Tammikuun tohinoita ja tulevaisuudensuunnitelmia

Tammikuu vilahti yhdessä hujauksessa ja se sisälsi monenlaisia tapahtumia ja tunteita. Alkukuu kului vielä Gambian lämmössä rentoutuen. Kävimme myös Senegalin puolella bongailemassa villieläimiä, josta kirjoitan vielä joskus oman tekstinsä. Tämän hetkisen stressin ja uupumuksen keskellä on käsittämätöntä, että tuosta rentouttavasta reissusta on vasta alle kuukausi.

Jo matkan aikana ja sen jälkeen mieleni on täyttynyt taas huolella Mindin terveyden suhteen. Rutiinitarkastuksessa Mindiltä löydettiin jokin epämääräinen patti sydämestä, jonka epäiltiin aluksi olevan kasvain. Muita kasvaimia ei kuitenkaan löytynyt, mutta elämme edelleen epätietoisuudessa sen suhteen. Samalla kertaa Mindillä todettiin myös krooninen munuaistauti. Noihin molempiin liityen Mindillä aloitettiin taas uusi lääkitys. Hirvittää edes miettiä, millaiset määrät lääkkeitä tuo pieni koira syö päivittäin. Mindi on kuitenkin ollut todella hyvävointinen ja pirteä, mikä on estänyt minua luisumasta ihan totaaliseen epätoivoon.

Rakas töyhtöhyyppä <3

Tammikuu on ollut myös työntäyteistä aikaa, mikä on nostattanut stressi- ja ärsytyskäyrät huippuunsa. Perustyön lisäksi käynnissä on ollut monenlaista projektia oppilaskunnan kanssa. Uusi OPS on myös tuonut mukanaan arviointikeskustelut kaikkien oppilaiden kanssa, joiden valmisteluun, pitämiseen ja dokumentoimiseen kuluu viikottain noin viisi ylimääräistä työtuntia. Tuon kaiken on sitten vielä kruunannut lukuisat selvittelyt oppilaiden kanssa välituntitappeluihin yms. liittyen. 

Tuo Mindin terveystilanne sai minut tekemään päätöksen, jota olin pyöritellyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Päätin nimittäin hakea 7 viikon opintovapaata maalis-huhtikuulle ja suureksi ihmeekseni myös sain sen. Se onkin ollut ainoa henkireikä, joka on saanut minut pysymään edes jotenkin järjissäni työkaaoksen keskellä. Totesin jo hyvin nopeasti syksyllä, että 25 opintopisteen suorittaminen kokopäiväisen luokanopettajantyön ohessa tulisi olemaan mahdottomuus. Etenkin, kun kurssisuoritukset ovat 10-sivuisia esseitä. Opintovapaa mahdollistaa minulle täysipainotteisen keskittymisen tarvittavien kurssien suorittamiseen ja samalla pystyn viettämään aikaa ja huolehtimaan Mindistä aiempaa paremmin. Ja saan tarvitsemani hengähdystauon työstäni.

Samalla mieleeni on tullut varmuus siitä, etten aio hakea tulevalle lukuvuodelle päätoimista opettajanpaikkaa. Ensisijainen tavoitteeni on päästä opiskelemaan yhteisöpedagogiksi monimuoto-opinnoissa. Jos se ei toteudu, jatkan opintojani avoimessa-AMK:ssa tehden samalla opettajan sijaisuuksia. Haluan saada useampia uravaihtoehtoja luokanopettajuuden rinnalle ja yhteisöpedagogin tutkinnolla voisin toimia kymmenissä erilaisissa työtehtävissä järjestö- ja nuorisoalalla. 

Synttäri-iloja!

Hieman ikävämpien juttujen lisäksi tammikuuhun on mahtunut ihan mukaviakin tapahtumia. Pääsin vihdon ja viimein Turun seudulle käymään Mindin kanssa. Siellä vietimme myös kummipoikani 6-vuotissynttäreitä. Sen jälkeen oli vuorossa omat 27-vuotissynttärini, jotka sujuivat railakkaissa merkeissä maanantaina :D Oppilaat yllättivät minut kyllä ihan täysin laululla, korteilla ja lahjoilla. Juhlaputken täydensivät vielä Fyllin 3-vuotiskekkerit, joita vietimme vähän isommalla porukalla. 

