Oppeja matkan varrelta

Viimeisen kuukauden aikana blogi on toiminut enemmänkin omien ajatusteni ja tunteideni läpikäymispaikkana ja matkailuaiheiset postaukset ovat jääneet pahasti paitsioon. Pahoitteluni siitä, jos joku seuraa blogiani pelkästään matkailumielessä. Mutta toisaalta, minun blogi = minun säännöt :) Ja koska alkuvuosi oli pelkkää matkustusaiheista tykitystä, olen osittain tietoisestikin keskittynyt viime aikoina muihin asioihin. Lisäksi oma elämä on ollut sen verran pahassa solmussa, ettei matkailupostausten tekemiseen vain ole riittänyt aikaa tai energiaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että intoni matkustamista kohtaan olisi hiipumassa tai että matkakuumetta ei olisi ilmassa, päinvastoin! Nyt, kun gradu alkaa olla kansitusta vaille valmis, mielenperukoille onkin hiipinyt ajatus pienestä valmistujaismatkasta. Määränpäätä ja ajankohtaa en ole vielä täysin lyönyt lukkoon, mutta eiköhän nekin siitä aikanaan selviä.

Nyt kuitenkin ajattelin muistella vielä kerran tuota alkuvuoden Aasian reissuani siinä valossa, mitä siitä opin. Vaikka matkustaisi kuinka paljon, oppii jokaisesta matkasta aina paljon uutta. Tällä en tarkoita pelkästään uusiin kulttuureihin ja maihin tutustumista, vaan myös paljon muuta. Jokainen matka opettaa monia hyödyllisiä käytännön asioita ja antaa lisää eväitä siihen mentaaliseen selkäreppuun. Ja yleensä mitä pidempi reissu sitä enemmän oppeja. Nyt jaankin osan viimeisimmän reissuni opeista myös teidän kanssa.

1. Voita pelkosi, toteuta unelmasi

Aivan liian moni asia jää tekemättä ja unelma toteuttamatta vain sen takia, että pelko vie voiton henkisessä kamppailussa. On luonnollista, että uudet ja vieraat asiat jännittävät ja pelottavat, mutta peloille ei koskaan kannata antaa yliotetta. Ennen Aasian reissuani en ollut matkustanut yksin, johon yhtenä syynä oli myös pelko, vaikka en sitä itselleni aluksi suostunut myöntämään. Pelkäsin, että jos lähtisin matkaan yksin, kaikki menisi pieleen ja joutuisin kestämään sen kaiken itsekseni potien hirveää koti-ikävää. Sen takia opetusharjoitteluun lähteminen tuntui hyvältä kompromissilta. Saisin kokemusta yksin matkustamisesta, mutta voisin kuitenkin tarvittaessa turvautua suomiyhteisön tukeen.

Siltikin lentokentällä jännitti enemmän kuin koskaan ja kauhuskenaariot yrittivät tunkeutua mieleeni. Pelkoa ei myöskään laannuttanut se fakta, että olin suuntaamassa samalla myös pisimmälle matkalle koko elämäni aikana. Paluulippu oli vasta kahden kuukauden päähän, mikä tuntui silloin järkyttävän pitkältä ajalta. Mietin, miten selviäisin se ajan ilman ystäviä, perhettä ja etenkin ilman Mindiä. Peloista huolimatta tiesin ratkaisuni oikeaksi heti, kun Bangkokin kuumankostea ilma toivotti minut tervetulleeksi Thaimaaseen. Ja niinhän siinä sitten kävi, että suurin osa peloista osoittautui täysin turhiksi, tutustuin mahtaviin ihmisiin, matka sujui vastoinkäymisistä huolimatta yli odotusten ja sain valtavan määrän uusia kokemuksia.

Yhtä unelmaa toteuttamassa, eikä pelottanut yhtään!

Yksin reppureissaamaan lähteminen on minulle edelleen pelottava ajatus, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos sitä taas joku päivä lähtisi horjuttamaan pelkojaan. Aasian matka, kun viimeistään opetti minulle sen, että pelot on tehty voitettaviksi ja unelmat toteutettaviksi.

2. Liian suuri matkabudjetti kannattaa aina

Matka opetti minulle myös sen, että olen ehkä maailman surkein matkabudjetin suunnittelija. Onneksi suunnitteluvirheeni olivat ylä- eivätkä alakanttiin. Matkabudjettinihan oli 5000 euroa, mutta sain siitä kulutettua vain noin 3500 euroa, vaikka yritin kaikkeni. Tuolla rahalla sain siis kustannettua viisumin, rokotukset, vakuutukset, kaikki matkan lennot (Helsinki-Bangkok-Helsinki, Bangkok-Singapore, Singapore-Kuala Lumpur, Kuala Lumpur-Krabi ja Trang-Bangkok), 6 viikkoa vuokrayksiössä Pattayalla, 3 viikkoa 1-5 tähden hotelleissa ympäri Aasiaa, liikkumiset paikoista toiseen takseilla, vaneilla tai lautoilla, syömiset, juomiset, ostokset ja aktiviteetit. Pakko se vain on todeta, että reissaaminen Aasiassa on uskomattoman halpaa. 

Nyt Suomeen palattuani olenkin ollut enemmän kuin tyytyväinen "vähän" yläkanttiin suunnitellusta matkabudjetistani. Ylijääneen osan avulla olen pystynyt elättämään itseäni hyvin kuluneet kuukaudet. Mukavaa, kun ei ole heti tarvinnut stressata sijaisuuksien hankkimisesta, vaan on voinut keskittyä pelkästään graduun ja oman elämän uudelleenjärjestämiseen. Lisäksi se on antanut mahdollisuuden myös siitä jonkinlaisesta valmistujaismatkasta haaveiluun. Joten voinkin lämpimästi suositella matkabudjetin ylimitoittamista!

3. Elämä ei ole mustavalkoista

Vaikka muutenkin pyrin näkemään asioissa niiden useat puolet, kasvatti eläminen Pattayalla jälleen ennakkoluulottomuuttani. Maailma muodostuu kovin kapeaksi, jos asiat näkee vain yhdeltä kantilta, hyvänä tai pahana. Jos olisin luottanut ennakkokäsitykseeni Pattayasta pahana, likaisena ja iljettävänä paikkana, olisin tällä hetkellä monta kokemusta köyhempi. Vaikka Pattaya vastasi monilta osin ennakkokäsityksiäni, paljasti se minulle myös monta hyvää, kaunista ja unohtumatonta puolta.

