MatkaMuistoja: Vaellusta Oulangan kansallispuistossa + Salla

Näin syksyn tullen haaveilen usein ruskavaelluksesta Lapissa. Syksy on ainoa vuodenaika, jota en ole vielä päässyt Lapissa näkemään ja uskoisin sen olevan todella upea kokemus. Rakastan ruska-aikaa ja tutkailen päivittäin lenkeilläni sen etenemistä. Lappihaaveisiin liittyen ajattelin palata matkamuistoissa kesään 2011, jolloin suuntasimme exän ja Mindin kanssa kohti Sallaa, jossa veljeni Jaakko oli silloin töissä. 

Olimme reissussa vain vähän alle viikon, mutta kerkesimme tehdä ja nähdä kaikenlaista. Lähdimme reissuun autolla, joka on ehdottomasti helpoin tapa matkustaa Lapissa, jos tarkoituksena on kiertää useampia paikkoja. Välimatkat Lapissa ovat pitkiä ja julkisia kulkee vain harvakseltaan, jos ollenkaan. Ajoimme Lappiin yhden päivän aikana ja takaisin tulimme yöjunan kyydissä.

Majoituimme Jaakon luokse Sallaan, josta käsin teimme kaksi päivävaellusta Oulangan kansallispuistossa, joka sijaitsee Sallan ja Kuusamon rajalla.  Ensimmäiselle vaelluksellemme lähdimme Oulangan luontokeskuksesta. Kiersimme vajaan 10 kilometrin lenkin vaihtelevissa maisemissa.

Aluksi kuljimme läpi poronhoitoalueen, jossa tosin törmäsimme vain yhteen poroon, joka sekin pinkoi äkkiä meitä karkuun. Poroja tuntui näkevän paljon enemmän teiden varsilla kuin luonnossa. Metsä vaihtui välillä suoksi, jonka ylitimme pitkospuita pitkin.

Vanhoja kuvia selailemalla tajuaa muuten hauskoja juttuja, kuten sen, että käytän edelleen päivittäin tuota tuulipukua, joka esiintyy näissä kuvissa. No, mitäpä sitä ehjää vaihtamaan. Ostin sen juuri ennen tuota reissua alennusmyynneistä ja se on kyllä maksanut itsensä takaisin moninkertaisesti.

Noin puolet reitistä kulki jylhien metsien keskellä. Pysähdyimme välillä lounastauolle, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme takaisin Oulankajoelle. Siitä reittimme kulki kohti Kiutaköngästä.

Lopulta saavutimme Kiutakönkään, joka on 325 metrin mittainen koski/vesiputous. Erityiseksi sen tekee punertava kallioseinämä, joka saa värinsä dolomiittikivestä. Koskesta lähtevä pauhu oli todella upean kuuloista ja ei kyllä tehnyt mieli pudota sen vietäväksi. Eipä mikään ihme, että Mindiäkin vähän jännitti, kun pistimme sen poseeraamaan kosken eteen :D

Ihastelimme myös alueen hiidenkirnuja ja löysimme hauskan onkalon, jonne minun oli tietysi aivan pakko tunkea itseni. Onneksi pääsin sentään myös pois! Kiutakönkäältä on noin kilometrin matka Oulangan luontokeskukseen, joten sitä pääsee ihmettelemään myös paljon lyhyemmällä kävelymatkalla kuin mitä itse teimme.

Toinen päivävaelluksemme oli puolestaan Pieni Karhunkierros, jonka kokonaispituus on 12 kilometriä. Sen lähtö- ja päätepiste on Juuman pysäköintialue ja se on reittinä melko vaativa. Aikaa sen kulkemiseen kannattaa varata reilusti, ainakin 5-6 tuntia. 

Pieni Karhunkierros kulkee pitkin Kitkajoen upeita maisemia ja sen varrella on useita hienoja koskia. Ensimmäisenä niistä saavuimme Myllykoskelle, jossa on aikanaan ollut toimiva viljamylly. Nykyään se toimii päivätupana.

Ylitimme Myllykosken mahtavat kuohut riippusiltaa pitkin, josta meinasi tulla todellinen jännitysnäytelmä. Jaakko lähti ylittämään siltaa Mindin kanssa, mutta Mindi pistikin täysstopin päälle tajuttuaan alla kuohuvan kosken. Yhtäkkiä Mindi onnistui jotenkin irrottautumaan valjaistaan ja oli täysin vapaana sillalla. Onneksi selvisimme vain säikähdyksellä ja saimme Mindin kannettua turvallisesti kosken toiselle puolelle.

Seuraavaksi edessämme oli vaihtelevaa metsä- ja suomaastoa, jossa korkeuserot olivat huomattavia. Onneksi olimme valinneet vaellussuuntamme oikein ja saimme laskeutua Kallioportilta 100 metriä maaporrastusta pitkin alas laaksoon. Lounasta nautimme upeissa jokimaisemissa, josta jatkoimme taivallustamme kohti Jyrävää.

Jyrävä (9 metriä) on yksi Suomen suurimmista vesiputouksista. Putouksen jyrinä kuuluu jo kauas, kun sen valtavat vesimassat virtaavat kalliokapeikon lävitse. Ennen tuota reissua en edes tiennyt, että Suomestakin löytyy oikeita vesiputouksia. Jyrävältä jatkoimme takaisin Myllykoskelle ja siitä lähtöpisteeseemme. Mindi jaksoi kulkea reippaasti mukanamme koko vaelluksen ajan. Ruoka ja uni maistui kyllä koko porukalle tuon suorituksen jälkeen.

Viimeisiä päiviä vietimme rennosti Sallassa kierrellen. Kävimme muun muassa katsastamassa Jaakon omistaman "kultasuon", sotamuistomerkkejä sekä Sallan erikoisen mallisen kirkon. Lopulta oli aika sanoa hyvästit Jaakolle ja Sallalle ja kääntää nokka kohti Rovaniemeä. Siellä teimme pikaisen piipahduksen Joulupukin lahjapuoltiin, josta jatkoimme yöjunaan.

Reissu oli hyvä muistutus minulle siitä, miten paljon mielenkiintoista nähtävää täältä Suomestakin löytyy. Kotimaan matkailussa on myös se hyvä puoli, että Mindin voi ottaa usein mukaan reissuun. Tuon matkan jälkeen olen käynyt jo toisenkin kerran ihastelemassa kesäisen Lapin maisemia, josta voit lukea enemmän tästä. Vaikka Oulangan kansallispuistosta ei löydy varsinaisia tuntureita, on se monipuolisen maastonsa takia upea vaelluskohde, jota voin suositella kaikille. Lapissa ja sen luonnossa on jotain ihmeellistä taikaa, sinne voisin aina lähteä uudestaan. 