Mitäs muuta mukavaa tammikuuhun vielä mahtui? Ainakin ihanien Minna Parikan pupukorkkareiden ostaminen alesta, uusimman Harry Potterin lukeminen (joka tempasi mukaansa alkujärkytyksen jälkeen), kävelyitä aurinkoisissa ja vähemmän aurinkoisissa maisemissa, vierailun matkamessuilla,(jossa juhlistettiin jo 65 vuotta täyttävää Olympiaa), jonkinlaisen kuntoiluharrastuksen aloittamisen, makoisia aterioita ravintoloissa, ajanviettoa rakkaiden ihmisten kanssa ja paljon (liikaa) karkkia.

Olympian ensimmäisiä reissuja tehtiin Kleinbusseilla aina Intiaan saakka.

Sellaista kaikkea mahtui minun tammikuuhuni. Miten teidän muiden vuosi on lähtenyt käyntiin? :)

Valot pimeyksien reunoilla

Niinpä se elämä päätti taas yllättää ja tällä kertaa negatiivisesti. Siksi en ole Oulussa niin kuin oli tarkoitus, vaan pötköttelen Mindin kanssa kotisohvalla. Maanantai oli yksi elämäni hirveimmistä päivistä, kun sain taas ihan todella pelätä, saisinko Mindiä viereeni enää koskaan. 

Tutkimukset ovat vielä kesken, mutta Mindillä oli ilmeisesti tasapainoaistin häiriö, minkä takia se ei pysynyt ollenkaan pystyssä ja sen silmät pyörivät villisti päässä. Aluksi luulimme sen olevan pitkittynyt epilepsiakohtaus, mutta siitä ei onneksi ollut kyse. Mindi vietti yön teho-osastolla ja tiistaina se oli onneksi jo sen verran paremmassa kunnossa, että saimme hänet kotiin. 

Olen ollut tämän viikon jotenkin ihan sekaisin ja shokissa ja vasta nyt pääni alkaa selkiytyä. Maanantaina, kun tulimme sairaalasta kotiin ilman Mindiä, romahdin täysin enkä pystynyt muuta kuin itkemään ja huutamaan. Silloin kuuntelin tämän Apulannan kappaleen, jonka jälkeen pystyin edes vähän rauhoittumaan. Se muistutti siitä, että synkimmänkin pimeyden reunoilla kajastaa valoa. 

Mindin kunto on onneksi kohentunut vauhdilla ja toivon todella, että suunta on ainoastaan parempaan päin. Tämä ei todellakaan ollut se mieluisin käänne lomalle, mutta olen vain niin onnellinen, että Mindi on elossa ja voi ainakin toistaiseksi hyvin <3

Elämää sairaan koiran kanssa

Tarkoituksenani oli muistella Thaimaan matkaa, mutta mieleni ei pysty keskittymään kuin yhteen asiaan tällä hetkellä. Siksi ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka on läsnä elämässäni joka ikinen päivä. Pitkään aikaan en ole kirjoittanut siitä juuri mitään, mutta nyt, kun odotan taas aikaa eläinlääkärille, tuli minulle äkillinen tarve päästä purkamaan tuntojani johonkin.

Rakas koirani Mindi on nimittäin todella sairas, vaikka sitä on välillä vaikea uskoa. Yli kolme vuotta Mindi eli ilman yhtäkään terveysongelmaa. Ja nykyään tuo reipas ilopilleri kantaa mukanansa melkein kaikkia cavalierien tyyppisairauksia ja vielä vähän muutakin siihen päälle.

