Sydämen menetys Skandaalin lapsille

Maanantaina pääsin näkemään ensimmäistä kertaa myös sen toisen puolen Kapkaupungista, kun aloitin työskentelyn erään paikallisen townshipin päiväkodissa/koulussa. Townshipit ovat siis asuinalueita, joissa elää lähinnä tummaa väestöä eli bantuja ja elinolosuhteet ovat niissä hyvin alkeelliset. Asunnot ovat erinäisiä pelti- ja lautahökkeleitä, eikä puhdasta juoksevaa vettä, viemäröintiä, sähköä yms. pääsääntöisesti ole ollenkaan.

 

Township, pelikaaneja taivaalla ja koira leikkiensä parissa

 

Save ylläpitää Kapkaupungin alueella neljää koulua, joista yhden toimintaan saan osallistua kuukauden ajan. Skandaalin koulussa suurin osa lapsista on 2-6-vuotiaita, joten toiminta muistuttaa enemmänkin päiväkotia. Kuitenkin esimerkiksi ensi viikolla, kun kouluissa on loma-aika, tulemme järjestämään erilaista toimintaa myös vanhemmille lapsille. 

 

Koulun ympäristöä ja piha-aluetta

Ainakin kyseisessä koulussa Save on saanut tehtyä hienoa jälkeä, koulun tilat ovat ihanan värikkäät ja viihtyisät. Myös opetusrekvisiittaa ja leluja on paljon erilaisia. Lapset saavat koululla aamiaisen sekä lounaan ja heidän hampaat harjataan päivittäin.

 

Koulun sisätilat

Normaali työpäiväni alkaa puoli yhdeksältä ja loppuu puoli kolmelta. Maanantait ja perjantait ovat yleensä lyhempiä päiviä. Lasten iästä johtuen päivät sisältävät tietysti paljon leikkiä, mutta opetusta yritetään ottaa mahdollisimman paljon osaksi päivää. Suurin osa lapsista puhuu äidinkielenään xhosaa, joten meidän vapaaehtoisten ensisijaisena tehtävänä on opettaa heille englannin alkeita. Opettelemme numeroita, aakkosia, värejä, säätä ja yksinkertaisia sanoja muun muassa leikkien ja laulujen avulla.  

 

Leikin ja opetuksen kanssa käsikädessä kulkee tietysti myös kasvatus. On ollut hauskaa huomata, miten monet samat ongelmat esiintyvät myös yhtä lailla täällä kuin Suomessakin. Jonottaminen on käsittämättömän vaikeaa, jakaminen toisten kanssa vielä vaikeampaa ja aina joku on kiskomassa hihasta huutaen: "Teacher, teacher!" Päivät ovatkin olleet täynnä itkua, naurua ja erimielisyyksiä. Mutta ne kaikki kuuluvat elämään.



Lapsia käy koulussa hyvin vaihteleva määrä, joten varmaankaan kaikkien nimiä en tule kuukauden aikana oppimaan, etenkin kun suurin osa nimistä on todella vaikeankuuloisia näin suomalaisen korvaan. Muutamat helpoimmat ovat kuitenkin jo jääneet pysyvästi mieleen.

  

Vaikka en muistakaan vielä läheskään kaikkien nimiä, on jokainen Skandaalin lapsi valloittanut sydämeni omalla mahtavalla persoonallaan. Toiset kiipesivät heti syliin tai ottivat mukaan leikkeihin, toiset katselivat aluksi etäältä ja tulivat pikku hiljaa tekemään tuttavuutta ja toiset taas juoksivat ryminällä niskaan ja roikkuivat kiinni hiuksissa. Ihania pikkuriiviöitä <3
 

 

Työpäivät eivät ole missään nimessä olleet helppoja, koska lapset vaativat todella kokonaisvaltaista huomiointia. Ja silti koen olevani koko tähänastisen elämäni parhaimmassa työpaikassa ja pitkästä aikaa oikeassa paikassa.  Tunnen olevani hyödyllinen ja että teoillani on merkitystä.

 



 

On mahtavaa kohdata näiden lasten aidot hymyt päivittäin, niissä ei ole tippaakaan teeskentelyä. On upea tunne, kun lapsi tarttuu kädestä kiinni ja pyytää mukaan leikkimään, vaikka yhteistä kieltä ei juuri olekaan. Tai istahtaa syliin silitettäväksi, koska kellään muulla ei siihen ehkä ole ollut aikaa. Vaikka lähtökohdat elämälle ovat näillä lapsilla hyvin toisenlaiset kuin vaikkapa Suomessa, paistaa heistä elämänilo kilometrien päähän. Ja se on onnekseni tarttuvaa!

 

 

Jo nyt ensimmäisten päivien jälkeen voin sanoa, että antamalla saa yksinkertaisesti todella paljon enemmän. Mikään ei ehkä ole parempaa kuin saada hymy omille huulille tekemällä hyvää toisten ihmisten eteen. Joten ihmiset, lopettakaa edes hetkeksi se oman navan tuijottaminen ja tehkää pyyteettömästi jotakin hyvää toiselle ihmiselle. Sen ei tarvitse olla mitään suurta, usein pelkkä aikakin riittää.

 

Olen elämäni aikana tehnyt monenlaisia matkoja, mutta tämä on ehdottomasti niistä merkittävin. Jo nyt se on antanut minulle valtavasti kokemuksia, tunteita ja ajatuksia, joita en olisi koskaan pystynyt saavuttamaan Suomessa. Kuluneet päivät ovat tuoneet perspektiiviä elämääni ja olen alkanut suhtautua siihen uudella tavalla. Olen ehkä vihdoinkin tajunnut, ettei onni ole niinkään riippuvainen materiasta. Vaikka elinolosuhteet ovat kaukana luksuksesta, ruoka on parhaimmillaankin keskinkertaista, omaa tilaa/aikaa on vähän, ilmat ovat olleet melko surkeita, netti reistailee ja kännykkäkin lopetti toimintansa, olen todella onnellinen juuri nyt. Life is good :)



Ensiaskelia Etelä-Afrikassa

Ensiaskeleet on nyt otettu ja minut on lumottu! Kapkaupunki vaikuttaa todella upealta, siistiltä ja mielenkiintoiselta kaupungilta.  Viikonloppu on kulunut ihastellessa kaupunkia, totutellessa täkäläiseen meininkiin ja tutustuessa uusiin ihmisiin. Huomenna starttaa varsinaiset vapaaehtoistyöt, joita odotan jo innolla. Tähän asti kaikki on sujunut ongelmitta ja tapaamani ihmiset ovat olleet todella ystävällisiä ja avuliaita.

