Vuonoristeily utuisella Milford Soundilla

Reissua on enää jäljellä reilu viikko, mikä tuntuu ihan uskomattomalta. Blogi on hiljentynyt merkittävästi, koska minulla meni lopullisesti hermo tähän kännykällä bloggaamiseen. Kaksi kuukautta jaksoin, mutta nyt olen halunnut vain keskittyä nauttimaan loppumatkasta ilman paineita blogin päivittämisestä. Kyllä sitä ehtii sitten kotonakin kirjoitella, pelkkä ajatus tietokoneesta tuntuu tällä hetkellä luksukselta. Mutta nyt palataan taas hetki ajassa taaksepäin, Uuden-Seelannin Eteläsaarelle ja mystisen kauniille Milford Soudille, joka oli ehdottomasti yksi Eteläsaaren upeimmista paikoista. 

Jo pelkkä ajomatka vuonolle oli todellinen elämys halki jylhien vuoristomaisemien. Kun pysähdyimme kuvaamaan maisemia, saimme myös tehdä tuttavuutta vuoristopapukaija keojen kanssa, jotka olivat kyllä ehkä hulluimpia lintuja ikinä. Keat olivat todella kesyjä ja yrittivät jatkuvasti tunkea autoihin, varastaa ruokaa ja yksi niistä jopa kulki liikkuvan auton katolla pitkän matkaa. Hassuja tapauksia. 

Olimme ostaneet etukäteen liput vuonoristeilylle, joka lähti kolmen aikaan. Paketti sisälsi parin tunnin opastetun risteilyn, kierroksen vedenalaisessa observatoriossa ja retkilounaan. Tuollainen retki maksoi 80 Uuden-Seelannin dollaria eli noin viisikymmentä euroa. Risteilyitä löytyy paljon eri hintaisia ja sellaiselle kannattaa ehdottomasti lähteä, muuten tuosta upeasta vuonosta näkee vain murto-osan.

Milford Soundilla on vuodessa lähes kaksisataa sadepäivää, joten voimme laskea itsemme onnekkaiksi, kun saimme nauttia koko risteilyn ajan sateettomuudesta. Ilma oli mystisen utuinen ja melko tuulinen. Mukaan kannattaa siis ehdottomasti ottaa paljon tuulen ja sateen pitävää vaatetta.

Kuvat eivät tee oikeutta tuolle paikalle, se on oikeasti vielä paljon upeampi. Vesiputousten ystävälle se on todellinen paratiisi, kun lukuisat putoukset virtaavat vehreitä vuorenseinämiä pitkin vuonon syvyyksiin. Hyvällä tuurilla risteilyllä voi myös bongata hylkeitä ja suloisia sinipingviinejä.

Oli myös mielenkiintoista päästä kurkistamaan pinnan alle vedenalaisessa observatoriossa, jossa näimme mm. harvinaista mustaa korallia (joka on oikeasti valkoista ), paljon erilaisia kaloja ja muita mereneläviä.  

Lopulta oli aika palata takaisin rantaan ja siirtyä yöpymään retkeilyalueelle automme takakonttiin. Seuraavana päivänä saimme sitten kokea sitä Milford Soundin sadetta, kun lähdimme ajamaan takaisin kohti Te Anauta. Vuorien rinteet olivat täynnä vesiputouksia ja näky oli ihan uskomaton. Milford Sound on kyllä todellakin upea kohde, millä tahansa säällä, kunhan on varustautunut tarpeeksi hyvin. 

Teimme pikaisen kävelyn pauhaavalle  Chasmin vesiputoukselle, jonka jälkeen jatkoimme matkaa Te Anauhun, jossa vietimme seuraavat kaksi yötä. Sää oli ikävä kyllä vierailumme aikana hyvin sateinen, joten päivät kuluivat pitkälti auton takakontissa sarjoja katsellen. Teimme yhden lyhyen kävelyn ja vierailimme Te Anaun lintutarhassa, jossa oli paljon Uuden-Seelannin alkuperäislintuja. Ja minä pääsin myös vihdoin silittämään suloisia karitsoja, joita olin ihastellut kymmeniä kertoja auton ikkunasta <3 

Mutta tosiaan, jos jäi vielä kaiken hehkutuksen jälkeen epäselväksi, niin ehdottomasti suosittelen risteilyä Milford Soundilla, kerrassaan mykistävän kaunis paikka. 