Mindillä on diagnosoitu epilepsia, johon sillä on lääkitys kaksi kertaa päivässä. Silti Mindi saa edelleen välillä lieviä kohtauksia. Lääke on annettava hyvin tarkasti samaan aikaan päivästä, jolla vähennetään kohtausriskiä. Joko minun tai jonkun muun täytyy siis olla antamassa Mindille lääke oikeaan aikaan. Jos en saa Mindiä hoitoon, se tarkoittaa yleensä sitä, että illanviettoni jäävät aika lyhyeen. Kerran jouduin myös lähtemään treffeiltä antamaan lääkettä Mindille (ne olivat onneksi tylsät, niin lääkkeenanto kävi hyvänä verukkeena poistua paikalta :D).



Mindillä on todettu magneettikuvauksissa Chiarin epämuodostuma takaraivonluussa. Se saattaa kehittyä syringomyeliaksi, joka puolestaan aiheuttaa erilaisia neurologisia oireita ja kipuja. Sen etenemistä ei voida ennustaa mitenkään ja joka päivä joudun tarkkailemaan Mindin käytöstä. Onko se normaalia vai kipuoireilua? Syringomyelian oireita kun ovat mm. rapsuttelu, naamaan hankaaminen ja moni muu ihan tavallinen koiran käytös. Tällä hetkellä tuntuu, että epämääräistä oireilua on jonkin verran enemmän kuin aikaisemmin, joten kipulääkityksen aloittaminen saattaa olla pian ajankohtaista.

Viimeisimmässä eläinlääkärintarkastuksessa Mindillä todettiin myös sydämen lievä sivuääni, joka saattaa sekin aiheuttaa ajan kanssa oireilua ja vaatia lääkitystä. Näiden lisäksi Mindin hengitys on usein melko raskasta ja se saa hengenahdistuskohtauksia. Nämä johtuvat todennäköisesti myös rakennevioista. Myös Mindin silmät rähmivät jatkuvasti ja hammaskiveä kertyy paljon.

Kaikki tämä on todettu reilun vuoden aikana. Näiden lisäksi tuohon aikaan on mahtunut akuutti kohtutulehdus ja sen leikkaus, välikorvantulehdus ja joitakin pienempiä vaivoja. Eilen illalla Mindi alkoi ontua oikeaa etutassuaan ja tänään se ei pystynyt laittamaan siihen melkein ollenkaan painoa. Sitä vaivaa lähdemme tänään selvittelemään. Toivotaan, ettei se olisi mitään vakavaa. Eipä voi muuta sanoa kuin, että onneksi meillä on vakuutus.

Suurin osa näistä vioista ja sairauksista johtuu ihmisestä ja siitä, että cavaliereja on jalostettu aivan liian pitkälle. Ne olisi kaikki ollut vältettävissä ja se saa minut välillä todella vihaiseksi ja surulliseksi. On niin väärin, että maailman kiltein  ja hyväsydämisin koira joutuu kärsimään erilaista oireista, kokemaan ajoittaista kipua, syömään väkisin lääkkeitä ja ramppaamaan jatkuvasti eläinlääkärissä. Toivon, ettei kukaan nykyisistä kasvattajista enää edesauta tämän kultaisen koirarodun sairauskierrettä.

Elämä sairaan koiran kanssa ei ole helppoa. Mielessä on jatkuva huoli siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi? Koska seuraava kohtaus iskee? Koska kivut kasvavat sietämättömiksi? Miten Mindi pärjää yksin kotona poissaolleessani? Kuka pystyy hoitamaan sitä? Lapset käyvät päivisin tarhassa tai koulussa, mutta koira on kotona aina yksin. Minulla asuvat vanhemmat onneksi niin lähellä, että pystyn aika usein viemään Mindin sinne hoitoon. Silti tulen töistä kotiin niin pian kuin mahdollista. Ja joudun säännöllisesti kieltäytymään menoista sen takia, etten saa Mindiä hoitoon.