Löytyykö lukijoista muita Lappiin hurahtaneita? :)

Pikakatsaus matkasuunnitelmiin

Elämä hymyilee taas, kun kännykkä palasi takaisin huollosta ja saan vihdoin tehtyä katsauksen tämän vuoden matkasuunnitelmiini. Matkakuumetta kävin nostattamassa reilu viikko sitten matkamessuilla ja ainakin tällä hetkellä matkustusvuoteni näyttää hyvin Eurooppa painotteiselta. Viime vuosi tulikin lähinnä matkustettua kaukomailla, joten ihan mukavaa vaihtelua suunnata välillä vähän lähemmäksi. Ainakin lentomatkat ovat huomattavasti inhimillisempiä!

Nyt esittelen reissusuunnitelmat hyvin pikaisesti ja palaan niistä jokaiseen vielä erikseen tarkemmin, kunhan ne lyödään lukkoon. Ei varmaan erikseen tarvitse sanoa, miten täpinöissäni olen, kun on taas jotain, mitä odottaa tänäkin vuonna. Näiden suunnitelmien voimalla jaksan ihan varmasti taas uurastaa läpi tämän talven.

Päätimme melkein heti vuoden alussa lähtevämme Viivin kanssa jälleen yhdessä reissuun tulevana kesänä. Arvoimme kahden vaihtoehdon välillä, jotka olivat reilaaminen lyhennettynä versiona tai Kreikka. Mukavuudenhalu vei tässä väännössä voiton, joten päädyimme Kreikkaan. Vaikka olemme molemmat nähneet aika paljon maailmaa, monet peruskohteet, kuten Kreikka, ovat jääneet näkemättä. Lisäkiinnostusta toivat kreikkalaiset pyllyt ja se, että voimme yrittää vaatia ilmaisia palveluita, koska Suomi tuskin koskaan tulee näkemään Kreikkaan annettuja lainarahoja :D

Kuvat Wikimedia

Matkamme sijoittuu johonkin kohtaa heinäkuuta ja alustavana ajatuksenamme on yhdistää kaupunkiloma Ateenassa ja rento rantaloma jollakin Kreikan saarista. Olenkin kovasti yrittänyt etsiä tietoa noista saarista, joita on ihan älytön määrä, ja miettiä, mikä niistä sopisi meille parhaiten. Nyt kaipaisinkin lukijoilta hyviä vinkkejä Kreikkaan liittyen. Jos sinulla on suositella jotakin saarta, majoitusta, ravintoloita, aktiviteetteja yms. Kreikassa, jaa minulle vinkkisi. Olisin siitä todella kiitollinen :)

Toinen tämän vuoden lähes varmoista reissuista tulee suuntautumaan Slovakiaan ja Puolaan. Äitini täyttää 60 vuotta elokuun lopussa ja lähdemme juhlistamaan sitä näillä näkymin Kaukoretkien vaellusmatkalla syyskuun puolella. Sukumme matkatoimisto Olympia tarjoaa kaukomatkojen lisäksi liikunnallisia matkoja kiehtoviin kohteisiin ympäri maapalloa. Näistä yksi on Slovakia, jossa en itse ole koskaan vielä käynyt. Viikon aikana vieraillaan muun muassa useissa kaupungeissa ja kylissä, vaelletaan upeissa Tatravuoriston maisemissa, nautitaan täysihoidosta ja rentoudutaan hotellin kylpylässä. Tarkemman matkakuvauksen voit lukea täältä.

Kuvat Wikimedia

Ihanaa päästä ylläpitämään tätä vaellushurahdustani tänäkin vuonna. Ja onpahan myös pakko pitää itsensä edes jonkinlaisessa kesäkunnossa, että jaksaa kulkea vuoristossa. Enpä ole pitkiin aikoihin ollut ryhmämatkalla, joten hauska päästä kokemaan taas sekin. Lisäksi tuleva matka on ensimmäinen matkani Olympian Kaukoretkien puolelta, joten mielenkiinnolla odotan tuota reissukokemusta. Matka toimii varmasti myös hyvänä vastakohtana kesäiselle Kreikan löhölomalle.

Kolmas matkasuunnitelmani on vielä täysin lähtötekijöissään, vaikka se saattaakin toteutua ensimmäisenä. Kun selvisi, että Emily muuttaa Englantiin, sovimme heti, että tulisin käymään siellä jossain vaiheessa ja kiertelesimme yhdessä ainakin Lontoossa. Jossakin vaiheessa oli puhetta pääsiäisestä, mutta Emily tuleekin niihin aikoihin käymään Suomessa, joten matka varmasti siirtyy hieman eteenpäin. Toivon kuitenkin, että tuo reissu toteutuisi jo kevään aikana, esimerkiksi toukokuussa.

Kuvat Wikimedia

Kuten aiemmin kerroin Lontoon keskusta-alue on jäänyt minulta lähes kokonaan näkemättä ja olisi kiva päästä tutustumaan siihen vihdoin kunnolla. Lisäksi haluaisin suurena Harry Potter-fanina vierailla myös Lontoon lähistöllä sijaitsevilla Warner Bros. Studiossa, jossa on mahdollista päästä tutustumaan elokuvien lavasteisiin ja rekvisiittaan.

Kuvat Wikimedia

Toivottavasti saataisiin tällä viikolla taas pitkästä aikaa skype yhteys Emilyn kanssa, niin voisi vähän tuotakin reissua suunnitella. 10 tunnin aikaero kun asettaa omat haasteensa puheluille. No, onneksi ei ole enää kauaa, kun Emilykin on taas edes vähän lähempänä, on nimittäin ollut hirveä ikävä <3

Sellaisia matkasuunnitelmia siis tälle vuodelle. Kuulisin mielelläni kaikista kohteista kokemuksia, jos olet jossakin niissä reissannut. Millaisia reissusuunnitelmia teillä muilla on tälle vuodelle? :)

Dramaattinen Amphitheatre & Tugela Falls vaellus

Jos joku väittää, että keskellä ei mitään ei tapahdu yhtään mitään, niin suosittelen vierailua Northern Drakensbergiin. Viimeiset kolme päivää olen viettänyt pelkkien vuorten ympäröimänä, mutta niihin päiviin on mahtunut käsittämätön määrä henkeäsalpaavia maisemia, upeita kokemuksia, dramaattisia käänteitä ja mielenkiintoisia ihmisiä.

 

Aloitetaan siitä ehdottomasti dramaattisimmasta päivästä, maanantaista. Yleensähän maanantai on viikosta se päivä, jonka pyrkii vain unohtamaan mahdollisimman nopeasti. Tämän viikkoista maanantaita en tule kyllä unohtamaan ikinä. Harvemmin sitä nimittäin tulee aloitettua viikkoa pilvien korkeudella, lounastettua yli 3000 metrissä tai vaellettua loukkaantuneen jalan kanssa pitkin vaativia vuoristoreittejä tuulen ja sateen piiskatessa kasvoja.

