Se kappale alkoi oranssista keittiöstä ja se loppuu oranssiin oveen. Sen kesto oli lähes päivälleen kuusi vuotta. Se oli täynnä iloisia ja onnellisia hetkiä, mutta siihen sisältyi myös lukematon määrä epätoivon ja surun hetkiä. Sen aikana naurettiin tikahduttavia nauruja ja itkettiin lohduttomia itkuja. Sen aikana asuttiin kolmessa rakkaassa kodissa, joissa elettiin yksin ja yhdessä. Sen aikana saatiin ja menetettiin tärkeitä ihmisiä. Ja sen aikana kadotettiin, etsittiin ja löydettiin oma itsensä lukemattomia kertoja. Siitä ei ehkä koskaan kirjoiteta menestyskirjaa tai Hollywood-elokuvaa, mutta sen merkitys minulle on mittaamattoman arvokas. Sen kappaleen nimi on Minä & Turku.
Koska kaikille on varmasti käynyt selväksi, miten syvästi rakastan tätä kaupunkia, en jankkaa sitä enää kovin montaa kertaa. Sen sijaan ajattelin muistella omaa matkaani tässä kaupungissa, kolmea rakasta kotiani ja sitä miten elämäni ja minä olemme muuttuneet kuluneiden kuuden vuoden aikana. Blogiahan olen pitänyt pelkästään tässä viimeisessä osoitteessa, joten ainakaan kaikki lukijat eivät tiedä, mitä kaikkea tapahtui ennen sitä.
Kuten kerroin, kaikki alkoi oranssista keittiöstä syksyllä 2008. Kun varmistui, että pääsin opiskelemaan Turun OKL:ään, oli edessä muutto kaupunkiin, josta en tiennyt muuta kuin linnan ja Hesburgerin. Olin päättänyt pitää välivuoden ja viettää sen Turussa, koska Helsinki ahdisti noina aikoina todella paljon ja halusin saada uuden alun itselleni. Niinpä katsottiin äidin kanssa netistä, että Turussa olisi potentiaalisen kaksion näyttö ja lähdimme eräänä kesäpäivänä ajelemaan kohti Turkua.
Asunto sijaitsi melkein joen varressa, melko lähellä keskustaa ja se oli juuri sopivan kokoinen. Niin ja siinä oli oranssi keittiö. Kiinteistövälittäjä kyseli, mistä päin tulemme ja olemmeko menossa muihin näyttöihin. Kun kerroimme tulevamme Helsingistä ja ettemme olleet menossa muihin näyttöihin, venähti välittäjän naama pahemman kerran. Ei kai voinut uskoa, että ajoimme Helsingistä asti pistääksemme kaiken vain yhden vuokra-asunnon varaan. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että lukuisten hakijoiden joukosta, minä sain kuin sainkin sen asunnon Martissa.
Muutto oli heti syyskuun alussa ja sitä seurasi uuvuttava työnhakurumba. Ainoa mitä siitä jäi käteen oli syvä inho työkkäriä ja puhelinmyyntiä kohtaan. Töitä ei siis pahemmin herunut, joten päivät kuluivat välillä uskomattoman hitaasti. Ainoat ihmiset, jotka täällä silloin tunsin, olivat poikaystäväni ja hänen sisko sekä yksi lapsuudenkaverini. Puhelinmyynnissä tutustuin vielä yhteen tyttöön ja siinä olivatkin kaikki sosiaaliset kontaktini Turussa. Kun poikaystävän työt pitivät hänet poissa Turusta lähes kaikkina viikkoina, olin todella paljon yksin tuona aikana. Ahdistus tytöttömyydestä ja kaukosuhteen raastavuus kärjistyivät lopulta ystävänpäivänä 2009, kun erosimme poikaystäväni kanssa. Ja siitä se alamäki vasta alkoikin.
Olen kai tietoisesti blokannut paljon niistä kuukausista, mutta lähes kaikki muistikuvat, jotka minulla on jäljellä, ovat rumia. Noihin aikoihin minulla oli myös mystisiä päänsärky- ja heikotuskohtauksia, jotka ilmeisesti johtuivat vaan siitä kaikesta stressistä ja pahoinvoinnista. Ensimmäinen vuoteni Turussa oli siis kaikkea muuta kuin kaunis ja silti aloin rakastaa tätä kaupunkia. Sen kadut ja maisemat lohduttivat minua elämäni synkkänä aikana ja päätin jatkaa kulkemista kaikesta tuskasta huolimatta. Kesä toi mukanaan töitä ja paluun yhteen poikaystävän kanssa ja syksyllä oli aika aloittaa opiskelut yliopistossa.