Pahinta on kuitenkin se, että harva ymmärtää huoleni ja sen, miksi Mindin hyvinvointi menee kaiken muun edelle. Sairas lapsi on täysin ymmärrettävä syy monelle, mutta kun kyseessä on koira, asiaa saatetaan usein vähätellä. Monet eivät ymmärrä, etten oikeasti voi tulla illalla mihinkään, jos olen jo ollut päivän poissa kotoa. Paitsi jos Mindi voi tulla mukaan. Elämäni rytmittyy täysin Mindin ympärille. Jos Mindi on kotona, en halua olla poissa yli kuutta tuntia sen luota. Mindi on minulle yksi elämäni tärkein asia ja se tuo minulle niin paljon onnea, että olen valmis uhraamaan paljon sen hyvinvoinnin eteen.

Suurin osa päivistämme sujuu kuitenkin samalla tavoin kuin muissakin koiraperheissä. Lenkkeilemme, leikimme, syömme ja nukumme yhdessä. Mindin sairaudet eivät juurikaan näy ulospäin, joten kukaan, joka ei tiedä niistä tuskin voi uskoa, millaista taakkaa tuo pieni koira kantaa mukanaan. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Mindi on uskomattoman iloinen, ystävällinen ja touhukas koira, jota välillä luullaan pennuksi vielä nyt 5-vuotiaanakin.

Juuri Mindin positiivisuuden takia pystyn itsekin murehtimaan vähemmän ja nauttimaan enemmän tästä hetkestä. Mutta sitten tulee taas näitä päiviä, kun matto vedetään jalkojen alta, pelko lamauttaa mielen ja kyyneleet valuvat pitkin poskia. Kun toivoo vain yhtä asiaa. Että edessä odottaisi vielä hyviä päiviä rakkaimman Mindin kanssa.

Itku lyhyestä ilosta

Eilinen todisti jälleen, miten haurasta onni onkaan. Ilo ja onnellisuus vaihtuivat taas kerran ahdistuksen kyyneliksi, kun heräsin siihen, että Mindi kramppasi ja pyöri pitkin sänkyä epilepsiakohtauksen kourissa, enkä voinut auttaa sitä mitenkään. Pahemmaksi asian tekee tietysti se, että Mindi on syönyt jo kaksi ja puoli viikkoa epilepsialääkkeitä, mutta näköjään niistä ei ole ollut apua. Nyt lääkitystä lisättiin ja aika näyttää, onko siitäkään apua. Iltapäivällä Mindi sai vielä toisen kohtauksen, ensimmäistä kertaa ulkona ja liikkeellä ollessaan. Sen takia kävimme vielä illlalla eläinlääkärissä, jossa saimme kuitenkin osaksemme todella ammattitaidotonta ja tökeröä palvelua. 

Muutenkin kuluneet kuukaudet ja Mindin terveydentila on paljastanut ihmisistä uusia puolia. Toiset ovat seisseet tukenani ja kannatelleet minua, kun olen meinannut pudota loppumattomaan kuiluun. Ilman teitä, en varmasti olisi enää järjissäni, joten suuri kiitos siitä teille <3 Kiitos myös niille tutuille ja tuntemattomille, jotka ovat tavalla tai toisella ilmaiseet välittävänsä Mindin tilasta. Toiset taas eivät ole ottaneet asiaan mitään kantaa ja ovat omalla passiivisuudellaan ilmaisseet mielipiteensä asiasta. Ymmärrän, että kaikki eivät voi käsittää, miten tärkeä Mindi minulle on, mutta silti se on loukannut. 

Eniten olen kuitenkin joutunut pettymään Mindin toisen omistajan pasiivisuuteen, jonka kanssa olen halunnut säilyttää hyvät välit Mindin takia. Koko Mindin sairausjakson aikana toinen osapuoli ei ole kuitenkaan osoittanut lähes minkäänlaista kiinnostusta Mindin vointia kohtaan. Mielestäni sellainen ihminen ei vain ansaitse Mindistä edes hännänpäätä. Sen takia olenkin tehnyt päätöksen, että Mindillä ei enää ole kahta huoltajaa, vaan minä yksin tulen huolehtimaan Mindistä parhaalla mahdollisella tavalla. Jos Mindille pitäisi nimetä varahuoltaja, niin se olisi ehdottomasti äitini, niin paljon hän on meistä viime aikoina huolehtinut.