Mustaa, valkoista ja kaikkea siltä väliltä. Sitä on elämä ja myös Pattaya.

Kaksi kuukautta kaupungissa, jossa prostituutio ja köyhyys olivat jatkuvasti läsnä, avarsi enemmän mieltäni kuin koko edellinen vuosi Suomessa. On helppoa sanoa olevansa huolissaan asioista, jotka ovat oman elämän ulkopuolella, ilman että oikeasti välittää. Mutta kun ne asiat tuodaan kotioven eteen, on pakko avata silmänsä ja kohdata ne. Aidosti. Kuuden viikon aikana jouduinkin kohtaamaan monia ennakkoluulojani ja muodostamaan mielipiteitäni uudestaan. Meille kaikille tekisi varmasti hyvää välillä vaihtaa ympäristöä täysin päinvastaiseen kuin mihin olemme tottuneet. Siinä kun saattaa vahingossa jopa oppia jotain maailmasta, elämästä ja etenkin itsestä.

4. Odottaminen on suhteellista

Odottaminen on yksi ärsyttävimmistä asioista, joita tiedän. Itse pyrin aina olemaan mieluiten 5 minuuttia etuajassa, minkä takia saankin lähes aina odotella milloin missäkin tapaamispaikassa. Odottavan aika on tolkuttoman pitkä, minuutti tuntuu tunnilta ja 10 minuuttia vähintäänkin vuodelta. Thaimaassahan ei melkein mitään muuta saanut tehdä kuin odottaa. Ja siellä 10 minuuttia oli odotteluaika lyhyimmästä päästä. Voitte siis varmasti kuvitella, millaista raivon kihinää ja sadattelua jokainen odottelukerta minussa aiheutti.

Välillä sai sentään hyvää odotteluseuraa :)

En ala väittää, että olisin viikkojen aikana alkanut pitää odottelusta, mutta ainakin kärsivällisyyteni kasvoi aivan uusiin mittoihin. Nykyään muutaman minuutin odottelu täällä Suomessa ei tunnu enää läheskään yhtä raivostuttavalta kuin ennen. Jotakin thaimaalaisten rennosta elämänotteesta jäi myös minuun, koska viime kuukausina olen alkanut lähteä tapaamisiin paljon myöhemmin kuin ennen ja ollut paikalla monesti vasta sovittuna aikana. Tiedä vaikka sitä vielä joku päivä kehittäisi itsestään oikein elämäntapamyöhästelijän :D

5. Joskus täytyy lähteä kauas saadakseen jotain uutta ja hyvää elämään

Kun lähdin yksin matkaan, toivoin tutustuvani edes muutamaan mukavaan tyyppiin, joiden kanssa voisin viettää aikaa Pattayaviikkojeni aikana. Mutta että löytäisin todellisen ystävän, siitä en osannut edes haaveilla. Elämä yllättää odottamattomilla tavoilla ja niin vain kävi, että H:n ja minun tiet yhtyivät jo heti ensimmäisenä päivänä. Jo muutaman päivän tutustumisen jälkeen oli selvää, että vastaani oli tullut jotain hyvin erityistä. Tämän takia en epäröinyt hetkeäkään pyytäessäni H:ta seurakseni Koh Changille, vaikka emme vielä tunteneetkaan kunnolla.

"Ei etäisyys, ei vuodetkaan. Ei mikään meitä erota.
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea."
(Tehosekoitin)

Vaikka kyseinen reissu oli kaikkea muuta kuin ongelmaton ja ristiriidoiltakaan ei vältytty, se reissu teki meistä Ystävät. Isolla Y:llä. Ja tiedän, että tämä ystävyys kestää läpi vuosien, toivottavasti jopa läpi elämän. Ensi viikolla H:kin palaa vihdoin takaisin Suomeen ja toivonkin, että pääsisimme näkemään viimeistään kesän aikana. Joten kiitos H vielä kerran unohtumattomista viikoista, jotka sain jakaa kanssasi ja turvallista kotimatkaa <3 (luet kuitenkin :D)

6. Valita vähemmän, elä enemmän

Tämä oli yksi matkan vaikeimmista opeista, enkä edelleenkään osaa soveltaa sitä täysin arkeeni täällä Suomessa. Kuten en osannut Pattayallakaan. Oli aika pelottavaakin, miten nopeasti elämä muuttui "arkiseksi" jopa toisella puolella maapalloa ja miten paljon sisäinen valittajani pääsi myös noissa olosuhteissa valloilleen. Monet päivistä menivätkin hukkaan, kun vain valitin itselleni tai vaihtoehtoisesti H:lle sairastelusta, kuumuudesta, netistä, koulusta, ihmisistä, ympäristöstä tai muusta jonninjoutavasta. Senkin ajan kun olisin voinut vain nauttia elämästä.

On ärsyttävää, miten huomion kiinnittää aivan liian herkästi asioiden huonoihin puoliin. Vaikka valittaminen on minulle tietyllä tapaa elinehto, voisi sitä edes välillä vähän rajoittaa. Jotenkin tuntuu, että kun en osannut täysillä nauttia olostani Pattayalla, elämä on koetellut minua viime kuukausina senkin edestä. Vaikeuksia kohdatessa on helppo asettua uhrin asemaan ja voivotella, miksi kaikki paha tapahtuu aina minulle. Se ei kuitenkaan muuta tilannetta miksikään. Jokainen on oman onnensa seppä, halusi tai ei. Niinpä ajattelin karistaa viimeisetkin itsesäälin rippeet hartioiltani ja alkaa taas takoa sitä parempaa elämää itselleni.

7. Pakkaa matkalaukkuun aina pikkumusta ja korkkarit

Jottei opetukset menisi ihan täysin syvällisiksi, otetaan tähän loppuun vielä yksi pieni mutta, ainakin kyseisellä matkalla, hyvin tarpeelliseksi osoittautunut oppi. Koska reissun kesto oli tosiaan se kaksi kuukautta ja tilaa tavaroille vain yhden matkalaukun ja käsipakaasin verran, yritin pakatessa tietysti karsia pois kaiken tarpeettoman. Thaimaan halvat ja loputtomat ostosmahdollisuudet mielessä päätin sitten viime tingassa jättää kotiin myös luotettavat korkkarit ja pikkumustani. VIRHE!!! Valinnanvaraa kyllä löytyi niin mekoissa kuin kengissäkin, mutta oikeat koot ja istuvuus olivatkin sitten ihan eri asia. Lisäksi monissa ostospaikoissa ei ollut mahdollisuutta sovittamiseen, mikä vaikeutti juhla-asun löytymistä entisestään.