Toinen vuoteni Turussa sujui jo huomattavasti paremmin. Opiskelut pitivät minut kiireisenä ja toivat rytmiä sekä sisältöä päiviini. Rakastin asuntoani ja Turkua yhä enemmän. Pyöräilin päivittäin jokivartta pitkin yliopistolle ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Vaikka itse opiskelu ei osoittautunut kovinkaan mieluiseksi, tutustuin sitä kautta kuitenkin uusiin ihmisiin ja sosiaalinen elämäni kasvoi huomattavasti. Minun ei enää tarvinnut takertua samalla tavalla poikaystävääni, mikä paransi myös meidän suhdetta huomattavasti. Loppukeväästä kumpikaan meistä ei enää löytänyt syytä, miksen muuttaisi poikaystäväni omistusasuntoon seuraavana syksynä.
Ainoa huono puoli siinä vain oli sijainti. Asunto oli Haritussa, mikä tarkoitti hyvästejä Martille, jokivarrelle ja tuplasi matkani yliopistolle. Mutta ajattelin niiden olevan asioita, joita pitää uhrata onnistuakseen parisuhteessa. (Ja kuinka väärässä olinkaan.) Itkuiset jäähyväiset koittivat toukokuussa, kesän vietin töiden merkeissä Helsingissä ja syksyn tullen oli aika muuttaa uuteen kotiin. Ja mukaan uuteen kotiin tuli myös uusi perheenjäsen, Mindi.
Hetkellisen "perheonnen" jälkeen ongelmat alkoivat kuitenkin jälleen kärjistyä ja aloin tuntea olevani eristyksessä kaikesta. Mindistä oli paljon seuraa yksinäisyyteeni, mutta samalla pentuaika oli todella hermoja raastavaa, kun sisäsiisteydestä ei vain meinannut tulla mitään. Avomiehen olleessa edelleen pitkiä pätkiä poissa, Mindi oli lähes kokonaan vastuullani, mikä rajoitti osallistumistani opiskelijajuttuihin. Samoihin aikoihin koin todella suurta turhautumista opiskelujen suhteen ja yritin vaihtaa alaakin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka viihdyin kodissamme ja asuinalueella hyvin, alkoi ahdistus nousta jälleen pintaan.
Vuosina 2010-2012 oli hyviä aikoja, huonoja aikoja ja hyvin huonoja aikoja. Ristiriidat kasvoivat jossakin vaiheessa niin suuriksi, ettei niitä pystytty enää kunnolla sopimaan. Yhteisen kodin, koiran ja historian takia olin valmis kuitenkin taistelemaan. Jaksoin aina toivoa pysyvää käännettä parempaan, mutta emme pystyneet muuhun kuin tilapäisratkaisuihin. Lopulta joulukuussa 2012 oli aika lopettaa toistemme satuttaminen, jakaa tavarat ja muuttaa pois kodistamme.
Tammikuussa 2013 muutin ensimmäistä kertaa opiskelija-asuntoon tänne YO-kylään ja aloin pikku hiljaa toipua erosta. Opettelin ensimmäistä kertaa elämään oikeasti omillani ja siinä onnistuminen tuntui todella palkitsevalta. Aloin nähdä elämässäni taas paljon hyviä puolia ja opettelin nauttimaan niistä. Tutustuin itseeni ja aloin tehdä asioita, joita itse halusin. Ja aloin rakentaa suhteen jäljiltä pohjamudissa lilluvaa itsetuntoani pala palalta paremmaksi.
Maaliskuussa mukaan tuli tämän blogin pitäminen, joka on tukenut prosessiani valtavasti. Vuosi 2013 oli tasaista nousukiitoa ja osoittautui synkästä alustaan huolimatta ehkä tähän astisen elämäni parhaimmaksi. Löysin pitkästä aikaa tasapainon itseni, elämäni ja opiskelujeni suhteen. Mutta, kuten blogia seuranneet tietävät, nousukiito ei ollut ikuista. Palattuani alkuvuodesta kahden kuukauden Aasian reissultani, on elämäni ollut aikamoista pyörremyrskyä.
Koska kaikille on varmasti käynyt selväksi, miten syvästi rakastan tätä kaupunkia, en jankkaa sitä enää kovin montaa kertaa. Sen sijaan ajattelin muistella omaa matkaani tässä kaupungissa, kolmea rakasta kotiani ja sitä miten elämäni ja minä olemme muuttuneet kuluneiden kuuden vuoden aikana. Blogiahan olen pitänyt pelkästään tässä viimeisessä osoitteessa, joten ainakaan kaikki lukijat eivät tiedä, mitä kaikkea tapahtui ennen sitä.
 |
| Tähän päädyttiin. Mutta mistä kaikki oikein alkoi? |
Kuten kerroin, kaikki alkoi oranssista keittiöstä syksyllä 2008. Kun varmistui, että pääsin opiskelemaan Turun OKL:ään, oli edessä muutto kaupunkiin, josta en tiennyt muuta kuin linnan ja Hesburgerin. Olin päättänyt pitää välivuoden ja viettää sen Turussa, koska Helsinki ahdisti noina aikoina todella paljon ja halusin saada uuden alun itselleni. Niinpä katsottiin äidin kanssa netistä, että Turussa olisi potentiaalisen kaksion näyttö ja lähdimme eräänä kesäpäivänä ajelemaan kohti Turkua.