 

 

Hauskin ihmiskohtaaminen tapahtui jo kentällä, missä minua oli vastassa hollantia äidinkielenään puhuva muslimimies, joka oli kuitenkin puoliksi skottilainen ja puoliksi jotain ihan muuta. Todella hauska mies, vaikka aivoni eivät 15 tunnin matkustamisen jälkeen pysyneet läheskään kaikissa hänen jutuissaan mukana! 20 minuutin matkalla sain kuulla juttuja muun muassa Etelä-Afrikan historiasta, hänen sukunsa historiasta, Kapkaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä, hänen salaisuudestaan 45 vuotta kestäneeseen avioliittoon, paikallisten toimintavoista ja sanonnoista sekä erinäisen määrän lauluja hollanniksi, skotlanniksi ja englanniksi :D

 

Muuten olenkin sitten tutustunut lähinnä muihin Saven projekteissa työskenteleviin nuoriin, joista enemmistö on Norjasta, Tanskasta ja Hollannista. Kaikki ovat vaikuttaneet mukavilta ja suureksi yllätyksekseni kanssani samassa huoneessa majoittuu myös toinen suomalaistyttö, joten Suomen kieltäkään tuskin pääsee täysin unohtamaan. On ollut mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia etenkin muiden yksin matkaan lähteneiden kanssa ja huomata, miten samanlaisia pelkoja ja ajatuksia jaamme.

 

Majapaikkamme on odotuksiini nähden ollut todella positiivinen yllätys. Vapaaehtoistyöntekijät asuvat omissa kuuden hengen taloissaan, joissa on kaksi makuuhuonetta, kylppäri, olkkari ja keittiö. Asunto on todella siisti ja jaan huoneen kolmen muun tytön kanssa. Yhteensä meitä vapaaehtoistyöntekijöitä on noin 25, iältään noin 19-25-vuotiaita.

Meidän koti

Asuntojen pihapiirissa on muun muassa pieni uima-allas ja yhteisenä hengailu- ja ruokatilana toimiva autotalli. Asunnot sijaitsevat todella siistillä ja kauniilla Table Viewn asuinalueella. Rantaan on lyhyt kävelymatka, samoin kahteen suureen ostoskeskukseen. Alueella on myös paljon pienempiä kauppoja ja ravintoloita, joten ei haittaa, vaikka Kapkaupungin keskustaan onkin reilu puolen tunnin matka.



Piha-aluetta

Alueen ehdottomasti paras anti löytyy läheiseltä upealta hiekkarannalta, josta aukeaa huikeat maisemat suoraan Robben Islandille, Kapkaupunkiin ja Pöytävuorelle. Vaikka kyseisen vuoren on nähnyt lukuisissa kuvissa, mikään ei riitä kuvaamaan sen upeutta luonnossa. Siinä on jotain uskomattoman majesteettista. Vielä en ole kerennyt sen päälle, mutta se tulee kyllä olemaan ehdottomasti ohjelmassa jossakin vaiheessa.

Läheisen rannan huikeita maisemia

Perjantai sujui hyvin väsyneissä tunnelmissa yrittäen sisäistää kaiken infon ja uusien ihmisten tulvan. Onneksi samaan aikaan tuli myös noin kymmenen muuta uutta vapaaehtoistyöntekijää, jotka olivat yhtä pihalla kaikesta. Uni tuli meille kaikille jo kahdeksan aikaan illalla, matkustus todella vaatii aina veronsa. Launatai alkoi aikaisella herätyksellä ja me kaikki uudet tulokkaat suuntasimme MyCiTi-bussilla kohti Kapkaupungin keskustaa, jossa osallistuimme opastetulle kävelykierrokselle.
 


Kapkaupungin keskustaa

Kierros alkoi St. Georgen Katedraalin luota, josta jatkoimme Goverment Houselle. Kapkaupunkihan on yksi Etelä-Afrikan kolmesta pääkaupungista. Opas kertoi paljon siitä ja maan mielenkiintoisesta, mutta rankasta historiasta, josta en tiennyt etukäteen paljoakaan.

St Georges Cathedral ja Goverment House

Näimme myös presidentin asunnon, jonka hollantilaiset rakensivat alun perin läheisen puutarhan työkaluvarastoksi. The Companys Garden on ainoa keskustan alueella sijaitseva puistoalue. Siellä asustelee myös valtava määrä suloisia, kesyjä ja pilalle hemmoteltuja oravia.

 

Presidentin talo ja The Companys Garden

Etelä-Afrikan historia on täynnä orjuutta, rotuerottelua ja -sortoa, mikä on jättänyt jälkensä maahan. Yli neljäkymmentä vuotta maassa vallitsi Aprtheid-politiikka, jossa ihmiset jaoteltiin seitsemään eri ryhmään ja eristettiin toisistaan. Apartheidin loppu koitti vasta 1991 ja sen vaikutus näkyy edelleen maan nykypäivässä. Vaikka käytössä ei enää olekaan valkoisille ja värillisille ihmisille erillisiä palveluita, yhteiskunta vaikuttaa monella tapaa edelleen kahtiajakoiselta.

Maan merkittävin henkilö on ehdottomasti edesmennyt Mandela, jota pidetään miehenä, joka esti Etelä-Afrikan totaalisen romahtamisen. Kaiken kokemansa vääryyden jälkeen, hän oli valmis antamaan anteeksi ja sai myös muun mustan väestön antamaan anteeksi ja jatkamaan eteenpäin. Vierailimme myös kaupungintalolla ja sen aukiolla, jossa Mandela piti ensimmäisen vapautumisen jälkeisen puheensa vuonna 1990. Paikalla oli kuulemma 250 000 ihmistä, jotka odottivat puhetta yhdeksän tuntia lähes 40 asteen kuumuudessa. Se kertoi mielestäni aika paljon siitä, miten tärkeänä henkilönä tämä kansa pitää Mandelaa.



Kävelyn aikana näimme laajan kirjon Kapkaupungin arkkitehtuuria, joka kostuu monista eri tyylilajeista aina viktoriaanisista rakennuksista modernimpiin rakennuksiin.

 

Matkan varrella ihastelimme myös muun muassa upeaa kukkatoria, hauskoja patsaita ja palaa Berliinin muuria, joka aikanaan lahjoitettiin lahjaksi Mandelalle. Kävelyn jälkeen kävimme espanjalaisessa ravintolassa tapaksilla ja mojitoilla, jotka olivat molemmat ensiluokkaisia ja edullisia. Ruoka ja juom on täällä melko edullista verrattuna Suomeen. Hirveästi ei kuitenkaan varmaan tule syötyä ulkona, koska projektiin kuuluu päivittäiset ruokailut, jotka ovat ainakin tähän asti olleet ihan hyviä.

Ensimmäiset shoppailusortumisetkin tuli tehtyä tänään, kun kiertelimme läheisellä malilla. Ainakin osa vaatteista oli myös melko edullisia verrattuna Suomen hintoihin. Muuten päivä on kulunut rennosti kämpillä hengaten, jutellen, rannalla kävellen ja koiria rapsutellen. Meidän asuntolalla on oma ihana koira Winnie, joka on todella huomionkipea. Edes pientä lievitystä Mindi-ikävään.