 

Suuntasin aikaisin maanantaiaamusta hostellin järjestämälle ”helpolle” vaellukselle, joka paljastui kaikkea muuta kuin helpoksi. Suuntasimme kohti Northern Drakensbergin vuoristoa, jossa meillä oli tarkoitus tehdä 12 kilometrin vaellus Amphitheatre vuorelle ja sillä sijaitsevalle Afrikan korkeimmalle (maailman toiseksi korkeimmalle) vesiputoukselle, Tugela Fallsille. Kyseinen vaellusreitti on kuulemma rankattu maailman hienoimpien vaellusreittien top 10:een, enkä ihmettele yhtään miksi.

 

 

Aloitimme vaelluksemme 2600 metrin korkeudelta, josta avautui huikeat maisemat yli vuoriston ja laaksojen. Kuvat eivät pysty mitenkään vangitsemaan kyseistä näkyä, mutta kyllä siinä jäi Lapin tunturimaisemat vähän kakkoseksi :D Noin puolet vaelluksesta sujui todella hyvin kävellen pitkin melko haastavia ja kivikkoisia polkuja. Kävelemiseen piti kyllä keskittyä aika tavalla, koska yksikin harha-askel olisi johtanut tappavaan pudotukseen. Ilma oli pilvinen, mutta hyvä ja askel kulki kevyesti upeita näkymiä ihastellessa.

 

Mutta sitten tuli se osuus vaelluksesta, joka teki siitä minun osalta melko tuskaisen kokemuksen. Lähdimme kiipeämään todella jyrkkää vuorenrinnettä ylös, joka oli täynnä valtavia kivenlohkareita, joiden avulla kipusimme lähes 200 metrin matkan yli 3000 metrin korkeuteen. Jossakin vaiheessa kiipeämistä huomasin, että oikean jalkani polvitaive alkoi kipeytyä ikävästi, mutta sain onneksi taisteltua itseni perille asti. Lounastimme sankassa sumussa, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Tugela Fallsia.

 

Kun otin lounastauon jälkeen ensimmäisen askeleen, kavahdin kivusta. Polvitaipeen vamma oli muuttunut niin pahaksi, etten enää pystynyt suoristamaan jalkaa kunnolla ilman viiltävää kipua. Siinä vaiheessa meinasi iskeä pieni epätoivo, kun tiesin, ettemme olleet edes puolessa välissä vaellusta. Ei siinä auttanut muu kuin purra hammasta ja pistää jalkaa toisen eteen kivusta huolimatta. Kävely auttoikin aluksi kipuun ja pääsin Tugela Fallsille melko vaivattomasti. Vesiputouksessa ei ollut kuulemma ollut vettä viimeiseen viiteen kuukauteen, joten olimme onnekkaita, kun pääsimme näkemään sen virtaamassa. Jotakin hyötyä siis näistä hemmetin sateistakin!

 

 Putoukselta vaelluksemme jatkui sankassa sumussa kohti tikapuita, jotka sinetöivät helvetillisen loppuvaellukseni. Laskeuduimme useita kymmeniä metrejä pitkin lähes pystysuoria tikkaita todella kovassa tuulessa ilman minkäänlaisia turvavaljaita. Ei varmaankaan taas ihan turvallisuussuositusten mukaista, mutta only in Africa :D Jännitin laskeutumista ihan hulluna, koska pelkäsin jalkani pettävän ja syöksyväni kuolemaan. Vasta alhaalla opas sitten päätti kertoa, että olisi hänellä ollut turvaköysikin mukana!

 

No siitäkin onneksi selvittiin hengissä, mutta laskeutuminen aiheutti entistä kovemman kivun jalkaani, minkä takia loppu vaelluksesta muodostui todellinen tuskien taival. Drakensbergihan tarkoittaa lohikäärmevuoria ja nimensä ne ovat kertomusten mukaan saaneet siitä, että vuorilla kohtasi lohikäärmeitä ja demoneja. Itse ainakin kohtasin omat demonini, kun linkutin pitkin vaikeakulkuisia vuoristopolkuja ja yritin keskittää kaiken energiani siihen, etten tuntisi kipua.

 

Kaiken muun kivan lisäksi viimeisillä kilometreillä taivas repesi kaatosateeseen, mutta siinä vaiheessa olin jo psyykannut itseni sellaiseen transsiin, etten tuntenut juurikaan mitään. Koskaan en ole ehkä ollut niin helpottunut, kun kaiken sumun, sateen ja tuulen keskeltä näin vihdoin automme ja tiesin selvinneeni hengissä. Sitä seurasi tietysti vielä kolmen tunnin ajomatka kaatosateessa pitkin todella huonokuntoisia teitä, mutta siinä vaiheessa en enää edes jaksanut pelätä.

 

Vihdoin seitsemän aikaa illalla pääsimme takaisin hostellille, jossa odotti onneksi herkullinen kolmen ruokalajin illallinen ja lämmin poreallas. Niiden ja lääkkeiden avulla kipu alkoi onneksi hellittää ja painelin aikaisin nukkumaan melko ylpeänä suomalaisesta sisukkuudestani. Ei todellakaan se tavallisin maanantai, mutta ainakin ikimuistoinen. Tiistaina vuorossa oli puolestaan päiväretki Lesothoon, mutta se onkin sitten taas aivan toinen tarina, johon palaan toivottavasti jo heti huomenna!

Lapin lumous

No niin, sitten olisi taas mammuttipostauksen aika, kun yritän saada mahdutettua 10 päivää, lähes 3000 ajokilometriä ja yli 75 kävelykilometriä yhteen postaukseen. Tekisin muuten useammassa osassa, mutta Prahaan lähdön aika on jo tänään, joten tungen nyt koko reissun yhteen tekstiin. Saa nähdä, millainen sillisalaatti tästä muodostuu, toivottavasti jaksatte lukea :)

Perjantai 19.7.2013 Porvoo-Kuusamo & Ruka (ajokilometrit noin 800)

Kolmen hengen karavaanimme suuntasi kohti pohjoista noin kymmenen aikoihin mökiltämme ja siitä alkoi yli 10-tuntinen ajomatkamme kohti Kuusamoa ja Rukahovia. Matkalla teimme vain muutamia pysähdyksiä ja lähes koko päivä kuluikin autossa istuen. Loppumatkasta saimme tiellemme myös jo ensimmäiset porot, joille ei sitten loppua tullutkaan ennen Lapista poistumista. Uskomatonta, miten porot eivät pelkää tippaakaan autoja, vaikka metsässä vastaan tullessa ne juoksevat kauas karkuun ihmistä. 