Kun päivät kuluivat vähiin, eikä sopivaa asua Marina Bay Sandsissa vietettävää juhlailtaa varten tuntunut löytyvän, oli otettava kriisipuhelu Emilylle Suomeen. Onneksi olin jättänyt vara-avaimeni Emilylle, joka kävi sitten kiltisti hakemassa pyytämäni luottoasun ja toi sen mukanaan. Niinpä myös minä sain sopivaa päällepantavaa ja pääsimme nauttimaan ikimuistoisesta luksusillasta Marina Bay Sandsin katolla Singaporen valojen loisteessa.

Sellaisia oppeja tällä kertaa, toivottavasti niistä on hyötyä myös jollekin toiselle. Onkohan tämä tarve päästä jakamaan oppejaan myös vapaa-ajalla muuten jokin opettajien ammattisairaus? :D Ehkä minussa on sittenkin enemmän opettajapersoonaa kuin olen ajatellut tai sitten se vain pukkaa pintaan näin valmistumisen kynnyksellä. Niin tai näin, nyt tämä wannabe-ope suuntaa sisäistämään oppejaan unten maille. Öitä :)

Pääsiäistunnelmia

Viime hetken gradupaniikki menossa tällä viikolla, kun valmista pitäisi olla viikon loppuun mennessä, jos meinaan tänä keväänä vielä valmistua. Yritys on ainakin kova, toivotaan että se riittää. Nyt kuitenkin pikaisesti pääsiäisviikosta, jonka vietin kahdessa rakkaimmassa paikassani Lauttasaaressa ja Porvoossa. Ihmeellistä, miten pienikin muutos arjessa voi saada aikaiseksi paljon paremman olon. Viime viikko tarjosikin juuri sopivasti aikaa läheisten ja omien ajatusten kanssa ja oloni on nyt parempi kuin pitkään aikaan. Kovasti elättelenkin toivoa, että tästä viikosta tulisi pitkästä aikaa viikko ilman takapakkeja. Mutta nyt niihin pääsiäisviikon tunnelmiin.

Tarkoitushan oli tosiaan mennä toissa lauantaina katsomaan Matin ja Tepon keikkaa Lauttasaaren Bar52:een, mutta ne piru vie esiintyivätkin jo perjantaina, eikä mulle tai Viiville oltu ilmoitettu mitään, joten se keikka jäi sitten näkemättä.Yritettiin sitten toipua siitä pettymyksestä koko loppu viikonloppu yhdessä. Aloitimme hengailemalla ärrällä (kyllä, harrastamme edelleen samanlaista hengailua kuin 16-vuotiaana :D) mutta, koska siellä ei tapahtunut mitään erityisen kiinnostavaa, siirryimme meille nuolemaan haavojamme. Yritettiin ensiksi katsoa Matin ja Tepon juhlakonsertti tallentavalta digiboksilta, mutta sitä ei enää ollutkaan siellä (epäilen vahvasti isiä kaimakateudesta!). Sen jälkeen päädyimme mässäämään masennukseemme katsoen samalla läskiohjelmia. Kun sekään ei auttanut siirryimme lähettelemään häröviestejä, joihin saimme ilahduttavaa vastakaikua, mikä piristi edes hieman.

Lopulta saimme piristyttyä sen verran, että suuntasimme kohti Kaunista Kampelaa, jossa tapasimme myös muita tuttuja. Pilkun aikaan valitsimme kahdesta huonosta jatkovaihtoehdosta "paremman", kun meille luvattiin kalaillallinen, jota yritimme jo edellisenä viikonloppuna saada itsellemme. Harmi vaan, että kalaillalinen tarkoitti tässä tapauksessa tyhjää jääkaappia ja kolmea graavikalan palaa pakkasessa, joten illallinen jäi tälläkin kertaa saamatta. Ehkä kolmas kerta sitten vihdoin toden sanoo. Kuluttelimme yötä katsoen muun muassa Tauskin mahtavia musavideoita, nauramalla läpsyttelyille ja torkkumalla, kunnes kampesimme itsemme ylös sohvalta noin puoli viiden aikaan ja suuntasimme kohti kotia. Ei siis mikään huikea ilta, mutta piristi sentään edes vähän mieltä.

Alkuviikko sujuikin sitten aika arkisesti ympäristönmuutoksesta huolimatta, eli päivät kuluivat pitkälti gradun parissa. Odotuksiini nähden sain sitä jopa yllättävän paljon kirjoitettua, joten edelleen elää toivo siitä, että saisin edes sen taakan pois harteiltani vielä tämän viikon kuluessa. Välillä kerkesin onneksi myös näkemään sukulaisia ja kavereita sekä nauttimaan ihanista kevätpäivistä Lauttasaaren kauniissa maisemissa. Vaikka olen jo lähes kuusi vuotta asunut Turussa ja pidän tätäkin jo kotinani, pysyy Lauttasaari ikuisesti jonkinlaisena sielunmaisemanani. Tytön saa ehkä pois saarelta, mutta saarta ei saa koskaan pois tytöstä, niin se vain menee.

Torstaina pääsin jälleen myös toiseen rakkaaseen paikkaani, kun suuntasimme pääsiäisen viettoon mökillemme Porvooseen. Ennen mökkielämään heittäytymistä näin vielä Camillaa Porvoon keskustassa. Odotellessa kiertelin pitkästä aikaa ympäri Vanhaa Porvoota, joka on mielestäni yksi Suomen kauneimmista paikoista. Vaikka en ole koskaan Porvoossa asunutkaan, on se minulle silti jollakin tavalla kolmas kotikaupunki, niin paljon olen siellä aikaa vuosien varrella viettänyt. Onkin ihanaa päästä kesällä "asumaan" mökillemme ja viettämään jälleen enemmän aikaa Porvoon maisemissa.

Kesällä kerkeän toivottavasti myös vierailla monissa Porvoon lempiputiikeissa, -kahviloissa ja -ravintoloissani, joita tyydyin tällä kertaa ihastelemaan vain ulkoa päin, koska Mindi oli mukana matkassa. Kävimme Camillan kanssa Taidetehtaan Coffee Housessa, joka oli yksi harvoista paikoista, joilla oli terassikin avoina. Hyisestä ilmasta huolimatta oli kiva istuskella edes hetki yhdessä ja vaihtaa pikaisesti kuulumisia, kun olemme vain molemmat viilettäneet viime viikot paikasta toiseen. Toivottavasti kesällä tulee sitten nähtyä vähän useamminkin Porvoon päässä, kun molemmat viettelemme ainakin osan kesästä siellä.

Matka jatkui siitä kohti mökkiämme, jonne äiti oli taas loihtinut ihanan pääsiäismaailman herkkuja tietenkään unohtamatta. Äidin lisäksi myös mummi piti huolen siitä, etteivät suklaavarastot loppuneet pääsiäisen aikana. Suklaamunien piilotus ja etsintä on joka vuotinen pääsiäisperinteemme, johon osallistuvat ovat edelleen yhtä innoissa kuin lapsena, vaikka nuorinkin osaanottaja on jo 23-vuotias. 

Pyhien aikana mökillä riitti aika paljon porukkaa, kun sukulaisia tuli vähän sieltä sun täältä. Aika kuluikin taas melko perinteisesti herkutellen, jutellen, saunoen, paljutellen ja ulkoillen. Kivaa, kun on edes silloin tällöin isompi porukka koossa, niin saa hyvät pelit käyntiin niin sisällä kuin ulkonakin. Sain myös aivan ihanat Tove Jansson 100 vuotta -muumipurkit pääsiäislahjaksi ja piristykseksi äidiltä. 

Vaikka onkin mukavaa viettää aikaa rakkaiden ihmisten seurassa, on minun myös pakko saada välillä omaa aikaa. Etenkin, kun viimeisen kuukauden aikana elämässäni on tapahtunut niin paljon asioita, joista kaikkia en ole vieläkään pystynyt käsittelemään. Onneksi mökki sijaitsee metsän keskellä, joten tilaa, hiljaisuutta ja omaa rauhaa riittä, jos sille tulee tarvetta. Niinpä lähdin pitkäperjantaina heti aamusta selvittelemään ajatuksiani metsän keskelle seuranani vain Mindi ja herkkueväät. 

Metsässä päämäärättömästi kulkeminen on yksi rauhoittavimmista asioista, joita tiedän. Siellä voi valita oman polkunsa ja tehdä siitä juuri sellaisen kuin haluaa. Tai pysähtyä välillä aurinkoiselle kalliolle syömään lauantaimakkaraleipiä ja muita herkkuja. Ilma on raitista, hengitys kulkee helpommin ja pään valtaa edes hetkeksi rauha. Metsän ääniä tai hiljaisuutta kuunnellessa mieli selkeytyy ja on helpompi kohdata myös ne vaikeat tunteet ja ajatukset. Ajatuksia setviessä ja pitkin metsiä samoillessa aikakin kului kuin siivillä, etenkin kun mukana oli Mindi, tuo retkikavereista parhain.

Huoli Mindin terveydestä ei ole vieläkään hellittänyt, eikä tilannetta ainakaan parantanut se, että viime viikolla jälleen yksi eläinlääkäri antoi Mindille uuden diagnoosin. Hänen tulkinnan mukaan Mindillä onkin syringomyelia, vaikka toinen lääkäri aikaisemmin jo sulki sen pois laskuista. Kolmessa viikossa Mindi on saanut kolme diagnoosia, mikä tietysti musertaa sydäntäni. Samalla olen myös täysin kyllästynyt eläinlääkäreihin, joista jokainen tuntuu puhuvan aivan eri asioita. En enää tiedä ketä tai mitä uskoa, mutta pääasia on tietysti se, että Mindi on ollut kuluneet viikot hyvässä kunnossa ja oireeton. Toivonkin koko sydämestäni, että tilanne myös pysyisi samanlaisena. 

Nyt on kuitenki aika lopettaa tämä "luova" tauko ja jatkaa taas gradun parissa. Saa nähdä, kuinka pitkään jaksan taas täällä sisällä kökkiä, kun ulkona on melkein 20 astetta lämmintä ja aurinko paistaa täydeltä taivaalta. Ihan uskomattomat ilmat olleet tässä viime päivinä, kun eletään kuitenkin vasta huhtikuuta. Eipä tuosta voi muuta kuin nauttia! Toivottavasti teillä muillakin on ollut onnistunut pääsiäinen ja aurinkoista viikkoa kaikille :)

Nuppu, joka ei koskaan puhjennut kukkaan

Näin pitkäperjantaina yritän vihdoin kirjoittaa vielä siitä viimeisestä möykystä, joka on musertanut sydäntäni jo pitkään. Se on vain jäänyt kaiken muun huolen, ahdistuksen ja stressin jalkoihin, etten ole sitä vielä itsekään kunnolla pystynyt käsittelemään. Toivon, että kirjoittaminen lievittäisi tätäkin tuskaa, koska se on auttanut ennenkin. Historiaa ei pysty muuttamaan, vaikka kuinka haluaisi, joten on vain uskottava siihen, että kaikella on tarkoitus, myös niillä elämän synkimmillä asioilla.

Onneksi aika kuluu ja tekee tehtävänsä, hitaasti mutta varmasti. Haavat arpeutuvat, tuska helpottaa ja henki kulkee taas lähes normaalisti. Pystynkö koskaan unohtamaan? Tuskin. Enkä haluakaan. Tärkeintä on, että pystyn jatkamaan, nauramaan ja nauttimaan elämästä kipeistä muistoista huolimatta. Olen huono puhumaan vaikeista asioista, siksi kai kirjoitan. Kaksi tietää osan totuudesta. Mutta vain minä tiedän koko totuuden.

En kaipaa sääliä. Ainoa, mitä toivon on ymmärrys. Että ihmiset ymmärtäisivät, että minulla on oikeus pahaan oloon kaiken tapahtuneen jälkeen. Että en välttämättä jaksa seistä muiden ihmisten tukena, koska oma oloni on niin hutera. Että en vielä pysty täydellä sydämellä iloitsemaan muiden onnesta, koska oma sydämeni on mustelmilla. Ja että tämä kirjoitus ei tarkoita sitä, että olisin vieläkään valmis puhumaan. 