Netti toimii vaihtelevasti, mikä oli odotettavissa, mutta yritän kirjoitella aina kun se on mahdollista. Huomenna starttaavat varsinaiset työt, mistä riittää varmasti kirjoitettavaa. Nyt kuitenkin illalliselle ja odottelemaan "hymynaamaa" nousevaksi taivaalle. Ilmat ovat olleet melko vaihtelevia, viileitä ja sateisiakin, mutta ensi viikolla pitäisi olla parempia ilmoja luvassa. Niitä ja muita uusia kokemuksia odotellessa toivottelen mukavaa iltaa teille kaikille :)

Hetki ennen lähtöä

Uskomatonta, että tähän on taas tultu. Jo toista kertaa tänä vuonna istun Helsinki-Vantaalla yksin ja olen jättämässä Suomen lähes kahdeksi kuukaudeksi. Tällä kertaa myös matkan määränpää on täysin uusi ja tuntematon, mikä tuo mukanaan lisäjännitystä. Tuleva matka poikkeaa tavallisesta lomareissusta myös monella muulla tavalla, mutta se on sen tarkoituskin. En ole lähdössä pelkästään lomalle. Olen menossa töihin, olen menossa oppimaan, olen menossa kokemaan. Ja etsimään itseäni. Löydänkö sitä, mitä etsin, selviää vasta myöhemmin, mutta kaikista peloista ja epäilyksistä huolimatta tiedän vain, että minun on tehtävä tämä matka.

 

Tunnemyrsky kuluneen viikon aikana on ollut valtava. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Vasta reilu kuukausi sitten tein suuret päätökset tästä matkasta ja Turun jättämisestä. Nyt takana on jo hyvästit Turulle, muutto, uuden kodin järjesteleminen, hyvästit kaikille rakkaille ja seuraavana minua odottaa kiitotie. Ja silti olo on juuri nyt hyvin tyyni. Enää ei tarvitse miettiä suuntaa, pitää vain uskaltaa ottaa se ratkaiseva askel ja kaikki mitä siitä seuraa. Vaikka olenkin päättänyt matkan aikana käsitellä menneisyyden koettelemukset, tiedän olevani menossa eteenpäin. On vain tämä hetki ja tämä minä. Repaleisena ja kolhittuna, mutta ehkä juuri siksi vahvempana ja pelottomampana kuin koskaan. En osaa pelätä itseni puolesta, sen ovat saaneet hoitaa läheiseni. Koska tiedän, että tämä askel on otettava, jotta pääsen vihdoin eteenpäin.

 

Kaikille rakkaille haluan kertoa, miten tärkeitä olette ja miten kiitollinen olen kaikesta saamastani tuesta. Vaikka kaikki eivät varmasti voi ymmärtää lähtöäni, on hienoa, että olette hyväksyneet ja mahdollistaneet sen. Tulee ikävä, niin kuin aina, mutta toivotaan, että internetin ihmeellinen maailma toimii myös toisella puolella maapalloa ja pystyn pitämään paljon yhteyttä. On tullut aika lähteä seikkailuun, jonka tiedän vaikuttavan minuun pysyvästi.  Ja tiedän olevani siihen valmis.

 

 

The End of This Chapter

Se kappale alkoi oranssista keittiöstä ja se loppuu oranssiin oveen. Sen kesto oli lähes päivälleen kuusi vuotta. Se oli täynnä iloisia ja onnellisia hetkiä, mutta siihen sisältyi myös lukematon määrä epätoivon ja surun hetkiä. Sen aikana naurettiin tikahduttavia nauruja ja itkettiin lohduttomia itkuja. Sen aikana asuttiin kolmessa rakkaassa kodissa, joissa elettiin yksin ja yhdessä. Sen aikana saatiin ja menetettiin tärkeitä ihmisiä. Ja sen aikana kadotettiin, etsittiin ja löydettiin oma itsensä lukemattomia kertoja. Siitä ei ehkä koskaan kirjoiteta menestyskirjaa tai Hollywood-elokuvaa, mutta sen merkitys minulle on mittaamattoman arvokas. Sen kappaleen nimi on Minä & Turku.

Koska kaikille on varmasti käynyt selväksi, miten syvästi rakastan tätä kaupunkia, en jankkaa sitä enää kovin montaa kertaa. Sen sijaan ajattelin muistella omaa matkaani tässä kaupungissa, kolmea rakasta kotiani ja sitä miten elämäni ja minä olemme muuttuneet kuluneiden kuuden vuoden aikana. Blogiahan olen pitänyt pelkästään tässä viimeisessä osoitteessa, joten  ainakaan kaikki lukijat eivät tiedä, mitä kaikkea tapahtui ennen sitä.

Tähän päädyttiin. Mutta mistä kaikki oikein alkoi?

Kuten kerroin, kaikki alkoi oranssista keittiöstä syksyllä 2008. Kun varmistui, että pääsin opiskelemaan Turun OKL:ään, oli edessä muutto kaupunkiin, josta en tiennyt muuta kuin linnan ja Hesburgerin. Olin päättänyt pitää välivuoden ja viettää sen Turussa, koska Helsinki ahdisti noina aikoina todella paljon ja halusin saada uuden alun itselleni. Niinpä katsottiin äidin kanssa netistä, että Turussa olisi potentiaalisen kaksion näyttö ja lähdimme eräänä kesäpäivänä ajelemaan kohti Turkua.

Asunto sijaitsi melkein joen varressa, melko lähellä keskustaa ja se oli juuri sopivan kokoinen. Niin ja siinä oli oranssi keittiö. Kiinteistövälittäjä kyseli, mistä päin tulemme ja olemmeko menossa muihin näyttöihin. Kun kerroimme tulevamme Helsingistä ja ettemme olleet menossa muihin näyttöihin, venähti välittäjän naama pahemman kerran. Ei kai voinut uskoa, että ajoimme Helsingistä asti pistääksemme kaiken vain yhden vuokra-asunnon varaan. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että lukuisten hakijoiden joukosta, minä sain kuin sainkin sen asunnon Martissa.

Muutto oli heti syyskuun alussa ja sitä seurasi uuvuttava työnhakurumba. Ainoa mitä siitä jäi käteen oli syvä inho työkkäriä ja puhelinmyyntiä kohtaan. Töitä ei siis pahemmin herunut, joten päivät kuluivat välillä uskomattoman hitaasti. Ainoat ihmiset, jotka täällä silloin tunsin, olivat poikaystäväni ja hänen sisko sekä yksi lapsuudenkaverini. Puhelinmyynnissä tutustuin vielä yhteen tyttöön ja siinä olivatkin kaikki sosiaaliset kontaktini Turussa.  Kun poikaystävän työt pitivät hänet poissa Turusta lähes kaikkina viikkoina, olin todella paljon yksin tuona aikana. Ahdistus tytöttömyydestä ja kaukosuhteen raastavuus kärjistyivät lopulta ystävänpäivänä 2009, kun erosimme poikaystäväni kanssa. Ja siitä se alamäki vasta alkoikin.