Toinen asia, mikä on aiheuttanut vihastusta on se, että tuen osoittamisen sijaan jotkut ovat arvostelleet päätöstäni hankkia cavalier jonkin muun rodun sijasta. Mielestäni koirien liiallinen jalostus on yksi alhaisimmista asioista, mitä ihminen on saanut aikaiseksi. Cavalierit ovat yksi monista roduista, jotka ovat joutuneet kärsimään tästä ihmisten itsekkyydestä. Sen takia olenkin pitänyt yhteyttä Mindin kasvattajaan sen vaivoihin liittyen ja he ovat olleet aidosti huolestuneita sen tilasta. Lisäksi he ovat halunneet kaikki mahdolliset tiedot Mindin tutkimuksista ja hoidosta ja yrittäneet auttaa parhaansa mukaan. 

Jalostuksessa on kuitenkin jo menty niin pitkälle, että vaikka terveysasioihin kiinnitettäisiin tämän hetkisessä jalostuksessa jo enemmän huomiota, eivät sen vaikutukset näy vielä nykyisissä koirissa. Ne koirat ovat kuitenkin jo olemassa, eikä sille voi enää mitään. Mielestäni on ollut onni, että Mindi on päätynyt minulle, eikä jollekin välinpitämättömälle ihmiselle, jolla ei olisi minkäänlaista kiinnostusta sen terveyttä kohtaan. Vaikka olisin Mindiä hankkiessa tiennyt kaiken, mitä olisi tulossa, en olisi valinnut toisin. Se ilo, onni ja rakkaus, mitä Mindi on tuonut elämääni on ollut moninkertaista siihen tuskaan, ahdistukseen ja suruun verrattuna, jota sen sairastuminen on minulle tuottanut. Tuskin kukaan toivoo koiransa sairastuvan, mutta jos niin käy, siitä pidetään parasta mahdollista huolta.

Me olemme Mindin kanssa joutuneet kestämään viime aikoina niin paljon pahaa, ettemme tarvitse lisää pahaa mieltä ihmisiltä, jotka eivät selvästikään meistä välitä. Blogi on tähän asti ollut minulle keino jäsennellä ajatuksiani kaiken kaaoksen keskellä, mutta nyt sitä on selvästi lukenut myös ihmiset, joiden mielipidettä en välitä kuulla. Tästä eteenpäin en aio Mindin tilaa täällä enää sen tarkemmin tuoda esille, mutta keskityn Mindin hyvinvointiin täysillä blogin ulkopuolella. Täällä taas ajattelin alkaa keskittyä enemmän matkustukseen ja muihin kevyempiin aiheisiin ja ajatuksiini. 

Tässä teille kaikille välinpitämättömille tyypeille ja muille pahanilmanlinnuille!

After a Hurricane comes a Rainbow?

Myrskyn jälkeen on poutasää ja mitä näitä muita kliseitä nyt vielä oikein on. Viime aikoina uskoni mietelauseiden paikkansapitävyyteen kuin koko elämäänkin on ollut koetuksella. Viimeiset kaksi kuukautta kun todellisuuteni on ollut se, että jokaisen myrskyn jälkeen on ollut vain hetki petollista tyyneyttä, kunnes uusi tornado on rysähtänyt päälle tehden aina vain isompaa tuhoa kuin edellinen.

Kulunut viikko on ollut jälleen yksi elämäni pisimmistä, synkimmistä ja rankimmista. Olenkin vain onnellinen, että se on vihdoin lopussa ja että se kääntyi loppua kohden jopa suhteellisen valoisaksi. En hirveästi jaksa toivoa tulevan viikon olevan edellistä parempi, koska tuntuu, ettei siitä ole mitään hyötyä. Joka kerta, kun olen päättänyt ottaa positiivisemman asenteen elämään, on uusi takaisku nuijinut minut takaisin aina vain syvempään kuoppaan. Nyt elän hetken kerrallaan ja toivon, että jonain päivänä hurrikaanikausi on ohi ja huomaan elämän taas hymyilevän leveämmin kuin koskaan.

