Jos joku väittää, että keskellä ei mitään ei tapahdu yhtään
mitään, niin suosittelen vierailua Northern Drakensbergiin. Viimeiset kolme
päivää olen viettänyt pelkkien vuorten ympäröimänä, mutta niihin päiviin on
mahtunut käsittämätön määrä henkeäsalpaavia maisemia, upeita kokemuksia,
dramaattisia käänteitä ja mielenkiintoisia ihmisiä.
Aloitetaan siitä ehdottomasti dramaattisimmasta päivästä,
maanantaista. Yleensähän maanantai on viikosta se päivä, jonka pyrkii vain
unohtamaan mahdollisimman nopeasti. Tämän viikkoista maanantaita en tule kyllä
unohtamaan ikinä. Harvemmin sitä nimittäin tulee aloitettua viikkoa pilvien
korkeudella, lounastettua yli 3000 metrissä tai vaellettua loukkaantuneen jalan
kanssa pitkin vaativia vuoristoreittejä tuulen ja sateen piiskatessa kasvoja.
Suuntasin aikaisin maanantaiaamusta hostellin järjestämälle
”helpolle” vaellukselle, joka paljastui kaikkea muuta kuin helpoksi.
Suuntasimme kohti Northern Drakensbergin vuoristoa, jossa meillä oli tarkoitus
tehdä 12 kilometrin vaellus Amphitheatre vuorelle ja sillä sijaitsevalle
Afrikan korkeimmalle (maailman toiseksi korkeimmalle) vesiputoukselle, Tugela
Fallsille. Kyseinen vaellusreitti on kuulemma rankattu maailman hienoimpien
vaellusreittien top 10:een, enkä ihmettele yhtään miksi.
Aloitimme vaelluksemme 2600 metrin korkeudelta, josta
avautui huikeat maisemat yli vuoriston ja laaksojen. Kuvat eivät pysty
mitenkään vangitsemaan kyseistä näkyä, mutta kyllä siinä jäi Lapin
tunturimaisemat vähän kakkoseksi :D Noin puolet vaelluksesta sujui todella
hyvin kävellen pitkin melko haastavia ja kivikkoisia polkuja. Kävelemiseen piti
kyllä keskittyä aika tavalla, koska yksikin harha-askel olisi johtanut
tappavaan pudotukseen. Ilma oli pilvinen, mutta hyvä ja askel kulki kevyesti
upeita näkymiä ihastellessa.
Mutta sitten tuli se osuus vaelluksesta, joka teki siitä
minun osalta melko tuskaisen kokemuksen. Lähdimme kiipeämään todella jyrkkää
vuorenrinnettä ylös, joka oli täynnä valtavia kivenlohkareita, joiden avulla kipusimme
lähes 200 metrin matkan yli 3000 metrin korkeuteen. Jossakin vaiheessa
kiipeämistä huomasin, että oikean jalkani polvitaive alkoi kipeytyä ikävästi,
mutta sain onneksi taisteltua itseni perille asti. Lounastimme sankassa
sumussa, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Tugela Fallsia.
Kun otin lounastauon jälkeen ensimmäisen askeleen, kavahdin
kivusta. Polvitaipeen vamma oli muuttunut niin pahaksi, etten enää pystynyt
suoristamaan jalkaa kunnolla ilman viiltävää kipua. Siinä vaiheessa meinasi
iskeä pieni epätoivo, kun tiesin, ettemme olleet edes puolessa välissä
vaellusta. Ei siinä auttanut muu kuin purra hammasta ja pistää jalkaa toisen
eteen kivusta huolimatta. Kävely auttoikin aluksi kipuun ja pääsin Tugela
Fallsille melko vaivattomasti. Vesiputouksessa ei ollut kuulemma ollut vettä
viimeiseen viiteen kuukauteen, joten olimme onnekkaita, kun pääsimme näkemään
sen virtaamassa. Jotakin hyötyä siis näistä hemmetin sateistakin!