Olen kai tietoisesti blokannut paljon niistä kuukausista, mutta lähes kaikki muistikuvat, jotka minulla on jäljellä, ovat rumia. Noihin aikoihin minulla oli myös mystisiä päänsärky- ja heikotuskohtauksia, jotka ilmeisesti johtuivat vaan siitä kaikesta stressistä ja pahoinvoinnista. Ensimmäinen vuoteni Turussa oli siis kaikkea muuta kuin kaunis ja silti aloin rakastaa tätä kaupunkia. Sen kadut ja maisemat lohduttivat minua elämäni synkkänä aikana ja päätin jatkaa kulkemista kaikesta tuskasta huolimatta. Kesä toi mukanaan töitä ja paluun yhteen poikaystävän kanssa ja syksyllä oli aika aloittaa opiskelut yliopistossa.

Syksy 2008, syksy 2009, kevät 2010

Toinen vuoteni Turussa sujui jo huomattavasti paremmin. Opiskelut pitivät minut kiireisenä ja toivat rytmiä sekä sisältöä päiviini. Rakastin asuntoani ja Turkua yhä enemmän. Pyöräilin päivittäin jokivartta pitkin yliopistolle ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Vaikka itse opiskelu ei osoittautunut kovinkaan mieluiseksi, tutustuin sitä kautta kuitenkin uusiin ihmisiin ja sosiaalinen elämäni kasvoi huomattavasti. Minun ei enää tarvinnut takertua samalla tavalla poikaystävääni, mikä paransi myös meidän suhdetta huomattavasti. Loppukeväästä kumpikaan meistä ei enää löytänyt syytä, miksen muuttaisi poikaystäväni omistusasuntoon seuraavana syksynä.

Ainoa huono puoli siinä vain oli sijainti. Asunto oli Haritussa, mikä tarkoitti hyvästejä Martille, jokivarrelle ja tuplasi matkani yliopistolle. Mutta ajattelin niiden olevan asioita, joita pitää uhrata onnistuakseen parisuhteessa. (Ja kuinka väärässä olinkaan.) Itkuiset jäähyväiset koittivat toukokuussa, kesän vietin töiden merkeissä Helsingissä ja syksyn tullen oli aika muuttaa uuteen kotiin. Ja mukaan uuteen kotiin tuli myös uusi perheenjäsen, Mindi.

Hetkellisen "perheonnen" jälkeen ongelmat alkoivat kuitenkin jälleen kärjistyä ja aloin tuntea olevani eristyksessä kaikesta. Mindistä oli paljon seuraa yksinäisyyteeni, mutta samalla pentuaika oli todella hermoja raastavaa, kun sisäsiisteydestä ei vain meinannut tulla mitään. Avomiehen olleessa edelleen pitkiä pätkiä poissa, Mindi oli lähes kokonaan vastuullani, mikä rajoitti osallistumistani opiskelijajuttuihin. Samoihin aikoihin koin todella suurta turhautumista opiskelujen suhteen ja yritin vaihtaa alaakin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka viihdyin kodissamme ja asuinalueella hyvin, alkoi ahdistus nousta jälleen pintaan.

Syksy 2010, syksy 2011, syksy 2012

Vuosina 2010-2012 oli hyviä aikoja, huonoja aikoja ja hyvin huonoja aikoja. Ristiriidat kasvoivat jossakin vaiheessa niin suuriksi, ettei niitä pystytty enää kunnolla sopimaan. Yhteisen kodin, koiran ja historian takia olin valmis kuitenkin taistelemaan. Jaksoin aina toivoa pysyvää käännettä parempaan, mutta emme pystyneet muuhun kuin tilapäisratkaisuihin. Lopulta joulukuussa 2012 oli aika lopettaa toistemme satuttaminen, jakaa tavarat ja muuttaa pois kodistamme.

Tammikuussa 2013 muutin ensimmäistä kertaa opiskelija-asuntoon tänne YO-kylään ja aloin pikku hiljaa toipua erosta. Opettelin ensimmäistä kertaa elämään oikeasti omillani ja siinä onnistuminen tuntui todella palkitsevalta. Aloin nähdä elämässäni taas paljon hyviä puolia ja opettelin nauttimaan niistä. Tutustuin itseeni ja aloin tehdä asioita, joita itse halusin. Ja aloin rakentaa suhteen jäljiltä pohjamudissa lilluvaa itsetuntoani pala palalta paremmaksi.

Maaliskuussa mukaan tuli tämän blogin pitäminen, joka on tukenut prosessiani valtavasti. Vuosi 2013 oli tasaista nousukiitoa ja osoittautui synkästä alustaan huolimatta ehkä tähän astisen elämäni parhaimmaksi. Löysin pitkästä aikaa tasapainon itseni, elämäni ja opiskelujeni suhteen. Mutta, kuten blogia seuranneet tietävät, nousukiito ei ollut ikuista. Palattuani alkuvuodesta kahden kuukauden Aasian reissultani, on elämäni ollut aikamoista pyörremyrskyä.

Puoleen vuoteen on mahtunut muun muassa kriisejä ja epäonnistumisia opiskelujen sekä töiden kanssa, rakastumisia, ihmissuhdesolmuja, henkilökohtaisia menetyksiä, Mindin rankka sairastumisjakso, valmistumisen jälkeinen tyhjiö, kimpoilua eri paikkakuntien välillä, sairastelua ja jatkuvaa pähkäilyä siitä, mitä haluan oikeasti tehdä elämälläni. Nyt soppaan lisätään vielä ainakin muutto Helsinkiin ja 7 viikkoa kestävä matka. Ei voi ainakaan valittaa, etteikö yhteen vuoteen mahtuisi paljon tapahtumia.

Talvi 2013, syksy 2013, kevät 2014

On tietysti ollut myös paljon hyviä hetkiä, mutta tämä vuosi on ollut yksi rankimmista ikinä, etenkin henkisesti. Se, että olen vielä jotenkin kasassa kaiken tapahtuneen jälkeen, on paljolti myös tämän kaupungin ansiota. Turku on ollut minulle aina tietynlainen turvapaikka, jonne vetäytyä ja josta olen saanut energiaa vaistoinkäymisten voittamiseksi. Uskonkin, että tämän vuoden jälkeen olen vahvempi kuin koskaan. Toivottavasti henkinen vahvistumiseni kestää myös Helsingissä asumisen kaikkien näiden vuosien jälkeen, eikä aikaisempi ahdistus nouse enää pintaan.

Tänään suljen oranssin oveni viimeistä kertaa.
Niin se kai vain menee, että yksi ovi täytyy sulkea takanaan, jotta voi avata uuden edessään.

Se ei siis ollut erityisen kaunis kappale, mutta se oli täynnä elämää. Täynnä minun elämää. Se kasvatti ja opetti, hajotti ja korjasi, itketti ja nauratti. Se teki minusta itsenäisen, pakotti minut kohtaamaan epäonnistumisia ja nousemaan niiden jälkeen takaisin jaloilleen. Se teki minusta minut. Tänään, kun suljen oranssin oven viimeistä kertaa, on tämän kappaleen lopun aika ja uuden kappaleen alun aika.  Sen myötä en jätä hyvästejä pelkästään rakkaalle kodille ja kaupungille, vaan myös koko tähän astisen elämäni merkittävimmälle kappaleelle. Se ei ollut lähellekään täydellinen kappale, mutta minulle se tulee aina olemaan uskomattoman tärkeä ja ikimuistoinen.

Siksi haluankin omistaa Turulle ja täällä elämilleni vuosille yhden kauneimmista, mutta samalla yhden surullisimmista kappaleista, joita tiedän. Kyseinen biisi on alkanut viime aikoina soida aina radiossa, kun olen lähtenyt ajamaan jonnekin. Ja sen sanat ovat niin totta. Vaikka se sattuukin järkyttävän paljon, on tullut aika päästää irti.

 

5 x Afrikkani

Näin viikko ennen reissuun lähtöä (en vieläkään tajua, että siihen on niin vähän aikaa!) ajattelin muistella niitä viittä edellistä kertaa, kun olen päässyt tutustumaan Afrikan ihmeelliseen maailmaan. Afrikka on todella kiehtova maanosa täynnä erilaisia kansoja ja kulttuureja, huikaisevan kaunista luontoa, järkyttävää historiaa ja nykypäivää sekä kiinnostavia vierailukohteita. Toiset pelkäävät, toiset rakastavat ja toiset inhoavat sitä, mutta ketään Afrikka tuskin jättää kylmäksi.

Omasta mielestäni se on todella mielenkiintoinen matkakohde, joka on jokaisella kerralla näyttänyt minulle aivan erilaisen puolen itsestään. Afrikkaa ei voi sanoa nähneensä käytyään yhdessä sen maassa. Itse olen käynyt viidessä eri Afrikan maassa, enkä vieläkään usko nähneeni kuin pintaraapaisun tuosta maanosasta. Pohjois-Afrikka arabikulttuureineen on aivan eri asia kuin esimerkiksi Itä- tai Länsi-Afrikka, joissa valtioita värittävät erilaiset heimokulttuurit.

Olen tehnyt Afrikkaan viisi erityyppistä matkaa, joiden kautta olen nähnyt sen viisi erilaista puolta. Olen ollut ryhmämatkalla Senegalissa, rantalomalla Marokossa, safarimatkalla Keniassa, golmatkalla Tunisiassa ja sukellusmatkalla Egyptissä. Tuleva matka taas tulee olemaan mielenkiintoinen sekoitus vähän kaikkea, jonka kautta käsitykseni Afrikasta syvenee varmasti entisestään.

Edelliset Afrikan matkani olen tehnyt vuosina 2003-2007. Ikävä kyllä aika on tehnyt tehtävänsä, enkä muista välttämättä kaikkia paikkoja ja kaupunkeja oikein, koska reissuista alkaa olla jo kymmenisen vuotta aikaa. Taas yksi syy, miksi niitä matkapäiväkirjoja kannattaa pitää! 

1. Senegal

Ensikosketukseni Afrikkaan oli sukumme matkatoimisto Olympian järjestämä ryhmämatka Senegaliin vuonna 2003. Matka koostui perinteisestä rantalomailusta ja mielenkiintoisista päiväretkistä. Matkan aikana tutustuimme muun muassa paikallisten elämään, teimme kalastus- ja laivaretken merelle, kävimme hiekkadyyneillä, vaaleanpunaisella Retba-järvellä ja paikallisilla markkinoilla. Ainakaan silloin turismi ei ollut vielä päässyt juurtumaan kovin paljon Senegaliin, vaan siellä sai nauttia aidontuntuisesta afrikkalaistunnelmasta. Tiedä sitten mikä on tilanne nykypäivänä, kun tuosta reissusta on tosiaan jo se reilu kymmenen vuotta.

2. Marokko

2004 suuntasimme vanhempieni kanssa syyslomareissulle Marokon Agadiriin. Kyseessä oli ihan puhtaasti rantaloma, mutta toki kiertelimme jonkin verran myös itse kaupungissa ja vierailimme muun muassa eläintarhassa. Teimme myös päiväretken valtaville Marrakechin markkinoille, joissa pääsi aistimaan todellista arabitunnelmaa väreineen, tuoksuineen ja kauppiaineen. Arabimaat ovat kyllä ihan oma lukunsa, etenkin jos sattuu olemaan vaaleahiuksinen tyttö/nainen. Ties kuinka monta kamelitarjousta tuonkin matkan aikana vanhempani minusta saivat. Yksi kauppias tarjosi sataa kamelia, johon äiti vastasi, ettei tee kameleilla mitään, mutta voisi sen sijaan ottaa 10 nahkalaukkua. Kiitti mutsi! Tiedänpähän ainakin arvoni :D

3. Tunisia

Päätin lipsua kronologisesta järjestyksestä, koska Tunisia ja Marokko ovat melko samankaltaisia maita ja Tunisian kuvia en löytänyt valokuvakätköistämme. (Lisäilen, jos joskus löydän.) Eipä niitä varmasti paljon olekaan, koska lähes koko reissu kului golfatessa, se kun oli sen päätarkoitus. Vuonna 2006 intoni golfaukseen oli vielä huipussaan ja niinpä lähdimme vanhempien kanssa golfmatkalle Tunisiaan. Viikko koostuikin siis lähes kokonaan golfkierroksista ja -kisoista sekä rannalla loikoilusta. Sen takia kuva Tunisiasta jäi hyvin pintapuoliseksi, mutta ainakin golfkentät tuli todettua hyviksi. (Tosin tuon matkan jälkeen intoni golfiin hiipui lähes kokonaan :D)

4. Kenia

Sitten hypätään takaisin vuoteen 2005, jolloin suuntasimme äitini kanssa jälleen Olympian järjestämälle safarimatkalle Keniaan. Matka alkoi Nairobista, josta lähdimme lähes viikon safarille Kenian luonnonpuistoihin (Amboseli sekä Länsi- ja Itä-Tsavo). Reissun lopuksi nautiskelimme vielä kolme päivää Mombasan upeista hiekkarannoista (ja polttavasta auringosta!). Matkan aikana näimme muun muassa Kenian huikaisevaa eläinkirjoa ja maisemia, Karen Blixenin museon, Maasai-kyliä sekä vierailimme paikallisessa koulussa. Tuo matka ja vierailu kouluun saivat minussa syttymään todellisen palon siitä, että haluan vielä joku päivä palata Afrikkaan vapaaehtoistyön parissa. Uskomatonta, että sen aika vaan koittaakin jo näin pian!

5. Egypti

Tuorein matkakokemukseni Afrikasta on vuodelta 2007, jolloin suuntasimme lähes koko perheen voimin sukellusmatkalle Egyptin Sharm El Sheikhiin. Paikka oli aika perinteinen turistirysä keskellä autiomaata, jossa ei juurikaan ollut mitään nähtävää. Varsinaiset nähtävyydet sijaitsivatkin pinnan alla, Punaisen meren syleilyssä. Teimme matkan aikana useita sukelluksia joiden kautta pääsimme ihastelemaan vedenalaista ihmemaata. Laitesukeltaminen on todella mahtavaa puuhaa ja harmittaakin, että sitä ei ole tullut harrastettua tuon reissun jälkeen. Nyt kynnys on jo noussut niin korkealle, että haluaisin käydä jonkinlaisen "palautuskurssin", jotta uskaltaisin taas suunnata pinnan alle. Matkan aikana teimme myös päiväretken Kairoon ja Gizaan ihmettelmään pyramideja ja Sfinksiä, jotka ovat mielestäni yksiä vaikuttavimpia nähtävyyksiä koko maailmassa.

Sellaisia Afrikkakokemuksia siis minulla. Usein Afrikasta tuodaan esille vain sen huonoja puolia (kuivuus, nälänhätä, sairaudet, huono koulutustaso, sodat yms.) ja unohdetaan kaikki se hyvä ja kaunis, mikä myös on osa tuota maanosaa. Paljon on tehtävä, jotta Afrikkan maat saataisiin nousemaan ylös siitä syvästä kuopasta, jossa niistä suurin osa on lähes aina ollut. Se ei kuitenkaan tapahdu kauhistelemalla, syyllistämällä tai ennakkoluuloisuudella, vaan aidolla välittämisellä ja yhteistyöllä. Vaikka toivon koko sydämestäni, että Afrikan valtioita odottaa parempi huominen, toivon ettei se poista kuitenkaan niitä asioita, jotka ovat jääneet minulle päälimmäisenä mieleen tuosta maanosasta. Aitoutta, elämäniloa ja erilaisuutta.

Vuosiahan noista reissuista on tosiaan vierähtänyt, joten onkin jo korkea aika lähteä uudestaan kohti tuota kiehtovaa maanosaa. Huomenna kasvatan matkafiilistä entisestään, kun menemme katsomaan Viivin synttäreiden kunniaksi Helsingin Kaupunginteatteriin Tarzan-musikaalin. Kiitos Viivin, viime aikoina on päässäni aina reissua ajatellessa alkanut soida Toton Africa. Tässä se teille kaikille muillekin korvamadoksi :D 

Afrikkaa ei voi kuvitella, se pitää kokea.

Pakkausvinkkejä pidemmälle reissulle

Pakkaus, tuo matkaa edeltävä pakollinen piina, jonka aloittaminen tuntuu aina yhtä ylitsepääsemättömän vaikealta. Yleensä se jää minulla ihan viime tippaan, mutta tällä kertaa on pitänyt olla ajoissa liikkeellä, kiitos muuttohässäkän. Olen joutunut miettimään jo hyvissä ajoin, mitä pakkaan mukaan 7 viikon reissulleni, koska mikään niistä tavaroista ei ole vahingossakaan saanut päätyä muuttolaatikoihin. Ajattelin nyt kirjoitella vähän ylös hyväksi kokemiani pakkauskikkoja, jotta muistaisin ne taas joskus, kun uuden pakkaamisen aika tulee. Toivottavasti näistä olisi hyötyä myös jollekin muulle.

Vaikka elänkin keskellä kaaosta, pakkaamisen olen pyrkinyt suorittamaan mahdollisimman organisoidusti. Kaikki lähtee operaatiossani aina listasta, johon pyrin kirjaamaan mahdollisimman tarkasti kaikki matkalle otettavat tavarat lukumäärineen. Listasta on sitten helppo merkata pakatut tavarat sitä mukaan, kun ne on saanut tungettua laukkuun ja tarkistaa, onko kaikki tullut mukaan. Arvoin pitkään matkalaukun ja rinkan välillä, mutta päädyin lopulta rinkkaan, koska ajattelin sen oleva näppärämpi tulevassa reissussa. Sen takia on kuitenkin pitänyt miettiä erityisen tarkkaan, mitä otan mukaan, mitä jätän kotiin ja mitä ostan paikan päältä. Tarkasti suunnitellulla ja toteutetulla pakkaamisella sain kuitenkin yllättävän paljon tavaraa mahdutettua tuohon 60 litran Haltiini, joilla pitäisi sitten pärjätä 7 viikkoa reissussa.

Ehdottomasti eniten tilaa rinkastani vievät vaatteet ja asusteet. Toisethan pystyvät lähtemään reissuun mukanaan vain pari paitaa ja housut, mutta itse kaipaan vaihtelua pukeutumiseeni myös reissussa. Lisäksi olen siinä käsityksessä, että Etelä-Afrikassa saattaa ilmat vaihdella jonkin verran tähän vuodenaikaan, joten vaatetta oli varattava vähän keliä kuin keliä varten. Pääasiassa pakkasin mukaan kuitenkin melko kesäisiä vaatteita, koska lämpötilojen pitäisi ainakin päivisin vastata Suomen kesäkelejä.

Vaikka yleensä lämpimiin maihin suositellaan otettavaksi vaaleita vaatteita, itse olen todennut tummat ja maanläheiset värit toivimimmiksi, koska niissä ei näy lika niin helposti. Reissuvaatteissa suosin mukavuutta, monikäyttöisyyttä ja rypistymättömyyttä. Tälle matkalle pyrin valkkaamaan mahdollisimman paljon vaatteita, jotka ovat helposti yhdisteltävissä toisiinsa. Kaikki yläosat valitisin niin, että ne on yhdisteltävissä vähintään 3 alaosan kanssa, suurin osa kaikkien neljän kanssa. Muutama mekko siihen päälle, niin omien laskujen mukaan näistä vaatteista saa tehtyä lähes jokaiselle matkapäivälle oman asukokonaisuutensa.

Edellisten lisäksi pakkasin mukaan neljät kengät, parit bikinit, kolme laukkua, kaksi yökkäriä, alusvaatteita ja sukkia. Korkkarit jätin tällä kertaa suosiolla kotiin, koska tulevalla reissulla niille tuskin tulisi käyttöä. Myös korut jätin kotiin, koska unohdan melkein aina matkoilla käyttää niitä. Lisäksi on ainakin hyvä tekosyy ostaa paikan päältä vähän täydennystä koruvarastoon. Mukaan otan myös retkipyyhkeen, Haltin pieneen tilaan mahtuvan repun sekä Thaimaasta hankkimani vesitiiviin pussukan, joka on osoittautunut todella käytännölliseksi vesiaktiviteeteissa.

Tilaa säästääkseni rullasin vaatteet ja pakkasin ne isoihin minigrippusseihin, joista saa puristettua ylimääräisen ilman pois. Samalla vaatteet säästyvät myös kuivina, jos sade pääsee yllättämään. Painavimmat vaatteet ja kengät kannattaa pukea lennolle päälle ja mukaan kannattaa pakata mahdollisimman paljon tavaraa, vaatteita ja kenkiä, jotka voi heittää pois matkan lopussa. Näin laukkuun saa edes vähän tilaa myös mahdollisille ostoksille ja tuliaisille.