Kuvat: Wikipedia

En ole lähellekään täydellinen. Monina päivinä en ole edes kovin hyvä ihminen. Silti olen saanut elämääni sylittäin onnea ja hyväosaisuutta, joista kaikkea en varmasti ole edes ansainnut. Siksi voinkin ymmärtää, että välillä Maailmankaikkeus/Jumala/Mikälie Suurempi Voima antaa osakseni myös surua, murhetta, huolta, stressiä ja ahdistusta. Välillä nuo kaikki asiat osuvat jopa alle kahden kuukauden pätkään, mikä on uskomattoman kuluttavaa ja uuvuttavaa, mutta ymmärrän senkin. 

Se, mitä en voi ymmärtää on se, miksi maailman kiltein, hyväsydämisin, ihanin, kultaisin ja suloisin pieni koira joutuu kestämään uutta murhetta, kipua ja sairautta kerta toisensa jälkeen. Se on täysin kohtuutonta. Ja silti minun rakkain Mindini on kuluneen viikon aikana joutunut kokemaan sellaisia asioita, joita ei toivoisi kenellekään. Se on vain niin väärin.

Kuluneen viikon aikana Mindi on saanut viisi epileptistä kohtausta, joutunut viettämään yön päivystyksessä, aloittanut epilelpsialääkityksen, saanut kohtutulehduksen ja joutunut sen takia leikattavaksi. Tällä hetkellä se syö kolmea eri lääkettä ja joutuu pitämään suojusta, jotta se ei nuolisi leikkaushaavansa. Ja silti se vain jaksaa heiluttaa häntäänsä ja olla yhtä iloinen kuin aina. Mindi onkin ehdottomasti suurin idolini!

PieniSuuri Idolini <3<3<3

Kun jouduin lähtemään Mindin kanssa myöhään viime sunnuntai-iltana päivystykseen, sydämeni huusi pelosta. Mindi oli saanut kolme epileptistä kohtausta peräkkäin ja sen jalat eivät kantaneet. Silti jouduimme päivystyksessä pitkän jonon jatkoksi. Odottaessa pelkäsin, että kohtauksista jäisi Mindille pysyviä haittoja ja syytin siitä itseäni, kun en ollut aloittanut lääkitystä, silloin kun Mindi sai epilepsiadiagnoosin. Mindin lisäksi ajatukseni karkasivat myös kuusi vuotta taaksepäin, jolloin jouduin tekemään elämäni raskaimman päätöksen ja luopumaan Geenasta. Pelkäsin, että tuo kirottu 28.4 veisi minulta vielä toisenkin rakkaan ystävän.

Onneksi niin ei käynyt ja Mindi on edelleen luonani. Myös vappu kului huolesta sekaisin, kun Mindillä todettiin kohtutulehdus ja se jouduttiin leikkaamaan saman tien. Tällä hetkellä Mindin tila on kuitenkin ollut joka päivä parempaan päin ja sitä saa jo toppuutella, ettei se riehuisi liikaa. Kaiken tapahtuneen jälkeen olen tietysti onnellinen, että Mindi on edelleen elossa ja voi tilanteeseen nähden hyvin. Silti mieltäni painaa edelleen pelko siitä, mitä jos tämä ei vieläkään ole tässä. Mindi on alle kahdessa kuukaudessa saanut kärsiä niin paljon, että se ansaitsisi hyvän, pitkän ja terveen loppuelämän ja tuhat urhoollisuusmitallia siihen päälle. Silti mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. On vain pakotettava itsensä toivomaan ja uskomaan, että huominen on tästä eteenpäin parempi päivä niin Mindille kuin minulle.