Sadetta ja paistetta Eteläsaaren länsipuolella

Viimeisiä päiviä jo viedään täällä Uudessa-Seelannissa. Tuntuu kuin olisimme ihan äskettäin vasta saapuneet Aucklandiin ja yhtäkkiä ylihuomenna koittaakin jo lento Australiaan. Uusi-Seelanti oli yksi minun pitkäaikaisimmista matkaunelmista ja se on kyllä ylittänyt kaikki odotukseni. Kuukausi ei riittänyt mitenkään tämän mahtavan maan koluamiseen, vaikka kerkesimmekin nähdä hirveän määrän upeita paikkoja.

 

Wellingtonista siirryimme lautalla Eteläsaarelle, jossa vietimme ensimmäiset yöt Abel Tasmanin kansallispuistossa. Ilma oli ikävä kyllä harmaan sateinen vierailumme aikana, eikä vehreä ympäristö kauniine rantoineen päässyt täyteen loistoonsa. Saimme kuitenkin tehtyä noin kymmenen kilometrin pituisen kävelyn Apple Tree Bayhin juuri ennen kaatosateen alkua. 

Abel Tasmanista lähdimme ajelemaan hieman päämäärättömästi etelään päin ja päädyimmekin lopulta ajamaan pitkän pätkän länsirannikkoa aina Franz Josef Glacierille, jossa yövyimme yhden yön.

Seuraava aamu valkeni upean aurinkoisena, mikä oli ihanaa vaihtelua useamman sadepäivän jälkeen. Teimme lyhyehkön vaelluksen lähemmäs jäätikköä ja matkan varrella oli myös useita vesiputouksia.

Jatkoimme matkaa autolla kohti Fox Glacieria, jota tyydyimme ihastelemaan vain kauempaa näköalapaikalta. Kirkkaassa säässä näimme myös Uuden-Seelannin korkeimman vuoren, Mount Cookin, huipun muiden upeiden vuorien ohella.

Mielettömän kauniit maisemat jatkuivat koko matkan Wanakaan, jossa yövyimme seuraavat kaksi yötä järvien ja vuorten keskellä. Leirintäalueella meitä odotti iloinen yllätys, kun meille selvisi, että siellä oli porealtaita ja sauna. Ja pitihän se sauna lähteä heti testaamaan. Pienen säädön jälkeen saimme saunan lämpiämään noin seitsemäänkymmeneen asteeseen. Koska löylykippoa ei ollut, heitimme löylyä vesipullolla. Ei ehkä elämän parhaat löylyt, mutta ihanalta se tuntui lähes kahden kuukauden tauon jälkeen päästä saunomaan.

Seuraavana päivänä kävimme ihmettelemässä That Wanaka Treeta, joka on siis puu, joka kasvaa keskellä Wanaka järveä. Järveltä lähdimme kohti Mount Ironia, jonka laelle kulki mukava vaellusreitti, josta aukesivat näkymät kaupunkiin, vuorille ja järville.
 

Wanakasta matkamme jatkui Queenstowniin, joka on myös järven  rannalla ja vuorien keskellä sijaitseva kaupunki.  Se on Wanakaa  suurempi ja siellä on myös enemmän turisteja lentoyhteyksien takia.

Se oli myös ensimmäinen Uuden-Seelannin kaupunki, jossa todella viihdyimme. Keskustassa oli useampia kävelykatuja, paljon ihania kauppoja ja ravintoloita, järven rantaa kiertäviä kävelyreittejä ja kaunis puistoalue Queenstown Gardens, joka oli upeassa kukkaloistossa.

Kaksi hotelliyötä vaihtuikin kolmeksi, kun viihdyimme niin hyvin ja kaipasimme kunnon lepotaukoa autosta ja reissaamisesta. Päivät kuluivat rennosti kaupunkia kierrellen ja herkutellen mm. intialaisella ruualla, maukkailla kasvisruuilla ja maailman parhaalla fudgella, jota tuli syötyä ihan liikaa.

Noiden ihanan rentojen kaupunkipäivien jälkeen olimme taas valmiita hyppäämään autoomme ja jatkamaan seikkailuamme kohti Milford Sound vuonoa. Siitä kertoilen enemmän taas joku toinen kerta, nyt nautin upeasta Uudesta-Seelannista vielä viimeisetkin hetket, koska tänne tuskin tulee ihan heti tultua uudestaan. 

Hirveän upea Tongariro Alpine Crossing

Ennen Eteläsaaren maisemia palataan vielä hetkeksi Pohjoissaarelle ja Tongariro National Parkiin. Siellä sijaitsee Uuden-Seelannin parhaaksi mainostettu päivävaellus Tongariro Alpine Crossing, jonka maisemissa on myös kuvattu Taru Sormusten Herrasta -elokuvat. Joten pakkohan se oli lähteä vaeltamaan 19,4 kilometriä Mordorin maisemissa Tuomiovuoren juurella. 