Viime viikolla kävin tyhjentämässä apteekin matkaa varten. Pidemmälle matkalle ja etenkin vähän eksoottisempaan maahan lähtiessäni otan yleensä melko kattavan lääkevaraston, ettei tarvitse jokaisesta pikkuvaivasta marssia heti lääkärille. Särky-, flunssa-, ripuli- ja pahoinvointilääkkeet sekä käsidesi ja hydrokortisonivoide kuuluvat lähes jokaisen matkani varastoon.

Tälle matkalle lähtee lisäksi mukaan maitohappobakteerit, antibiootteja, antibiootinen voide ja malarialääkkeet safariosuutta varten. Tietysti mukaan lähtee myös erilaisia laastareita sekä antiseptisiä puhdistusliinoja. Tuntuu, että tuota lääkekamaa on ihan älyttömästi, mutta näissä asioissa on parempi pelata vähän varman päälle. Etelä-Afrikka on kuitenkin siitä helppo matkakohde, ettei sinne tarvitse perus- ja hepatiittirokotusten lisäksi mitään lisärokotteita ja malariaakin esiintyy vain pienellä alueella.

Kuvausta varten lääkkeet paketeissaan, mutta matkaan ne lähtevät ilman paketteja, jotka vievät ihan turhaa tilaa. Kuvasta puuttuu vielä osa lääkkeistä, mutta kyllä tälläkin määrällä voisin jo perustaa oman vastaanottoni :D

Matkaan lähtee tietysti myös kattava määrä erilaisia kosmetiikka- ja aurinkotuotteita, jotka pyrin lähes kaikki käyttämään loppuun reissun aikana. Vapaa-ajan viihdykkeeksi mukaan lähtee rakas Surfaceni, jolla pääsen toivottavasti jakamaan matkakokemuksiani mahdollisimman usein paikan päältä. Lisäksi ostin pari Miki-kirjaa, jotka ovat keveytensä ja pienen kokonsa takia oivallista matkalukemista. Kalenteri pitää ajantasalla ja sinne on koottuna myös tärkeimmät osoitteet ja numerot. Lompakon virkaa matkalla saa toimittaa suloinen pussukka ja valoa pimeisiin iltoihin tuo käsinladattava possufikkarini.

Eiköhän noilla taas luulisi pärjäävän lähes kaksi kuukautta. Ja sitä mitä ei ole, voi yleensä ostaa periltä. Kunhan olennaisimmat, eli passi, liput ja rahat ovat mukana, niin päästään jo aika pitkälle. Tärkein matkatavara ei kuitenkaan paina mitään, eikä vie laukusta yhtään tilaa. Se on oikea asenne, sillä pärjää aina.

Pakomatkallako?

Reissuun lähtö pelottaa monista syistä ja siksi onkin vähän ristiriitaista, että yksi syistä, miksi lähden jälleen maailmalle, on juurikin pelko. Olen perustellut matkani itselleni ja muille monilla järkisyillä, mutta on myönnettävä, että reissu on minulle myös tietynlainen pakomatka. Tilaisuus ottaa vielä hetkeksi etäisyyttä tämän vuoden tapahtumista, tulevaisuudesta ja aikuisuudesta. Olen luvannut itselleni, että tuon reissun jälkeen aion ottaa itseäni niskasta kiinni ja kohdata suurimman pelkoni, aikuisuuden.

Vaikken ole koskaan ollut mikään himobilettäjä ja olen elänyt jo monta vuotta melko itsenäistä ja vastuuntuntoista elämää, jostain syystä tuleva elämänvaiheeni pelottaa älyttömästi. Mielessäni on jokin ihmeellinen kauhukuva siitä, että tästä eteenpäin elämä on vaan sellaista tasaisen ankeaa oravanpyörämeininkiä, josta pääsee hyvällä tuurilla irti joskus 40 vuoden päästä. Ja ennen tuohon oravanpyörään pääsemistä vasta pitääkin tehdä epämiellyttäviä asioita aina työkkärikäynneistä työhaastatteluihin asti.

Niin, ennen kuin voi alkaa ahdistua työstä, pitäisi sellainen saada hommattua. Ja se vasta ahdistaakin. Kuukausi "tyhjän panttina" täällä Turussa on riittänyt jo muistuttamaan, miten turhauttavaa toimettomana oleminen oikein on. Se alkaa nakertaa henkistä hyvinvoitia, yleistä viretilaa ja itsetuntoa inhottavalla tavalla. Kun ei ole muuta kuin aikaa, sitä alkaa miettiä asioita, jotka vain lisäävät ahdistusta.

Hyvinä päivinä jaksan uskoa siihen, että palattuani reissusta palaset vain loksahtelevat kohdalleen ja onnistun saamaan työpaikan, jonka koen motivoivana ja kiinnostavana. Mutta kun katson lähipiiriäni, aika harvalla on oikeasti käynyt sellainen tuuri. Vaikka elämä koostuu monista muistakin asioista kuin työstä, on se kuitenkin iso osa arkea. Kävin lähes koko yliopiston läpi ilman suurempaa motivaatiota tai intoa opiskelujani kohtaan, joten tiedän pystyväni siihen varmasti myös työelämässä. Mutta se onkin sitten eri asia, haluanko sitä.

Haluan kovasti päästä kokeilemaan opettajan työtä, mutta samalla se myös pelottaa. Mitä jos se ala ei olekaan minua varten? Siinä vaiheessa pitäisikin olla takataskussa varasuunnitelma, jota lähteä toteuttamaan. Mutta, entä kun sitä ei ole? Pelkään päätyväni tekemään epämotivoivaa työtä vain sen takia, etten oikein muutakaan keksi. Miksei kaikille ole olemassa unelma-ammattia?

En haluaisi päätyä opettajaksi, joka jaksaa työtänsä vain pitkien lomiensa ansiosta. Haluaisin olla opettaja, joka saa positiivista energiaa työstänsä ja joka herää ainakin lähes joka aamu motivoituneena töihin. Opettajan työ tuntuu kuitenkin muuttuvan vuosi vuodelta kuormittavammaksi, jota monet vuosikymmeniäkään työelämässä olleet opettajat eivät tunnu jaksavan. Väkisinkin sitä alkaa miettiä, miten minä, vastavalmistuneena ja monista opettajan työn kuormista mitään tietämättömänä, jaksan kantaa sen taakan.

Sen lisäksi, että reissuni on viimeinen pakomatkani näin aikuisuuden kynnyksellä, se on myös hengähdystauko kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta. Liian paljon asioita on tapahtunut aivan liian lyhyessä ajassa ja toivon reissun antavan minulle tarvittavaa etäisyyttä, jotta voin rauhassa prosessoida kaiken tapahtuneen. Toivon, että reissun avulla saan perspektiiviä omaan elämään ja sen solmuihin, palautettua henkistä tasapainoani ja löytäisin itseni taas uudestaan. Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelleen.