Päädyimme lenkillä tutustumaan myös ensimmäistä kertaa kotikirkkooni. Aika nätti :)

Onneksi äiti tuli tuekseni heti maanantaina ja on ollut auttamassa meitä koko viikon. Olen siitä uskomattoman kiitollinen. Pitkälti sen takia synkkyys ei ole nielaissut minua kokonaan, vaan olen pystynyt myös nauramaan kaikesta huolesta huolimatta. Päivät ovat kuluneet ulkoillen, leffoja ja telkkaria katsellen, herkutellen, löhöillen ja harjoitteluraporttia rustaten. Se on se minun viimeinen riippakivi opiskelujen suhteen. Toisen kun sain kuin sainkin valmiiksi kaiken tämän myrskyn keskellä.

Perjantai tarjosi nimittäin valoa pimeyteen, kun sain vihdoin käsiini vastapainetut graduni. Voi sitä helpotuksen määrää! On käsittämätöntä, että kaikkien vaikeuksien jälkeen se on vihdoin valmis ja edes yksi taakka on poissa hartioiltani. Matka on ollut pitkä ja kivinen ja monta kertaa meinasin jo antaa periksikin sen suhteen. Onneksi olen sen verran kovapäinen, että kun lupaan itselleni jotain, niin pakotan itseni myös pitämään siitä lupauksesta kiinni.

Laatulukemista lähes kaikissa sateenkaaren väreissä ja herkkuja sen kunniaksi! :D

Ja nyt se lupaus on vihdoin täytetty ja olen oikeasti pitkästä aikaa ylpeä itsestäni. En antanut periksi, vaan päätin taistella loppuun asti. Siitä, kun koko elämässäkin on oikeastaan kyse. Sitä voi joko jäädä maahan makaamaan tai nousta ylös ja ryhtyä hommiin. Ja me olemme Mindin kanssa päättäneet nousta ylös ja jatkaa matkaa. En uskalla toivoa liikoja, mutta ehkä tämä voisi vihdoin olla se sateenkaaren alku, jota olen vimmaisesti etsinyt kuluneet kuukaudet. Ja ehkä sen päädystä löytyy vielä jotain hyvää.

Huolista suurin

Olin jo alustavasti tehnyt koonnin, miten olen viimeisen kahden viikon aikana pyrkinyt kiinnittämään taas enemmän huomiota elämän pieniin iloihin, jotka tekevät arjesta edes jotenkin siedettävää kaiken stressin keskellä. Torstaina kuitenkin tapahtui jotain täysin odottamatonta ja olen siitä lähtien ollut niin huolissani, että tuntuisi täysin järjettömältä kirjoitaa siitä, miten kivaa on, että kevät on taas täällä ja muuta jonninjoutavaa.  

Elämässä on olemassa huolia ja sitten on HUOLIA. Torstaina oli kyse jälkimmäisestä. HUOLESTA, joka salpasi hengityksen, aiheutti hysteerisiä itkukohtauksia ja sai unohtamaan kaiken muun ympärillä tapahtuvan. Mindi sai nimittäin jonkinlaisen epileptisen kohtauksen. Kohtaus alkoi ilman minkäänlaisia varoitusmerkkejä, kun makoilimme sängyllä. Yhtäkkiä Mindin kaikki raajat alkoivat kouristella ja se ei pystynyt nousemaan ylös, vaikka kuinka yritin auttaa. Menin tietysti ihan shokkiin, mutta yritin parhaani mukaan pysyä rauhallisena ja rauhoitella myös Mindiä, joka oli tajuissaan koko kohtauksen ajan. 

Mindi toipui kohtauksesta onneksi tosi nopeasti ja oli jo pian oma reipas itsensä. Siinä vaiheessa oma shokkini purkautui tietysti täysin hallitsemattomana itkukohtauksena, jota Mindi yritti saada loppumaan nuolemalla kaikki kyyneleet kasvoiltani. Ei varmaan tarvitse erikseen selittää, miksi rakastan tuota koiraa eniten maailmassa! 