Lopulta pääsimme perille Rukallle, jossa siirryimme heti rivitalohuoneistoomme. Asunto oli aivan rinteiden juuressa, mukavan tilava ja siinä oli sauna. Todella hyvä löytö, joka maksoi kolmelta hengeltä aamiaisineen vain 103 euroa. Talvisesonkina hinta onkin sitten varmaan todella paljon suurempi.

 Suuntasimme lievittämään nälkäämme läheiseen ravintolaan, jonka poropasta oli aivan ensiluokkaista. Niinpä vyöryimme täysien vatsojemme kanssa suoraan takaisin kämpälle ja vietimme loppuillan telkkaria katsellen ja saunoen.

Lauantai & Sunnuntai 20.-21.7.2013 Ruka-Tankavaara-Ivalo-Inari (ajokilometrit noin 420)

Launtaina nukuimme pitkään ja söimme hyvin herkullisessa aamiaisbuffetissa. Sen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Tankavaaran kullanhuuhdonnan SM-kisoja. Tapahtuma vietti 40-vuotispäiviä ja tapasimme siellä eräät perhetuttumme, jotka ovat käyneet kisoissa koko tuon 40 vuoden ajan. Seurasimme hetken aikaa itse kisoja, mikä oli mielenkiintoista, mutta ei kovin yleisöystävällistä. Kävimme myös tutustumassa kultamuseoon, mutta ikävä kyllä emme kerenneet itse jäädä huuhtomaan kultaa, koska meidän piti taas jatkaa matkaa. Saimme kuitenkin perhetutuiltamme muistoksi heidän huuhtomansa kisahiput, joten täysin tyhjin käsin emme sentään joutuneet lähtemään!

 Tankavaaran jälkeen ajoimme ensiksi Ivaloon, jossa pysähdyimme syömään Pubi.fi ravintolaan. Kehnosta nimestään huolimatta ruuat olivat erinomaisia, etenkin kanawrapit. Ivalosta jatkoimme suoraan Inariin, jossa majoitumme erään veljieni kaverin luokse. Loppu viikonloppu kuluikin rennosti Inarissa syöden, saunoen, viimehetken ruokaostoksia tehden ja henkisesti vaellukseen valmistautuen.

Maanantai 22.7.2013 Inari-Njurkulahti-Ravadasköngäs-Ravadasjärvi (ajokilometrit noin 63, kävelykilometrit noin 12)

Aikaisin aamusta lähdimme liikkeelle Inarista kohti Lemmenjoen kansallispuistoa. Kävimme Njurkulahdessa aamukaakaoilla ja -pullilla odotellessamme venekyytiämme kohti Ravadasköngästä. Vene lähti liikkeelle kymmeneltä ja seilasimme pitkin Lemmenjoen mutkittelevaa virtausta  noin 45 minuuttia. Maisemat olivat upeat ja sääkin onneksi hyvä. Paikoittain saattoi kuvitella olevansa jopa keskellä sademetsää jokivarren vehreän kasvuston takia.

Veneretkemme päättyi upealle Ravadaskönkään vesiputoukselle, josta alkoi todellinen koitoksemme. Heti alkuun jouduimme nousemaan lähes pystysuorat portaat, jolloin usko omaan kuntoonsa oli kyllä heti koetuksella. Onneksi alkunousun jälkeen pääsimme tarpomaan tasaisemmassa maastossa, jossa jalka kulki huomattavasti paremmin.

 Ensimmäinen kävelyosuus kulki halki upeiden mäntymetsien, joiden oksilla roikkui uskomattomat määrät naavaa. Olo oli välillä kuin kummitusmetsässä, mutta ainakin ilma oli todistettavasti erittäin puhdasta. Pysähdyimme lounastamaan  Ravadasjoen rantaan muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen ja chilinen tomaatti-tonnikala-pasta maistui taivaalliselta, vaikka yleensä inhoan tonnikalaa. Sitä se ulkoilma teettää!

 Kylläisinä jatkoimme taivallustamme Ravadasjoen vartta pitkin kohti Ravadasjärveä. Maisemat olivat jo ensimmäisenä päivänä upeat ja vaihtelevat, eikä vastaan tullut kuin kaksi muuta ihmistä. Rauha ja hiljaisuus tuntui todella miellyttävältä vastapainolta hektiselle kaupunkielämälle. Ajantaju hävisi jo lähes täysin ensimmäisenä päivänä ja vaellus sujui yllättävän hyvin odotuksiini nähden.

Saavuimme perille Ravadasjärven rantaan viiden aikoihin ja pistimme telttaleirimme pystyyn ensimmäistä kertaa. Ilta kului mukavasti nuotiolla istuskellen ja syöden. Pääsin jo heti ensimmäisenä iltana nauttimaan suuresta retkiherkustani eli paahdetuista vaahtokarkeista ja, miten hyviltä ne maistuivatkaan! Kun ilta alkoi viiletä, painuimme nukkumaan, jotta jaksaimme seuraavana päivä jatkaa matkaamme.Vaikka edellisestä telttayöstäni olikin 7 vuotta aikaa, palasivat hyvät muistot heti mieleen telttaan kömpiessäni. Eipä sitä usein ennen nukkumaan menoa ja aamulla herätessään pääse ihailemaan huikaisevan kauniita tunturimaisemia. Vaikka yö olikin melko kylmä, nukuin kuin tukki. Usein minua kiusaavat yöajatukset pysyivät loitolla ja mieli sai levätä permmin kuin pitkään aikaan.

Tiistai 23.7.2013 Ravadasjärvi-Vaskojoki (kävelykilometrit noin 15)

Toinen vaelluspäivä valkeni aurinkoisena. Edessä oli ensimmäiset vesistönylitykset ja tunturikiipeilyt. Aluksi suuntasimme kohti pientä tunturijärveä, jonne kivutessa oli pakko kääntyä jatkuvasti ihastelemaan takana aukeavaa upeaa erämaamaisemaa. Pidimme lyhyen tauon järvellä, josta matka jatkui edellen huikeissa tunturimaisemissa kohti lounastaukoa. Noissa maisemissa oli helppo kuvitella, että olimme ainoat ihmiset koko maailmassa, niin totaalinen oli siellä vallitseva hiljaisuus ja avaruus.

 

 Lounastimme tunturipuron varressa, jossa pääsi ihanasti vilvoittelemaan jalkoja. Ruoka maistui jälleen kerran taivaalliselta ja sen jälkeen makoilimme ähkyinä tovin jos toisenkin ihastelemassa maisemia ja kärtsäämässä ihoa. Sinne olisi voinut jäädä vaikka koko päiväksi, mutta koska käveltävää oli vielä paljon jäljellä, oli pakko jatkaa matkaa. Lähdimme laskeutumaan tunturista kohti alavampaa maastoa ja jalka nousi vielä ihmeellisen kevyesti tuossa vaiheessa.

Koskaan ei kannattaisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Viimeiset viisi kilometriä olivatkin sitten silkkaa helvettiä. Hyttyset ilmestyivät kuin tyhjästä syöden lähes elävältä, maasto muuttui suoksi, jossa eteneminen oli todella hidasta, jalat hyytyivät lähes täysin ja hartiat hädin tuskin jaksoivat kannatella rinkkaa. Koska olimme täysin Tuomaksen suunnitustaitojen armoilla, meillä ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, kuinka pitkä matka edessämme vielä oli. Viimeiset kilometrit tuntuivat kymmeniltä kilometreilta ja olin välillä varma, ettemme pääse koskaan perille. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta, kun Vaskojoen autiotupa vihdoin siisi silmiemme edessä. Selvisimme sittenkin elossa!

Majoituimme autiotupaan ja söimme, jonka jälkeen lähdimme ihastelemaan Vaskojokea. Illan päätteeksi kävimme uimassa jäätävän kylmässä vedessä, jonka jälkeen lämmittelimme tuvassa. Lämpöä tuli sitten vähän liikaa ja tupa oli lähes kuin sauna, joten nukkuminen ei sujunut läheskään yhtä hyvin kuin edellisenä yönä. Lisäksi hyttysiä oli tuvassa tosi paljon, mikä vaikeutti nukkumista entisestään. Vaikka olimme saaneet vaeltaa koko päivän ylhäisessä yksinäisyydessämme, ilmestyi jostakin illansuussa saksalainen vaeltaja, joka majoittui tuvassa kanssamme. Tuomas piti vaeltajalle seuraa, kun taas Anu ja minä keskityimme olennaisempiin asioihin, kuten suklaan syöntiin Salkkareiden Sallatyyliin ja vieraskirjan lueskeluun.

 Keskiviikko 24.7.2013 Vaskojoki-Latnjoaivi-Pehkosen kuru (kävelykilometrit noin 11)

 Aurinko paistoi jälleen kirkkaana ja suuntasimme heti aamusta kohti Latnjoaivi (alias Lanttuaivo) tunturin rinteitä. Maasto oli aluksi melko metsäistä ja vehreää, jossa solisi puroja ja kasvoi mustikoita mielin määrin. Ylemmäs noustessa kasvillisuus muuttui pikkuhiljaa kitukasvuisemmaksi tunturikoivikoksi ja lopulta varvikoksi ja kivikoksi. Näkymät olivat jälleen kerran hienot ja paranivat, mitä ylemmäksi vain kiipesimme.

 Ainoa hetkellinen epätoivon hetki tunturinvalloituksessa koitti silloin, kun huipuksi kuvittelemamme paikan takaa paljastuikin vielä uusi taivallus kohti oikeaa huippua. Onneksi maisemat olivat sen verran upeat, että tuon loppuponnistuksen jaksoi niiden voimalla. En ole koskaan kävellen valloittanut minkäänlaista suurempaa nyppylää, joten tunne huipulla oli unohtumaton. Hetken ymmärsin, mistä vuorikiipeilijät saavat kipinänsä valloittaa yhä suurempia ja vaativampia huippuja. Minulle riitti oikein hyvin näin aluksi Latnjoaivin huippu lähes 593 metrin korkeudessa, mutta eihän sitä koskaan tiedä, minkälaisia huippuja sitä vielä intoutuu valloittelemaan.

Lounastimme huipun huikeissa maisemissa, rakensimme onnitteluviestin kivistä Inarissa asuvan ystävän syntymäpäivän kunniaksi ja nautimme auringonpaisteesta. Lopulta oli taas aika jatkaa taivallusta, mikä sujuikin melko nopeasti alamäkeä pitkin. Koska jalka kulki hyvin päätimme jatkaa aikaisempaa suunnitelmaamme pidemmälle, mikä sitten kostautui omalla kohdallani. Koska en ole koskaa sietänyt hyvin aurinkoa, koitui päivän paahden kohtalokseni ja sain päivän lopuksi itselleni järkyttävän päänsäryn. Onneksi se lähti buranalla ja leirissä lepäilyllä.

Saapuessamme Pehkosen kuruun koimme shokin, kun kahden päivän lähes totaalisen tyhjyyden keskeltä, näköpiirimme ilmestyi mönkijöillä päristeleviä kullankaivajia. Pienistä meluhaitoista huolimatta päätimme leiriytyä kuruun, jossa oli upeat maisemat ympäri erämaata. Ilta kului jälleen rennosti syöden ja innostuimme teltassa jopa pelaamaan korttia ennen nukkumaanmenoa, ihana leirielämä <3

Torstai 25.7.2013 Pehkosen kuru-Morgamojan Kultala-Kultahamina-Härkäkoski (kävelykilometrit noin 23)

Edellisen illan mönkijät olivat vasta alkulämmittelyä sille, mitä kohtasimme seuraavana päivänä. Lemmenjoen alue on ollut pitkään kullankaivajien suosiossa ja nykyään siellä harjoitetaan myös koneellista kullankaivuuta. Kun oli nauttinut viime päivät koskemattomasta luonnosta, oli melkoinen shokki nähdä kullankaivuualueet keskellä kaunista erämaata. Emme päässeet seuraamaan varsinaista kaivuuta, koska kaikki vastaan tulleet kaivuualueet vaikuttivat autioituneilta. Vaikka kaivuualueet ovat vain pienellä osalla kansallispuistoa, olivat ne silti jotenkin masentavia ja toivoisin, ettei kaivuualeet ainakaan lisääntyisi tulevina vuosina. Itse ainakin haluaisin, että Suomen metsät pysyisivät tulevaisuudessakin entisellään, jotta tulevatkin sukupolvet pääsisivät niistä nauttimaan.

Kaivuualueiden jälkeen horisontissa alkoi siintää Lemmenjoen kansallispuiston korkein huippu Morgam-Viibus (599m) alias Mordor, johon olimme ennen reissua aikoneet kiivetä. Koska matka oli jo itsessään aika pitkä, päädyimme matkan varrella muuttamaan suunnitelmia ja kiipesimmekin sitten toiseksi korkeimmalle huipulle Latnjoaiville, joka oli paremmin reittimme varrella. Mordor jääköön valloitettavaksi sitten ensi kertaa varten. Saavuimme lounasaikaan Morgamojan Kultalaan, jossa näkyi vielä merkkejä ensimmäisestä Lapin kultaryntäyksestä. Vilvoittelimme jalkoja virkistävässä vedessä ja nautiskelimme ruuasta ja aurinkoisesta päivästä.