Se, mitä minulla oli, oli vasta nupussa ja hyvin pientä. Silti sen menettäminen satutti enemmän kuin mikään pitkään aikaan. En edes tajunnut nauttia siitä, ennen kuin se kaikki oli jo ohi. Nyt jäljellä on vain tyhjät kuoret ja matkaa on jatkettava yksin. Välillä tulee päiviä, jolloin meinaan edelleen menettää uskoni kaikkeen. Uskon kuitenkin, että ilman luopumista ihminen ei voi koskaan saada mitään parempaa elämäänsä. Kolhut ovat tehneet minusta ehkä skeptisemmän, mutta jossain syvyyksissä elää edelleen toivo, että minullekin on olemassa se onnellinen loppu.

Kuva: Wikimedia

Ristiäisiä ja Helsingin hulinoita

Postaus taas auttamattomasti myöhässä, mutta blogi on tällä hetkellä se viimeinen asia, mistä jaksan huolehtia. Alkuviikko sujuikin pitkästä aikaa yllättävän hyvin, mutta loppua kohden meno on käynyt taas tahmeaksi. Sain jälleen uusia tietoja Mindin tilasta ja keskustelin useamman eläinlääkärin kanssa asiasta saamatta kuitenkaan mitään järkeä tilanteeseen. Eipä tässä muu auta kuin vain elää ja toivoa, että sitä kolmatta kohtausta ei enää koskaan tulisikaan, oli sen aiheuttaja sitten mikä tahansa. Inhoan tätä epätietoisuutta, mutta ehkä senkin kanssa oppii elämään.

Tunteet vaihtelevat edelleen järjettömällä vauhdilla, välillä tuntuu, että on vielä toivoa selvitä tästä kaikesta jotenkin järjissään ja sitten tulee taas eilisen kaltaisia päiviä, jolloin yksi pieni asia musertaa kaiken ja saa epäilemään, onko missään enää mitään järkeä. Tänään mieltäni kävi kuitenkin piristämässä rasavilli kummipoikani, joka saa aina hyvälle tuulelle. Sain häneltä ihanan virpomisoksan, hienon pääsiäispiirustuksen ja tukullisen päättömiä juttuja. Huomenna suuntana onkin sitten taas Helsinki, jossa viivyn aina pääsiäisen yli. Ei ehkä gradun kannalta se paras ratkaisu, mutta pääni kannalta sitäkin parempi. Mutta nyt siitä edellisestä Helsingin visiitistä muutama sana ja kuva.

Kummipojan perjantaipiristykset :)

Kaikki alkoi siis toissa viikon sunnuntaina, kun Mindi sai toisen epileptisen kohtauksensa. Onneksi vanhempani ajoivat Turkuun heti kohtauksen jälkeen, koska olin itse siinä vaiheessa todella shokissa. En voi mitenkään kiittää heitä siitä tarpeeksi, koska seinät todella tuntuivat kaatuvan päälle sillä hetkellä. Mindin kohtauksen takia jouduimme lähtemään jo suunniteltua aikaisemmin Helsinkiin, jotta pääsimme Yliopistolliseen eläinsairaalaan magneettikuvaukseen ja muihin testeihin keskiviikkona. Tiistaina vietimme kuitenkin leppoisan päivän ja illalla oli vuorossa pienimuotoinen sukukokous, kun tätini ja serkkuni tulivat ihastelemaan Tuomaksen ja Anun vauvaa vanhempiemme luokse.

Omat ajatukset olivat kuitenkin jo seuraavassa päivässä, joka alkoi aikaisin, kun ajoimme äidin ja Mindin kanssa eläinsairaalalle puoli yhdeksäksi. Onneksi äiti lähti mukaani, koska päivästä tuli loputtoman pitkä ja raskas, enkä tiedä, miten olisin selvinnyt siitä yksin. Neurologisen tutkimuksen jälkeen, Mindi vietiin nukutettavaksi magneettikuvausta varten ja me lähdimme äidin kanssa serkkuni luokse, joka asuu eläinsairaalan lähistöllä. Oli mukavaa saada jotain ihan muuta ajateltavaa leikkimällä serkun pienen tytön kanssa, ulkoilemalla Viikin kauniissa maisemissa ja syömällä herkullista lounasta. Koska sairaalasta ei kuulunut vielä yhteenkään mennessä mitään, päätimme käväistä vielä Prismassa ostoksilla. 

Lopulta siirryimme kahden jälkeen sairaalalle kyselemään Mindin tilasta, koska lääkäri oli arvioinut kuvauksen kestävän vain kahteentoista asti. Saimme kuulla, että Mindiä vasta heräteltiin, joten vuorossa oli lisää odottelua. Lopulta pääsimme Mindin luokse, joka oli aivan tokkurassa, eikä meinannut millään pysyä hereillä saati sitten jaloillaan. Koska Mindin tila ei muuttunut odottelusta huolimatta yhtään paremmaksi, otettiin siltä uudestaan verikokeita, joiden jälkeen lääkäri ilmoitti, että Mindi oli laitettava tiputukseen ym. ja että Mindin pitäisi olla sairaalassa ainakin kaksi tuntia tai jopa koko yö. Siinä vaiheessa ahdistus nousi todella kovasti pintaan ja herätti ikävät muistot lähes kuuden vuoden takaa, kun tulimme tarkistamaan samaan paikkaan Geenan olotilaa. Geenahan ei koskaan palannut enää siltä reissulta luoksemme, joten päätin, että Mindihän ei sinne jää.

Eläinlääkäri lupasi soittaa heti, kun Mindin tila kohenisi ja niinpä suuntasimme äidin kanssa kuluttamaan aikaa Itikseen. Eipä ole sielläkään tullut käytyä sitten teinivuosien, mutta keskittymiskyky ei riittänyt kovin pitkäaikaiseen shoppaamiseen. Lopulta odotettu soitto tuli ja saimme hakea Mindin kotiin. Voi sitä helpotuksen määrää, kun vastassa oli pirteä ja iloinen koira, väsyneen ja flegmaattisen sijasta! Lopulliseksi diagnoosiksihan Mindi sitten sai epilelpsian, mutta tällä viikolla on taas tullut uutta tietoa liittyen Episodic Falling Syndrome-sairauteen, joten edelleenkään ei ole täyttä varmuutta, mikä kohtaukset aiheutti. Positiivista kuitenkin on, että Mindillä ei ole ollut kohtauksia melkein kahteen viikkoon ja kuvauksissa selvisi, ettei Mindillä ole Syringomyeliaa, joka on myös yleinen vaiva cavaliereilla. 