Kun sain itseni vähän koottua, soitin tietysti eläinlääkäriin, josta sain hyvää ja rauhoittavaa palvelua. Saimme ajan vasta seuraavalle päivälle, joten koko seuraava vuorokausi kului melko sekavissa tunnelmissa. Onneksi Mindi oli täysin oma, iloinen itsensä, eikä oireillut enää mitenkään. Itse taas sain koko vuorokauden itkukohtauksia, joiden jälkeen kokosin itseni, vain murtuakseni uudestaan. Onneksi sain sentään yhteyden vanhempiini, jotka rauhoittelivat ja lupasivat tulla heti Turkuun, jos tilanne sitä vaatisi. 

Yö kului jatkuvasti heräillen, kun halusin olla koko ajan varma, että Mindillä on kaikki hyvin. Perjantaina menimme sitten eläinlääkäri PetVetiin, jossa Mindille tehtiin lääkärintarkistus ja otettiin verikoe Episodic Falling Syndrom-tutkimuksia varten. Tulosten pitäisi tulla kahden viikon kuluessa, joten ei auta muuta kuin toivoa parasta. Cavalierithan ovat, kiitos ihmisten järjettömän jalostuksen, yksi sairaimmista koiraroduista ja niillä on useita perinnöllisiä sairauksia. Luonteeltansa ne ovat kuitenkin täyttä kultaa, mikä onkin tehnyt niistä yhden suosituimmista koiraroduista.

Vaikka tiesin nuo asiat ennen Mindin hankintaa, niin aina sitä vain ajattelee, että kyllä se oma koira on terve ja elää pitkän ja hyvän elämän. Mutta entä jos ei? Tuon musertavan ajatuksen olen joutunut kohtaamaan viime päivinä aivan liian monta kertaa. Mindi, jos kuka, on hyvän ja terveen elämän ansainnut. Se ei halua kenellekään koskaan mitään pahaa, päinvastoin, se tuntuu vain haluavan ilahduttaa elämänsä aikana mahdollisimman montaa ihmistä. Elämä ei kuitenkaan aina ole oikeudenmukaista ja pahoja asioita tapahtuu myös niille parhaimmillekin tyypeille.

Harva, jos kukaan, pystyy ymmärtämään, miten paljon Mindi minulle merkitsee. Mindi on se, jolle kerron ne asiat, joista en pysty muille puhumaan. Mindi on se, joka saa hymyn huulilleni kaikista synkimpänäkin päivänä. Mindi on se, joka pitää minut kiinni elämässä ja arjen rutiineissa. Mindi on se, joka painautuu vasten kasvojani ja nuolee ne kyynelistä, silloin kun koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan. Mindi on lemmikki, Mindi on ystävä, Mindi on perheenjäsen, Mindi on korvaamaton.

Koira ei välitä, oletko rikas vai köyhä, fiksu vai tyhmä, kaunis vai ruma.
Jos annat sille sydämesi, se antaa sinulle omansa <3

En halua maalata piruja seinille, vaan uskon ja toivon koko sydämestäni, että kyseessä oli vain kertaluontoinen kohtaus, joka ei toistu enää koskaan. Sen takia yritänkin jatkaa mahdollisimman normaalia elämää Mindin kanssa, vaikka olenkin viime päivinä linnoittautunut Mindin luokse 24/7. Elämässä ei kuitenkaan voi tietää mitään etukäteen, joten tulevaa on turha murehtia liikaa.

Kohtaus sai kuitenkin minut jälleen kerran tajuamaan elämän haurauden. Koskaan ei voi tietää, koska eteen tulee jonkun rakkaan tai itsensä viimeinen päivä. Parasta olisikin kai pyrkiä elämään niin, ettei mikään tärkeä jää sanomatta tai mikään turha erimielisyys jää painamaan hampaankoloon. Se taas onkin huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty, mutta itse pyrin siihen nyt taas hiukan enemmän. Niinpä päivän suunnitelmissa on löhöilyä, herkuttelua ja lenkkeilyä Mindin kanssa. Gradu saa nyt jäädä paitsioon, elämässä kun on aika paljon tärkeämpiäkin asioita.

Muistakaahan muutkin pitää hyvää huolta rakkaistanne tänään ja kaikkina muina päivinä :)