Lounastauon jälkeen jatkoimme matkaa kohti Kultahaminaa. Koska polku oli melko helppokulkuinen vaihdoin vaelluskengät retkisandaaleihin, mikä tuntui silloin taivaalliselta ratkaisulta. Enpä tiennyt, että tulisin seuraavana päivänä katumaan päätöstäni syvästi. Pysähdyimme hetkeksi Kultahaminaan, josta jatkoimme taivallustamme Lemmenjoen vartta pitkin ihaillen jälleen huikeita maisemia. Mutta, kuten aikaisemminkin, myös tänään 23 kilometrin päivänä, jalat muuttuivat loppumatkasta lyijyksi. Kun kävelyreittikin teki vielä nousun metsikköön, niin ettei jokilaaksoa näkynyt enää ollenkaan, alkoivat jälleen kilometrit tuntua kymmeniltä kilometreiltä. Vihdoin kuitenkin pääsimme Ravadaskönkäälle, josta vaelluksemme alkoi, joten ympyrä oli sulkeutunut. Se taas ei kylläkään tarkoittanut vielä sitä, että vaelluksemme olisi ohi. Mitä vielä! Jatkoimme tarpomistamme kohti Härkäkoskea, jotta viimeisen päivän matka lyhenisi.

Lopen uupuneina pääsimme vihdoin noin 12 tunnin vaelluksen jälkeen Härkäkosken upeisiin maisemiin. Lohduttavaa vaelluksella oli se, että vaikka kuinka viimeiset kilometrit tuntuivat tuskaisilta, pinna alkoi kiristyä itse kullakin ja olin aivan varma, etten pysty ottamaan enää askeltakaan, perille päästessä nuo vastoinkäymiset unohtuivat pikavauhtia. Iltarutiineihimme kuului Tuomaksen vetämä jumppa- ja venyttelytuokio, jonka avulla lihakset eivät kipeytyneet koko reissun aikana, ruuan valmistus, syöminen, herkuttelu, mahdollisuuksien mukaan uiminen ja yleinen rento hengailu yhdessä. Nuo kaikki saivat päivän tuskaisuudet unohtumaan pikavauhtia.

 Niin myös tuolloinkin, jumppasimme, söimme hyvin, teimme pienen kävelyn läheiselle joenylityspaikalle, jossa Tuomas pääsi leikkimään oman elämänsä Förikuskia ja vilvoittelimme Lemmenjoen virkistävässä vedessä, joka oli yllättävän lämmintä. Lopulta oli aika mennä nauttimaan viimeisestä telttayöstä vähään aikaan, eikä voinut kuin ihmetellä, miten nopeasti aika oikein olikaan kulunut vaelluksemme aikana.

Perjantai 26.7.2013 Härkäkoski-Njurkulahti-Inari (kävelykilometrit noin 14, ajokilometrit noin 63)

Viimeinen vaelluspäivä alkoi uhkaavissa merkeissä. Pilviä oli kertynyt taivaalle runsaasti ja ukkonen jyrisi jossakin kaukana kumeasti. Tämä joudutti aamutoimiamme kummasti, joihin useimpina aamuina saimme kulumaan kaksi tai kolmekin tuntia. Pääsimme hyvissä ajoin matkaan ja heti lähdettyämme saimmkin päällemme jo muutaman pisaran. Onneksi sade muodostui päivän aikana vain kuuroluonteiseksi tihutteluksi, joten sadevaatteille ei tullut viimeisenäkään päivänä käyttöä. Vaelsimme Lemmenjoen vartta vaihtelevissa metsä- ja jokimaisemissa ja silmissämme siinsivät Inarilaisen O'yes pizzerian pizzat, mikä sai jalan nousemaan reippaasti.

Kunnes koitti se hetki, jolloin jouduin katumaan vaelluskenkien vaihtamista retkisandaaleihin. Kantapäässäni alkoi tuntua aluksi pientä kipua, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Ajattelin, että jaksaisin hyvin seuraavaan taukoon asti, mutta jalka oli vähän toista mieltä. Kiukulla kuitenkin päätin olla vaihtamatta kenkiä ennen taukoa ja niinhän siinä sitten kävi, että tyhmästä päästä kärsi koko ruumis. Vaikka sainkin kengät vaihdettua, oli kipu  siinä vaiheessa niin paha, ettei vaihdosta ollut enää paljonkaan apua. Niinpä viimeisistä kilometreistä tuli tälläkin kertaa erittäin tuskaiset, kun kipu säteili lopulta koko jalkaterään ja polveen asti.

Onneksi Tuomas auttoi tavaroiden kantamisessa, että sain raahattua itseni ja jalkani pois metsästä. Kiitin onnea, että vamma tuli vasta koko reissun viimeisillä kilometreillä, koska muuten olisin varmaan tullut pois metsästä helikopterin kanssa. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin sivistyksen pariin ja suuntasimme heti kohti Inaria ja pizzoja. Ei ole pizza kyllä koskaan maistunut niin hyvältä kuin tuolloin! Ilta jatkui mukavasti majoittajamme synttäreitä vietellen kakun ja muiden herkkujen parissa.

Lauantai 27.7.2013 Inari-Ivalo-Inari (ajokilometrit noin 46)

Edellisen illan venyttyä aika myöhään aloitimme seuraavan aamun hyvin rauhallisesti. Suunnitelmissa oli lähteä käymään Inariviikoilla Ivalossa, jossa järjestetiin watercross-kisat, jossa kilpailijat ajavat moottorikelkoilla veteen tehtyä rataa. Kun vihdoin pääsimme paikan päälle, olivat nkisat jo täydessä vauhdissa. Tykästyin lajiin heti ensisilmäyksellä, vauhtia, hulluutta ja vaarallisia tilanteita juuri sopivassa suhteessa. Tosin yksi sarjoista oli melko puuduttava, koska lähes jokainen kilpailija upotti kelkkansa, jonka nostamiseen kului aika paljon aikaa.Otin kisoista myös useamman videopätkän, mutta en ainakaan vielä saanut niitä liitettyä tähän. Toivottavasti se onnistuisi myöhemmin, niin pääsisitte näkemään suomalaista hurjapäisyyttä parhaimmillaan.

Kisojen jälkeen suuntasimme takaisin Inariin, jälleen pizzoille. Yleensä otan aina pizzalla saman suosikkini eli pizzan kinkulla, aurajuustolla ja ananaksella. Tällä kertaa kuitenkin haastoin itseni maistamaan jotain uutta ja otin poropizzaa aurajuustolla. Kyllä kannatti, se oli kerrassaan herkullista. Ehkä sitä kannattaisi alkaa vähän useamminkin laajentamaan pizzavalikoimaansa, eikä aina tyytyä samaan vanhaan suosikkiin :) Loppuilta kului rennosti saunoen ja jutustellen, mutta koska seuraavana päivänä meitä odotti aikainen lähtö ja pitkä ajomatka, oli puolenyön jälkeen pakko siirtyä unten maille.

