Uskomatonta, että tähän on taas tultu. Jo toista kertaa tänä vuonna istun Helsinki-Vantaalla yksin ja olen jättämässä Suomen lähes kahdeksi kuukaudeksi. Tällä kertaa myös matkan määränpää on täysin uusi ja tuntematon, mikä tuo mukanaan lisäjännitystä. Tuleva matka poikkeaa tavallisesta lomareissusta myös monella muulla tavalla, mutta se on sen tarkoituskin. En ole lähdössä pelkästään lomalle. Olen menossa töihin, olen menossa oppimaan, olen menossa kokemaan. Ja etsimään itseäni. Löydänkö sitä, mitä etsin, selviää vasta myöhemmin, mutta kaikista peloista ja epäilyksistä huolimatta tiedän vain, että minun on tehtävä tämä matka.
Tunnemyrsky kuluneen viikon aikana on ollut valtava. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti. Vasta reilu kuukausi sitten tein suuret päätökset tästä matkasta ja Turun jättämisestä. Nyt takana on jo hyvästit Turulle, muutto, uuden kodin järjesteleminen, hyvästit kaikille rakkaille ja seuraavana minua odottaa kiitotie. Ja silti olo on juuri nyt hyvin tyyni. Enää ei tarvitse miettiä suuntaa, pitää vain uskaltaa ottaa se ratkaiseva askel ja kaikki mitä siitä seuraa. Vaikka olenkin päättänyt matkan aikana käsitellä menneisyyden koettelemukset, tiedän olevani menossa eteenpäin. On vain tämä hetki ja tämä minä. Repaleisena ja kolhittuna, mutta ehkä juuri siksi vahvempana ja pelottomampana kuin koskaan. En osaa pelätä itseni puolesta, sen ovat saaneet hoitaa läheiseni. Koska tiedän, että tämä askel on otettava, jotta pääsen vihdoin eteenpäin.
Kaikille rakkaille haluan kertoa, miten tärkeitä olette ja miten kiitollinen olen kaikesta saamastani tuesta. Vaikka kaikki eivät varmasti voi ymmärtää lähtöäni, on hienoa, että olette hyväksyneet ja mahdollistaneet sen. Tulee ikävä, niin kuin aina, mutta toivotaan, että internetin ihmeellinen maailma toimii myös toisella puolella maapalloa ja pystyn pitämään paljon yhteyttä. On tullut aika lähteä seikkailuun, jonka tiedän vaikuttavan minuun pysyvästi. Ja tiedän olevani siihen valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti