaan saada mitään parempaa elämäänsä. Kolhut ovat tehneet minusta ehkä skeptisemmän, mutta jossain syvyyksissä elää edelleen toivo, että minullekin on olemassa se onnellinen loppu.

Kuva: Wikimedia