Ajatuksia ja tapahtumia muutoksen keskellä

Ajattelin nyt pikaisesti kirjoitella, mitä tänne muutoksen keskelle kuuluu. Kun reissuun lähtöön on aikaa vähän reilu kaksi viikkoa ja jossain välissä pitäisi keretä muuttaakin, en välttämättä kerkeä enää kauhean syvällisiä kirjoittelemaan tässä lähiaikoina joitakin lähes valmiita postauksia lukuunottamatta.

Kaikki tuntuu tällä hetkellä jotenkin kovin epätodelliselta. On vaikeaa uskoa, että parin viikon päästä on aika hyvästellä Turku ja palata Helsinkiin kuuden vuoden jälkeen. Oudommaksi asian tekee vielä tuo reissuun lähtö, joka on muutama päivä muuttopäivän jälkeen. Välillä on vaikea päättää, kumpaan pitäisi keskittyä enemmän muutto- vai matkajärjestelyihin, mikä tekee elämästä ja ajatuksista aika sekavia tällä hetkellä. Ja sitten välillä taas tulee hetkiä, että unohtaa molemmat asiat ja havahtuu yhtäkkiä ajatukseen: "Mitä ihmettä mä olen tekemässä?"

Epävarmuuden hetkiä on paljon, mutta intuitioni huutaa vahvasti sen puolesta, että nämä ovat oikeita ratkaisuja ja sitä olen kuunnellut elämässäni tähänkin asti. Muutokset eivät ole koskaan helppoja, mutta uskon, että nämä muutokset tuovat pidemmän päälle elämääni paljon enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita. Aika näyttää, kuinka tässä oikein tulee käymään, mutta tylsyyttä en ainakaan taas hetkeen tule kokemaan elämässäni, sellaista kieputusta kun on taas luvassa. Mutta sitten vähän siitäkin, mitä olen lähiaikoina puuhastellut. Kuluneina viikkoina olen muun muassa...

...käynyt hyvästelemässä ensimmäisen Turkukotini Martissa. Siinä samalla kävelin Mindin kanssa lenkin, joka minulla oli siellä asuessa tapana kulkea hyvin usein. Savenvalajankadulta ensin portaat ylös Martinkirkolle. Sieltä portaat alas Tiilentekijänkadulle, jossa törmäsin aikanani myös itsensä paljastelijaan (:D). Sitten pujotellen pitkin Martin puutaloaluetta kohti pyöreää rakennusta, jonka käyttötarkoitusta en vieläkään tiedä.

Sieltä jokirantaan, jossa sattui olemaan paljon erimaalaisia sotalaivoja koolla. Jokivarren laivoja ihaillen Manillan, Förin ja Laiturin ohi ja lopulta takaisin Savenvalajankadulle. Tuntuu kuin niistä ajoista olisi vasta hetki, vaikka muutin Martista pois jo reilut neljä vuotta sitten. Edelleen se on mielestäni yksi Turun ihanimmista asuinalueista ja olin onnekas, kun päädyin aikanani juuri Marttiin asumaan.

...kironnut sijaisuuksien puutetta ja sitä, että Turku suunnittelee 200 opettajanpaikan lakkauttamista. Eläköön viisaat päätökset! No ainakin tuollaiset keskustelut ovat vain varmistaneet päätöstäni jättää tämä uppoava laiva ja siirtyä muille vesille kalaan.

...käynyt hyvästelemässä myös toisen kotini, Haritun pellot sekä luontopolun, joita pitkin kuljin aikanani viikoittain. En ollut käynyt siellä kävelemässä kertaakaan avoeroni ja poismuuttoni jälkeen, josta on nyt yli puolitoista vuotta, minkä takia paljon muistoja virtasi mieleeni tuolla kävelyllä. Maisemat olivat aivan yhtä ihanat ja rauhoittavat kuin aina ennenkin ja kävellessäni jätin lopulliset hyvästit sille osalle elämääni. Itse ero ei ole surettanut minua enää aikoihin, mutta se mitä tapahtui sen jälkeen tulee varmasti aina harmittamaan minua jollain tasolla. Nyt on kuitenkin aika päästää irti surusta ja vihasta ja jatkaa eteenpäin kohti uusia alkuja.

...alkanut itkeä mitä oudoimmissa paikoissa ja tilanteissa. Eikä loppua näy, nyt kun lopullinen lähdönhetki vain lähenee. Toivottavasti kyynelkanavat lopettaa toimintansa jossain vaiheessa.

...myynyt, järjestellyt ja pakannut tavaroita sekä elänyt keskellä tavarakaaosta. Miten ihminen voi edes omistaa näin paljon tavaraa???

...nauttinut omasta tilasta ja ajasta Mindin kanssa, koska niitä tulee olemaan reissussa niin kova ikävä.

...käynyt Helsingissä katsastamassa uuden kotini ja purkamassa osan tavaroista. Viimeksi näin asunnon, kun olin repimässä sieltä tapetteja irti noin kuukausi sitten ja se oli vielä täynnä kaikkea ylimääräistä rompetta. Silloin näky ei ollut kovin houkutteleva!

Asunto on remontin myötä kuitenkin ihan erilainen kuin ennen ja nyt kun sinne alkoi saada jo omia tavaroitakin, niin tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että siellä voisi jopa viihtyä. Lasitetun parvekkeen myötä oleskelutilaa on tullut paljon lisää ja rakastan sieltä aukeavaa merinäkymää. Vaikka tuleekin olemaan kova paikka jättää Turku, tämä ratkaisu tuntuu koko ajan paremmalta ajatukselta.

...nähnyt perheenjäseniä, läheisiä ja ystäviä Turun sekä Helsingin päässä.

...joutunut selittämään varmaan tuhannelle ihmiselle syksyni suunnitelmista ja miksi päädyin näihin ratkaisuihin. Onhan se kivaa, että ihmisiä kiinnostaa elämäni, mutta rajansa kaikella. Suurin osa on kuitenkin suhtautunut suunnitelmiini ihan positiivisesti, mikä on tuonut rohkaisua siihen, että olen tekemässä niitä oikeita ratkaisuja itseäni varten.

...nauttinut Larusta muun muassa kävelyiden, lähikapakoiden ja Lauttasaaripäivien merkeissä.

Sellaista kaikkea  on siis mahtunut lähiaikohin. No, onneksi en ole viime aikoina ainakaan...

...käynyt katsomassa yksin leffassa Tähtiin kirjoitettu virhe elokuvaa mukanani 7,77 eurolla irtokarkkeja ja poistunut sieltä naama punaisena ja räkäisenä itkusta.

...aloittanut muovitonta syyskuuta käyttämällä muovikassia ostosten kantamiseen.

...ihastunut ennen reissuun lähtöä.

...pelännyt joutuvani oikeuteen, koska olin saanut asianajotoimistolta kirjeen.

Hups, sattuuhan noita :D