Sunnuntai & Maanantai 28.-29.7.2013 Inari-Kuusamo-Kuopio-Porvoo (ajokilometrit noin 1200)

Sunnuntaina oli aika jättää hyvästit Inarille ja kääntää auto kohti Kuusamoa. Kuusamossa kävimme Suurpetokeskuksessa, jossa odotimme innolla pääsevämme näkemään Juuso-karhun ja muut veijarit. Vaikka päivä oli jälleen läkähdyttävä, olivat eläimet onneksi jalkeilla. Karhut odottivat suut suurina ja kielet pitkällä opasta, joka syötti niille muun muassa viinirypäleitä, valkosipulipatonkia, nallekarkkeja ja hunajaa suoraan sormesta. 

 

Kuusamon suurpetokeskus oli piristävä välietappi muuten puuduttavalle autossa vietetylle päivälle. Kuuden karhun lisäksi pääsimme ihmettelemään susia, Mikko-kettua ja ilveksiä. Vaikka eläimet olivatkin puistossa suloisia ja melko kesyjäkin, en kyllä silti toivoisi saavani niitä vastaani seuraavalla metsäretkelläni.

Kuusamosta suuntasimme kohti Kuopiota, jossa enoni perheineen asuu. Saimme onneksi yöpyä heillä, ettemme joutuneet ajamaan 1200 kilometriä yhteen soittoon. He olivat lähdössä seuraavalla viikolla kohti Lemmenjokea, joten vaihdoimme reissukuulumisia, söimme maittavasti ja nukuimme ihanan pehmeissä sängyissä. Ainiin, ja ensimmäinen kunnon suihku puoleentoista viikkon, taivaallista. Kun on viettänyt useamman päivän metsässä, osaa taas arvostaa ihan uudella tavalla arjen luksusta.

Maanantaina jatkoimme jo ennen puoltapäivää ajomatkaamme kohti Porvoota. Teimme vain lyhyen pysähdyksen Kouvolan mäkkäriin, josta jatkoimme mökillemme Porvooseen. Vihdoin oli hyväksyttävä se tosiasia, että mukava reissu oli tullut päätökseensä. Reissu antoi ja opetti minulle niin paljon enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Ihmiselle tekee älyttömän hyvää välillä päästä perusasioiden äärelle, pois kaikesta hässäkästä ja infotulvasta, keskelle rauhaa ja hiljaisuutta.

Suuret kiitokset Tuomakselle ja Anulle loistavasta matkaseurasta, toivottavasti tämä ei jäänyt viimeiseksi yhteiseksi vaellukseksemme. Vaikka seuraava reissu kolkutteleekin jo aivan kulman takana, ei tämä matka unohdu koskaan. Eteläntyttö on lumottu täysin.

Lopuksi vielä reissumme teemalauluksi muodostunut, uudet sanatkin matkan aikana saanut, ihanaakin ihanampi PMMP:n matkalaulu.

"Perillä on tuolla edessämme jossain, mennään mutta ajetaan hiljempaa. Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan. Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä, ajetaan hiljempaa. Toivon, että matka jatkuu jatkuu vaan." So true :)

Vaelluskärpäsen purema

Niinhän siinä sitten pääsi käymään, että tämä tyttö hurahti täysin Lapissa vaeltamiseen. Takana on uskomattoman rankka ja hieno reissu, jonka kaltaista en ole koskaan aikaisemmin kokenut. Matkaan mahtui erilaisiin Lapin tapahtumiin tutustumista, viiden päivän ja neljän yön vaellus Lemmenjoen kansallispuistossa, upeita maisemia, pitkiä päivämatkoja, tunturinvalloitus, uimista tunturimaisemissa, suuria tunteita, itsensä ylittämistä ja niin paljon muuta.

Tämä reissu todella todisti minulle sen, miten hienoja matkakokemuskia ihan täällä koti-Suomessakin voi saada. Aina se ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella ja Lapista tuleekin varmasti yksi vakiomatkakohteistani myös näin kesäaikaan.Teen lähipäivinä tarkemman kuvauksen reissun etenemisestä, mutta nyt ajattelin näin pikaisesti koota ajatuksia vaelluksen jälkeen ennen matkaa mieltäni kaihertaneista kysymyksistä. Taktiikkani etukäteen murehtimisesta ja stressauksesta toimi loistavasti ja vaelluksesta tuli paljon onnistuneempi kuin olisin koskaan uskaltanut kuvitella.

Mitä pitäisi pakata?

Ensimmäinen mieltäni painava kysymys koski pakkausta. Tavaraa tuli otettua melko sopivasti, vain kaikista lämpimimmät vaatteet jäivät käyttämättä, kiitos Lapin lämpöisyyden. Rinkkaa ei tullut punnittua, mutta veikkaisin sen olleen painavimmillaan noin 15 kiloa. Paino tietysti väheni päivittäin, kun ruokia syötiin pois, mutta samalla tietysti kroppakin oli jo rasittuneempi, minkä takia rinkka ei tuntunut paljoakaan kevyemmältä.

Välillä rinkka kulki kevyesti selässä upeita maisemia katsellessa...

Pakkauksessa tärkeintä on, että jokaisen tavaran kohdalla miettii, tuleeko sille todella käyttöä kyseisellä vaelluksella. Minulla esimerkiksi taskulamppu oli täysin turhaa matkassa mukana, mutta toisenlaisissa olosuhteissa se olisi ollut ehdottomuus. Sää vaikuttaa todella paljon pakkaukseen ja itse ainakin kuljin lähes koko vaelluksen niissä kamoissa, joille ajattelin olevan vähiten käyttöä eli topeissa ja legginsseissä. En usko, että täydellistä pakkausta on olemassakaan, mutta sen opin, että ihminen pärjää kyllä luonnossa, vaikka kaikki tarvittavat tavarat eivät mukana olisikaan, kunhan mukana on oikea asenne.



...ja välillä sen taas toivoi uppoavan syvimpään suohon! (kuva lavastettu, mutta kuvaa hyvin ajoittain vaivannutta tunnetta, jota aloimme kutsua ynnykäksi)

Entä jos koko viikon sataa kaatamalla vettä?

Tämä epäilys muodostui täysin turhaksi. Lapin kesä oli täydessä loistossaan koko vaelluksen ajan, vain viimeisenä päivänä saimme ajoittain päälleemme pientä tihkusadetta. Muuten lämpötila huiteli yli +20:ssa ja koska tuulikin oli hyvin vähäistä, olivat olosuhteet ajoittain melko tuskaiset vaeltamiselle. Vaikka hetkittäin olisin antanut mitä vaan pilvistä taivaalla tai tuulenvireestä, olen silti todella onnellinen, että sain kulkea ensimmäisen pitkän vaellukseni noin täydellisessä ilmassa. Matkamuistoiksi jäivätkin sitten punaiset raidat jalkoihin ja Honda-merkki selkään ;D

Aurinko paistoi täydeltä taivaalta lähes koko vaelluksen ajan aikaisesta aamusta...