Putoukselta vaelluksemme jatkui sankassa sumussa kohti
tikapuita, jotka sinetöivät helvetillisen loppuvaellukseni. Laskeuduimme useita
kymmeniä metrejä pitkin lähes pystysuoria tikkaita todella kovassa tuulessa
ilman minkäänlaisia turvavaljaita. Ei varmaankaan taas ihan
turvallisuussuositusten mukaista, mutta only in Africa :D Jännitin
laskeutumista ihan hulluna, koska pelkäsin jalkani pettävän ja syöksyväni
kuolemaan. Vasta alhaalla opas sitten päätti kertoa, että olisi hänellä ollut
turvaköysikin mukana!
No siitäkin onneksi selvittiin hengissä, mutta laskeutuminen
aiheutti entistä kovemman kivun jalkaani, minkä takia loppu vaelluksesta
muodostui todellinen tuskien taival. Drakensbergihan tarkoittaa
lohikäärmevuoria ja nimensä ne ovat kertomusten mukaan saaneet siitä, että
vuorilla kohtasi lohikäärmeitä ja demoneja. Itse ainakin kohtasin omat
demonini, kun linkutin pitkin vaikeakulkuisia vuoristopolkuja ja yritin
keskittää kaiken energiani siihen, etten tuntisi kipua.
Kaiken muun kivan lisäksi viimeisillä kilometreillä taivas
repesi kaatosateeseen, mutta siinä vaiheessa olin jo psyykannut itseni
sellaiseen transsiin, etten tuntenut juurikaan mitään. Koskaan en ole ehkä
ollut niin helpottunut, kun kaiken sumun, sateen ja tuulen keskeltä näin
vihdoin automme ja tiesin selvinneeni hengissä. Sitä seurasi tietysti vielä
kolmen tunnin ajomatka kaatosateessa pitkin todella huonokuntoisia teitä, mutta
siinä vaiheessa en enää edes jaksanut pelätä.
Vihdoin seitsemän aikaa illalla pääsimme takaisin
hostellille, jossa odotti onneksi herkullinen kolmen ruokalajin illallinen ja
lämmin poreallas. Niiden ja lääkkeiden avulla kipu alkoi onneksi hellittää ja
painelin aikaisin nukkumaan melko ylpeänä suomalaisesta sisukkuudestani. Ei
todellakaan se tavallisin maanantai, mutta ainakin ikimuistoinen. Tiistaina
vuorossa oli puolestaan päiväretki Lesothoon, mutta se onkin sitten taas aivan
toinen tarina, johon palaan toivottavasti jo heti huomenna!
Suomalainen sisu kunniaan. Aika hurjalta nuo rautatikkaat näyttivät. Varmasti ajanmittaan jää tuosta seikkailusta muutakin mieleen kuin kipeytynyt polvi !!! Wau !!!
VastaaPoistaJo nyt muistelen vaellusta hymyssä suin, kun jalkaan ei satu enää niin paljon. Niin se aika kultaa muistot. Oli kyllä jännittävä kokemus kaiken kaikkiaan, eikä kaduta yhtään!
PoistaHuh! Kuulostaa aikamoiselta vaellusreissulta! Upean näköisiä kuvia, voin vaan kuvitella miltä kaikki on näyttänyt paikanpäällä. Onko jalka jo paremmassa kunnossa?? En tajunnut mikä siihen oikein tuli? Koska sun on aika palata Suomeen?
VastaaPoistaOlihan se aikamoinen reissu, mutta maisemat olivat ehdottomasti kaiken tuskan arvoisia! Jalka on jo paljon paremmassa kunnossa, koska lepäsin koko eilisenpäivän. En itsekään oikein tiedä, mikä siihen tuli, mut suurin kipu on polvitaipeen alueella. Viimeinen viikko starttaa tänään, edessä vielä Pretoria, Kruger safareineen ja Johannesburg. 14.11 takaisin Suomessa, en voi käsittää, että tää reissu on jo niin pian ohitse!
Poista