Vaellusta edeltävä päivä oli sateisen harmaa, eikä tulivuoria näkynyt ollenkaan. Myös vaelluspäivälle oli luvattu melko huonoa säätä, mutta niin vain päivä valkenikin poutaisena ja aurinkoisena. 

Reitin ensimmäiset kilometrit kulkivat tasaisessa ja suojaisessa maastossa, mikä antoi harhaanjohtavaa itsevarmuutta siitä, että kyllä tästä selvitään ihan leikiten.  Mount Tongariro ja Mount Ruapehu siinsivät lumihuippuisina edessä ja askel kulki kevyesti.

Muutaman helpon kilometrin jälkeen koitti vaelluksen ensimmäinen haastava osuus: Devil's Staircase (kertoohan sen jo nimikin). Jyrkät ja loputtomalta tuntuvat askelmat nousivat 1400 metrin korkeudesta 1600 metrin korkeuteen.

Tuolta väliltä ei oikeastaan ole kuviakaan, koska keskityin vain selviämään hengissä ylös asti. Lopulta saavutimme tasanteen, josta avautui ensimmäinen kraatteri. Lunta oli maassa vielä aika paljon, mutta se suli kovaa vauhtia, minkä takia virallinen reitti oli joutunut veden valtaan. Oli siis etsittävä kiertoreitti kraatterin halki.

Maisemat olivat uskomattoman hienot, mutta edessä odotti jälleen uusi nousu kohti Punaista kraatteria. Tässä vaiheessa raskas nousu, niskakivut ja liian vähäinen energiataso aiheuttivat minulle hetkellisiä sokeutumisia, mitkä eivät varsinaisesti helpottaneet etenemistä.

Tämän jälkeen edessä aukesivat upeat näkymät turkoosin eri sävyissä loistaville Emerald Lakes - järville. Tuo näky sai innostumaan niin kovin, että päätimme siirtää evästauon niiden ääreen. Se oli luonnollisesti virhe, koska laskeutuminen jyrkkää sorarinnettä pitkin väsyneenä ja nälkäisenä oli täyttä helvettiä ja välillä istuin rinteessä itkien, etten koskaan pääsisi alas asti ilman loukkaantumista.

Hyvin siinä onneksi lopulta kävi ja pääsimme ehjin raajoin evästauolle, jonka jälkeen olo oli taas todella energinen. Eipä siis muuta kuin kohti lumisen rinteen nousua kauniille Blue Lakelle. Jonka jälkeen edessä oli enää ainoastaan laskua. Ainoa huono puoli oli vain se, että vaellus oli tässä vaiheessa vasta puolessa välissä ja edessä oli vielä melkein kymmenen kilometriä.

Loiva laskeutuminen kauniissa järvimaisemissa tuntui aluksi taivaalliselta kaiken kipuamisen jälkeen. Mutta se vain jatkui ja jatkui ja jatkui. Tässä vaiheessa myös minun aina pettävät polveni alkoivat kipuilla oikein kunnolla. Kun aukeat nummimaisemat vihdoin muuttuivat metsäksi, luulin meidän olevan jo lähellä päätepistettä. Hyvin pian selvisi, että edessä olikin vielä lähes tunnin kävely metsässä, josta en jaksanut ottaa yhtään kuvaa, koska luulin oikeasti jääväni sinne ikuisiksi ajoiksi.

Voi sitä helpotuksen määrää, kun lopulta saavuimme parkkipaikalle seitsemän ja puolen tunnin vaelluksen jälkeen. Väsymys ja uupumus tuon kokemuksen jälkeen olivat niin totaalisia, että hädin tuskin pystyin illalla kävelemään, syömään tai puhumaan. Seuraavana aamuna oli kuitenkin todellinen voittajafiilis itsensä ylittämisestä. Tongariro Alpine Crossing oli aivan uskomattoman hieno vaelluskokemus, ja olen niin onnellinen,  että pääsimme kulkemaan sen upeassa säässä. Olen kuitenkin myös kiitollinen siitä, että se on ohi, eikä sinne tuskin tule palattua ihan heti tulevaisuudessa. Vaellus oli yksi Pohjoissaaren parhaimmista elämyksistä, joten suosittelen sitä lämpimästi, vaikka en ehkä itse tekisi sitä enää koskaan uudestaan.