Mutta sitten niihin visiitin positiivisiin puoliin. Torstaina näin pitkästä aikaa Viiviä, mikä tuli todella tarpeeseen. Viivin kanssa minun ei tarvitse yrittää olla mitään muuta kuin olen, enkä koskaan tunne itseäni siltikään huonoksi ihmiseksi. Viivin kanssa saan purkaa rauhassa ajatuksiani ja tunteitani, mutta yhtä hyvin voimme vain katsoa tuntitolkulla telkkaria ja nauraa maailman typerimmille jutuille. Välillä tuntuu, että Viivi on yksi niistä harvoista asioista, joka pitää elämäni edes jotenkin kasassa tällä hetkellä. Siksi olenkin niin iloinen, että näemme taas jo huomenna.

Perjantaina siirryimme kohti Porvoon mökkiämme, jossa vietettiin lauantaina Tuomaksen ja Anun vauvan ristiäiset. Juhla pidettiin perhepiirissä, joten vieraita oli noin parikymmentä. En ole koskaan ollut ristiäisissä, ainakaan niin että muistaisin, joten en osannut yhtään arvata, miten liikuttavasta tilaisuudesta olisi kyse. Pieni prinsessa käyttäytyi kuin enkeli koko toimituksen ajan ja itkemisestä huolehtivat minun lisäksi myös muut juhlavieraat. Itkua yllyttivät entisestään kauniit kappaleet, jotka vanhemmat olivat valinneet tyttärensä tärkeään hetkeen. Tässä niistä yksi, tää on vaan niin ihana.

Kuvia ei ikävä kyllä pikkuisesta tule, koska kunnioitan Tuomaksen päätöstä suojata lapsensa yksityisyyttä. Ja koska nimen julkistamiseenkaan en ole ainakaan vielä saanut lupaa, niin kutsun tyttöä täällä blogin puolella Fylliksi, joka on ollut yksi hänen kutsumanimistä jo pitkään. Oikean nimen edustajia löytyy kuitenkin muun muassa kulttuurin, muodin ja urheilun saroilta ja toisen ja kolmannen nimensä tyttö sai kahdelta edesmenneeltä mummaltaan. Nimestähän oli käynnissä suurempikin vedonlyönti, mutta mikään arvauksista ei osunut kohdilleen, joten perheen vaippakassaan kilahti muistaakseni 120 euroa.

Mindi oli yksi juhlien rauhallisimmista vieraista, toisin kuin minä, joka vuodatin kyyneleitä Niagaran putouksen lailla :D Toisessa kuvassa tädin onnea pikkuprinsessa sylissä <3

Juhlatarjoilut olivat melko perinteiset, mutta oikein herkulliset, joten eipä tarvinnut niistäkään juhlista lähteä vatsa tyhjillään. Koko päivä oli oikein onnistunut ja mukava ja muistutti siitä, miten paljon hyvää ja kaunista elämässä vielä on. Pieni lapsi on niin uskomattoman viaton ja puhdas, että sitä toivoo, ettei hän koskaan joutuisi kokemaan elämässään mitään pahaa. Pahalta ei voi ikävä kyllä aina välttyä, mutta itse aion olla tukemassa ja auttamassa pikkuprinsessaa mahdollisimman hyvin elämän ylä- ja alamäissä. Kunhan nyt eka oppisi käyttämään tytön uutta nimeä :D

Illasta lähdimme kuitenkin jo takaisin Lauttasaareen, jonne päästyäni suuntasin lähes suoraan Bar52:een Viivin kanssa. Tiedossa oli Jukka Pojan keikka, jota odotellessa aika kului nopeasti viimeisimpiä kuulumisia vaihdellen ja miehiä kiroten. Yhdentoista aikaa Jukka kipusikin sitten lauteille ja sai hetkessä koko porukan keinumaan. Ihan mahtava keikka, mikä korvasi onneksi loppuillan fiaskon. Laru nimittäin petti meidät ensimmäistä kertaa piiiiiiitkään aikaan. Keikan jälkeen meininki 52:ssa hiipui aika nopeasti ja jäljelle ei jäänyt mitään mielenkiintoisia seurueita. Mitä nyt yksi 50+ wannabee-Freeman yritti saada minua tanssilattialle, mutta ystävällisesti kieltäydyin kunniasta. Tosin samainen tyyppi poistui myöhemmin paikalta limusiinilla, joten olisi ehkä sittenkin pitänyt harkita toisen kerran (NOT! :D)

Niinpä suuntasimme kohti luottokapakkaamme Bistroa paremman meiningin toivossa. No siellä oli taas ollut jotkut pirun biliskisat koko päivän, mitkä olivat tainnuttaneet ihmiset sammumiskuntoon aivan liian aikaisin. Vilkaisimme vain nopeasti kuolleen meiningin ja päädyimme lopulta kaduille pyörimään yrittäen kehittää jatkopaikkaa jostakin. Lauttasaaren kadut ovat kuitenkin kahden aikaan yöllä täysin kuolleita ja koska eräs tuttukaan ei kovista yrityksistämme huolimatta suostunut olemaan kotona tekemässä meille kalaillallista klo 02.05, päädyimme lopulta luovutukseen ja nukkumaan menoon.

Tämän viikonlopun piti kuitenkin korvata edellinen, kun Larussa esiintyy Matti ja Teppo. Ikävä kyllä sekin juttu meni nyt perseelleen, koska tajusin vasta äsken, että keikka onkin jo tänään, eikä huomenna niin kuin luulimme!!! Itsehän olen vielä Turussa, joten tuo keikka jää nyt näkemättä. Tuntuu, että elämässäni on nyt vain sellainen vaihde päällä, että mikään ei voi mennä muuta kuin pieleen.

Mukavaa viikonloppua kuitenkin kaikille, ehkä se aurinko paistaa taas joskus tähänkin risukasaan.

Vuoristoratailua ja niitä elämän pieniä iloja

Tuntuu kuin elämäni olisi tällä hetkellä se huvipuiston hurjin vuoristorata. Tapahtumat ja tunteet kiitävät liian kovaa vauhtia ylhäältä alas heittäen siinä samalla voltteja surmansilmukoissa. Pää on vauhdista sekaisin, heikottaa ja en meinaa enää pysyä tämän vuoristoradan kyydissä. Aivan liian paljon on tapahtunut aivan liian lyhyessä ajassa. Uudet kolhut repivät auki vanhat haavat, jotka eivät ole vielä läheskään arpeutuneet.

Tänä aamuna tuijotin peilistä väsynyttä, vanhentunutta, ahdistunutta ja eksynyttä ihmistä. En meinannut tunnistaa itseäni. Päässä kaikuivat Maija Vilkkumaan biisin sanat: "Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?" Harkitsin hetken kömpiväni takaisin sänkyyn ja nukkuvani tämän päivän ohi, mutta sitten vihdoin kyllästyin tähän kaikkeen itsesäälissä pyöriskelyyn, puin päälleni kirkkaanpinkin sadetakkini ja lähdin ulos kaatosateesta huolimatta. Olo ei vieläkään ole mitenkään loistava, mutta tiedän, että joskus tulee taas sekin päivä, kun voin ihmetellä ääneen: "Mun elämä, milloin siitä tuli näin mahtava?"

Niinpä päätin nyt vihdoin kirjoittaa niistä pienistä iloista, joita on mahtunut tämän kaiken tunnemyrskyn keskelle. Tähän suurena innoituksena toimii tuo rakkauspakkaukseni Mindi, joka suhtautuu elämään joka päivä kadehdittavan positiivisella tavalla. Siitäkin huolimatta, että se sai toisen epileptisen kohtauksen viikko sitten sunnuntaina, joutui olemaan tutkimuksissa ja nukutettuna magneettikuvauksessa koko keskiviikon ja sai lopulliseksi diagnoosikseen epilepsian.

Eipä tunnu murheet siltikään pienen mieltä painavan, toisin kuin emännän. Olihan se toisaalta hyvä, että joku diagnoosi saatiin, mutta elättelen edelleen pientä toivoa, että kohtaukset olisivat johtuneet jostakin muusta ja lääkityksen aion aloittaa vasta, jos Mindille tulee vielä kolmas kohtaus. Toivon kuitenkin koko sydämestäni, että niin ei enää kävisi ja Mindi saisi elää terveenä ja ilman lääkityksiä koko (pitkän!) loppuelämänsä.

Olin siis lähes koko viime viikon Helsingissä päin, josta kirjoitan vielä erikseen, kunhan taas kerkeän ja jaksan. Viikkoon kuului hermojaraastavien tutkimusten lisäksi myös paljon kivaa, kuten veljentyttären ristiäiset ja Jukka Pojan keikka. Mutta nyt vihdoin niihin positiivisiin asioihin, jotka ovat piristäneet mieltäni kuluneiden viikkojen aikana. 

Nauru

Itku ehkä puhdistaa, mutta nauru on minulle ehdottomasti elämän eliksiiri. Mikään ei piristä samalla tavalla kuin kunnon räkänauru, johon meinaa melkein tukehtua. Kun olen sellaisen tarpeessa, on vain yksi numero, joka toimii aina, ja se on Viivin. Jos elämä ahdistaa, pääni meinaa seota huolista tai olen joutunut kestämään maailman tylsimpiä ihmisiä, ratkaisu on aina häröpuhelu Viiville. On oikeastaan aivan sama, mistä syystä puhelumme alkaa, mutta kaava on lähes aina sama. Kun "oikeat asiat" on saatu käsiteltyä ja lässynlääkuulumiset vaihdettua, alkaa loputon asioiden ja ihmisten ruotiminen, häröjen ideoiden kehittäminen ja hasardimpien hetkiemme muistelu. Jokainen puhelu myös päätyy aina samaan pisteeseen, jolloin jompi kumpi meistä kysyy: "Mitä järkee?" ja toinen vastaa: "Ei mitään!" :D Niin huonoon jamaan en ole vielä koskaan joutunut, etteikö puhelu Viiville saisi minua nauramaan hervottomasti ja piristymään edes hetkellisesti. Toivottavasti en koskaan myös joudukaan.

En keksinyt tähän hätään muuta naurettavaa kuin säälittävät selfieotokseni. Onnistuuko joku niissä oikeesti ensimmäisellä kerralla? Ja siis toi keskimmäinen on niin friikki. Entä jos mut onkin vallannut joku demoni?
Selittäis aika paljon :D

Kesätyö

Yksi ongelmistani ratkesi ainakin osittain, kun sain Camillan avulla itselleni kesätöitä kuukaudeksi Porvoon torilta. Tiedossa on siis mitä todennäköisimmin mansikoiden myyntiä maisterin paperit kourassa, mutta mitäpä tuosta, pääasia, että on edes jotakin työtä. Työ on varmasti ihan mukavaa, vaikka vähän hirvittää se ruotsin puhuminen. Parasta on, että pystyn siinä samalla nauttimaan mökkielämästä, kun muutan töiden ajaksi Porvoon mökillemme ja työpäivät ovat aika lyhyitä. Ihan yksin en joudu siellä olemaan, vaan varmasti koko muukin perhe pyörii siellä ainakin osan ajasta. Mukava (tai hermojaraastava :D) kesäkommuuni meillä siis tiedossa.

Tv-sarjat ja elokuvat

Aika helposti sitä on taas tullut lipsahdettua tv-friikiksi, vaikka sainkin itseni vieroitettua siitä niin hyvin reissuni aikana. Nyt on vaan alkanut ihan liikaa kaikkia mielenkiintoisia sarjoja, joiden lisäksi on vielä vanhatkin suosikit. Salkkarit, Klikkaa mua, Mustat Lesket, Toisen kanssa, Nymfit, Dexter, Holmes NYC, Kosto, Hävyttömät, Duudsonit tuli taloon, Maajussille morsian, Suurin pudottaja ja Tähdet, tähdet noin muutaman mainitakseni :D