...yömyöhään, minkä takia ajantajun kadotti erittäin nopeasti, mikä oli sekin todella rentouttavaa.

 

Kiitos auringon, myös iho sai uusia mielenkiintoisia värisävyjä ja kuvioita ;D

Entä jos kunto ei kestä?

Kyllä se kesti ja aika paljon paremmin kuin olin odottanut. Vaellushan markkinoitiin minulle vähän päälle 40 kilometrin lenkkinä, mutta todellisuudessa matkaa kertyikin 75 kilometriä! Itselläni on melko huono peruskunto, koska en säännöllisesti harrasta muuta liikuntaa kuin koiran kanssa kävelyä, mutta näköjään kroppa pystyy yllättäviin suorituksiin, kun on pakko. Päivämatkat vaihtelivat vähän päälle kymmenestä kilometristä jopa 23 kilometriin, joten oma kroppani kävi lähes päivittäin omilla äärirajoillaan. Oli kyllä uskomaton tunne, kun kaiken sen rääkin jälkeen pääsi perille yöpymispaikkaan ja selvityi siitäkin päivästä voittajana.

Kunto kesti myös Latnjoaivin huipulle (592,4m) ja huipulla oli tietysti helppo hymyillä.

Kuinka paljon hiertymiä ja muita vammoja tulen saamaan itseeni?

Paljon vähemmän kuin odotin. Sain ainoastaan yhden vesikellon kantapäähän ja viiltohaavan pikkuvarpaan taitoiskohtaan. Niiden lisäksi ajoittaista kipua kohdistui jalkojen etuosiin, hartioihin ja lantioon. Suurin vammautuminen tapahtui vasta vaelluksen viimeisellä viidellä kilometrillä, kun sain todella kipeän rasitusvamman kantapäähäni, joka säteili loppu matkan kipua koko jalkaan. Oli onni, ettei tuo vamma tullut vaikka vaelluksen puolivälissä, koska muuten en olisi kyllä pystynyt reissua jatkamaan. Jalkaa kun sai lähestulkoon raahata perässään viimeiset kilometrit. Urheiluteippiä seurueellamme kului kiitettävästi, mutta sen avulla ainakin itse sain hyvin ennaltaehkäistyä kipeitä hiertymiä.

Kuinka paljon niitä itikoita, mäkäräisiä ja muita ötököitä Lapissa oikein on?

Itikoidenkin suhteen kävi todella hyvä tuuri. Koko vaelluksen aikana jouduimme vain yhtenä iltana laittamaan myrkkyjä, joten pääsimme todella vähällä. Enemmän itikat ja polttiaiset kiusasivat, kun majoituimme Inarissa ja vietimme iltaa saunoen ja nuotiolla istuen. Silloin pistoja tuli sitten vaelluksenkin edestä, joten viime päivät ovat kuluneet jalkoja raapien. Polttiaiset olivat minulle täysin uusi tuttavuus, eivätkä tosiaan mieluinen. Ne ovat niin pieniä ja lentävät niin isoissa parvissa, että on lähes mahdotonta estää niitä pistämästä.

Mitä jos eksymme?

Ei eksytty, kiitos Tuomaksen varman suunnistustaidon. Itse en olisi ikimaailmassa lähtenyt omilla eksymistaidoillani merkittyjen reittien ulkopuolelle, mutta nuo osuudet tarjosivat niin huikeita tunturinäkymiä, että olisi ollut sääli, jos ne olisivat jääneet kokematta. Vapauden tunne keskellä silmänkantamattomiin jatkuvaa tunturi- ja metsämaisemaa oli niin hieno, että sen toivoo pääsevänsä kokemaan vielä monta kertaa uudestaan. Hiljaisuus on täydellinen ja ajatukset eivät poukkoile, vaan koko mieli lepää siinä mielettömässä avaruudessa. Jokaisen hektistä kaupunkilaiselämää viettävän ihmisen kannattaisi kokea tuo tunne ja se, että päivän ainoa tehtävä on kävellä rinkkaa kantaen ja pysähdellä välillä syömään.

Tällaisissa maisemissa ihminen tuntee väkisinkin olevansa aika pieni osa maailmankaikkeutta.

Ja onneksi mukana oli kokenut suunnistaja Tuomas, koska itse olisin saanut kadotettua itseni noihin lakeuksiin erittäin helposti.

Mitä jos ruuat loppuu?

Ei ne loppunut, vaikka kuinka syötiin. Vaelluksella huomasi, miten tärkeä asia on, että ruokaa on paljon ja, että se on ravitsevaa ja energiapitoista. Itselläni menee jo ihan arjessa pinna todella kireälle, jos nälkä alkaa kurnia, saati sitten vähänkään haastavammissa olosuhteissa. Onneksi kaikki seurueessamme ovat kovia syömään, joten ruokaa ja etenkin herkkuja tuli mukaan riittävästi. Aamiaiset koostuivat puurosta ja leivästä, lounaat paljolti valmiista retkiruuista, jotka pystyi syömään suoraan pussista ja illalliseksi tehtiin vaihtelevasti erilaisia pata-, pasta- ja nuudeliruokia. Ja harvoin on ruoka maistunut niin hyvältä, kuin pitkän päivätaivalluksen jälkeen.

 Herkkuosasto oli vähintään yhtä kattava, mukaan lähti sipsejä, pari levyä suklaata per nuppi, kuivahedelmiä ja vaahtokarkkeja paahdettavaksi, nam! Vaelluksen pelastajaksi muodostui RUMPS, joka koottiin suolapähkinöistä, rusinoista ja M&M's-suklaarakeista. Sitä, kun nappasi kourallisen jokaisella tauolla, niin matka jatkui taas huomattavasti mukavammissa merkeissä.

Retkigourmeta, nam!

RUMPS:in voimalla kohti ääretöntä ja sen yli!

Vaellus tarjosi minulle juuri sitä, mitä olin kaivannut. Hiljaisuutta ja rauhaa, stressittömyyttä ja pakoa kaupungin kiireestä ja hälinästä, täydellistä vapauden tunnetta ja voitonriemua itsensä ylittämisestä. Lappi lumosi minut täysin ja innolla haaveilenkin jo ruskavaelluksesta Lapin upeissa maisemissa. Sain matkalla upeita kokemuksia, opin itsestäni enemmän kuin aikoihin ja nautin henkeäsalpaavan kauniista maisemista. Voiko onnistuneelta matkalta enempää vaatia?

Jos mieli ei lepää näissä maisemissa, niin ei sitten missään.