Aivan liiallisen tv-kulutuksen lisäksi olen katsellut viime aikoina taas myös aika paljon leffoja. Niistä päälimmäisinä mieleen ovat jääneet molemmat Nälkäpeli-elokuvat, jotka oli pakko nähdä, kun hurahdin niihin kirjoihin ennen reissuun lähtöä. Tykkäsin molemmista leffoista tosi paljon ja odotankin jo suurella innolla trilogian loppuhuipennusta valkokankaalla. Kävin myös pitkästä aikaa elokuvissa, kun olimme pari viikkoa sitten Camillan kanssa katsomassa paljon hehkutetun The Wolf of Wall Street-elokuvan. Eipä ollut turhaa siitäkään vouhkattu, huikeaa suorittamista kaikilta osapuolilta. Ainoa miinus tuli pituudesta, joka oli melkein kolme tuntia, takapuoleni ei kestä sellaista istumista! Onneksi oli sentään ihan törkeät määrät makeaa ja suolaista herkkua helpottamassa istumissuoritusta :D

Koimme myös toisen "huikean" leffaelämyksen Camillan kanssa, kun suureksi järkytyksekseni minulle selvisi, ettei Camilla ollut koskaan nähnyt Spice World-elokuvaa. Minulta, superhamstarilta ja leffafriikiltähän, löytyy luonnollisesti tuo elokuva ja toimivat VHS-laitteet, joten paikkasimme sitten eräänä sunnuntaina tuon aukon Camillan sivistyksessä :P

Ilmaiset sanomalehdet

Tulevaksi opettajaksi seuraan hävettävän vähän maailman menoa. En tilaa sanomalehtiä, en juurikaan katso uutisia ja netin uutissivustojakin seuraan vaihtelevalla menestyksellä. Olen kyllä aina jotenkin perillä ympärillä tapahtuvista asioista, mutta suuria aukkojakin aina välillä löytyy. Tuohon on tullut muutos kuluneiden viikkojen aikana kiitos isin ja Ravattulan Citymarketin. Isi, uutisten ja sanomalehtien suurkuluttajana, oli saanut tilata ilmaiseksi lahjaksi Kauppalehden kahdeksi kuukaudeksi jollekin. Suureksi yllätyksekseni hän päätyi minuun :D Niinpä olen viime viikkojen aikana yrittänyt kehittää itsestäni suuremman luokan talousneroa seuraamalla talouden käänteitä ja pörssikursseja. Tähän mennessä olen tosin kokenut vasta yhden ahaa-elämyksen, kun tajusin, että omaan nimeen kannattaa aina panostaa ;)

Kauppalehden lisäksi postiluukustani kolahtelee (ja herättä minut joka yö) nykyisin myös toinen ilmainen lehti, nimittäin Turun Sanomat, jonka minulle puolestaan halusi tarjota CM Ravattula. Ilahdutti kyllä kovasti saada kirje, jossa ilmoitettiin asiasta, aika mahtavaa että tuollaista oikeasti tehdään. Tai eihän sitä tiedä, jos lasku tulee vasta jälkikäteen! Nöyrimmät kiitokset joka tapauksessa molemmille lahjoittajille, päivä päivältä muutun yhä vain viisaammaksi :D

Sivistystä, pörssivinkkejä ja suklaakakkua mukista. On niitä hyviäkin aamuja ollut viikkojen varrella.

Kevät

Vaikka melkein koko talvi menikin Thaimaan lämmössä, olen silti iloinnut kevään tulosta yhtä paljon kuin ennenkin. Aurinko ja valoisuus saavat väkisinkin paremmalle mielelle ja on ihanaa seurata, kun luonto alkaa puhjeta kukkaan. Lumesta ei ole enää tietoakaan ja ensimmäiset leskenlehdetkin bongailin jo toissa viikolla. Kotiin olen tuonut kevään tulppaaneilla ja tänään laitoin esille jo pääsiäistiput ja -karkitkin.

Pink

En tiedä, onko teillä muilla voimaväriä, mutta omani on pinkki. Se saa mieleni automaattisesti virkeämmäksi ja iloisemmaksi, minkä takia olenkin ryhtynyt jälleen sen suurkuluttajaksi piristääkseni mieltäni. Pinkkiä löytyy vaate- ja kenkäkaapistani, sisustuksestani, kännykästäni, kamerastani, tuoksuistani, cd-telineestäni, meikkipussukastani ja vaikka mistä muualta. Aasian reissultani mukaan tarttui Uniqlon pinkki sadetakkiparka ja huumavan ihanat tuoksut Victoria's Secretiltä. Viime viikon Helsingin reissuilla pinkkivarasto täydentyi ballerinoilla. Pink sykähdyttää myös musiikin puolella ja viime aikoina olenkin piiskannut itseäni kuntoiluun sen tahdissa. Siinä mimmissä on vain kerrassaan huikea määrä asennetta!

Pinkkiä päivään!

Näiden pienten asioiden lisäksi elämääni on tietysti ilahduttanut lukuisat läheiset mukaan lukien koko perheeni ja monet muut sukulaiset, Mindi, ystävät Turussa, Helsingissä, Thaimaassa ja Australiassa sekä kummipoika perheineen. Kun elämä potkii päähän, on ihanaa saada tukea läheisiltä, vaihtaa ajatuksia tai viettää mukavaa aikaa yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa. Se saa muistamaan, miten paljon hyvääkin elämässäni kuitenkin on. Tuttujen lisäksi myös muutamat täysin tuntemattomatkin ihmiset ovat piristäneet minua teoillaan ja sanoillaan, mistä olen ollut erityisen otettu. 

Pahoitteluni niille, joihin olen purkanut ahdistustani, kiukkuani ja suruani. Tulen tekemään sitä vastaisuudessakin, mutta kiitos että edes yritätte ymmärtää. Yritän taas tästä eteenpäin olla vähän parempi ihminen, mutta tiedän myös, että ennemmin tai myöhemmin kiukutteleva ja väärinymmärretty kakara saa taas minusta yliotteen, joten pahoittelut siitäkin jo etukäteen.

Maanantain kunniaksi lupaan jälleen itselleni, että alan keskittyä enemmän niihin positiivisiin asioihin ja ajatuksiin negatiivisten sijasta.  Negatiivisuus tulee aina olemaan tietyssä määrin osa minua, mutta en kuitenkaan halua antaa sille musertavaa ylivoimaa. Se on ärsyttävä sairaus, mutta onneksi siitä on mahdollista parantua asennemuutoksella. Tuekseni tähän muutokseen olen alkanut taas lukea sähköpostiini ilmestyviä Positiivarien Aamun Ajatuksia, jotka ennen siirsin suoraan roskakoriin. Tässä yksi niistä herättelemään myös muita negativisteja.

Useimmat tämän elämän varjoista aiheutuvat siitä,

että me seisomme itse auringon edessä.