Asunto sijaitsi melkein joen varressa, melko lähellä keskustaa ja se oli juuri sopivan kokoinen. Niin ja siinä oli oranssi keittiö. Kiinteistövälittäjä kyseli, mistä päin tulemme ja olemmeko menossa muihin näyttöihin. Kun kerroimme tulevamme Helsingistä ja ettemme olleet menossa muihin näyttöihin, venähti välittäjän naama pahemman kerran. Ei kai voinut uskoa, että ajoimme Helsingistä asti pistääksemme kaiken vain yhden vuokra-asunnon varaan. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että lukuisten hakijoiden joukosta, minä sain kuin sainkin sen asunnon Martissa.
Muutto oli heti syyskuun alussa ja sitä seurasi uuvuttava työnhakurumba. Ainoa mitä siitä jäi käteen oli syvä inho työkkäriä ja puhelinmyyntiä kohtaan. Töitä ei siis pahemmin herunut, joten päivät kuluivat välillä uskomattoman hitaasti. Ainoat ihmiset, jotka täällä silloin tunsin, olivat poikaystäväni ja hänen sisko sekä yksi lapsuudenkaverini. Puhelinmyynnissä tutustuin vielä yhteen tyttöön ja siinä olivatkin kaikki sosiaaliset kontaktini Turussa. Kun poikaystävän työt pitivät hänet poissa Turusta lähes kaikkina viikkoina, olin todella paljon yksin tuona aikana. Ahdistus tytöttömyydestä ja kaukosuhteen raastavuus kärjistyivät lopulta ystävänpäivänä 2009, kun erosimme poikaystäväni kanssa. Ja siitä se alamäki vasta alkoikin.
Olen kai tietoisesti blokannut paljon niistä kuukausista, mutta lähes kaikki muistikuvat, jotka minulla on jäljellä, ovat rumia. Noihin aikoihin minulla oli myös mystisiä päänsärky- ja heikotuskohtauksia, jotka ilmeisesti johtuivat vaan siitä kaikesta stressistä ja pahoinvoinnista. Ensimmäinen vuoteni Turussa oli siis kaikkea muuta kuin kaunis ja silti aloin rakastaa tätä kaupunkia. Sen kadut ja maisemat lohduttivat minua elämäni synkkänä aikana ja päätin jatkaa kulkemista kaikesta tuskasta huolimatta. Kesä toi mukanaan töitä ja paluun yhteen poikaystävän kanssa ja syksyllä oli aika aloittaa opiskelut yliopistossa.
 |
| Syksy 2008, syksy 2009, kevät 2010 |
Toinen vuoteni Turussa sujui jo huomattavasti paremmin. Opiskelut pitivät minut kiireisenä ja toivat rytmiä sekä sisältöä päiviini. Rakastin asuntoani ja Turkua yhä enemmän. Pyöräilin päivittäin jokivartta pitkin yliopistolle ja voin paremmin kuin pitkään aikaan. Vaikka itse opiskelu ei osoittautunut kovinkaan mieluiseksi, tutustuin sitä kautta kuitenkin uusiin ihmisiin ja sosiaalinen elämäni kasvoi huomattavasti. Minun ei enää tarvinnut takertua samalla tavalla poikaystävääni, mikä paransi myös meidän suhdetta huomattavasti. Loppukeväästä kumpikaan meistä ei enää löytänyt syytä, miksen muuttaisi poikaystäväni omistusasuntoon seuraavana syksynä.
Ainoa huono puoli siinä vain oli sijainti. Asunto oli Haritussa, mikä tarkoitti hyvästejä Martille, jokivarrelle ja tuplasi matkani yliopistolle. Mutta ajattelin niiden olevan asioita, joita pitää uhrata onnistuakseen parisuhteessa. (Ja kuinka väärässä olinkaan.) Itkuiset jäähyväiset koittivat toukokuussa, kesän vietin töiden merkeissä Helsingissä ja syksyn tullen oli aika muuttaa uuteen kotiin. Ja mukaan uuteen kotiin tuli myös uusi perheenjäsen, Mindi.
Hetkellisen "perheonnen" jälkeen ongelmat alkoivat kuitenkin jälleen kärjistyä ja aloin tuntea olevani eristyksessä kaikesta. Mindistä oli paljon seuraa yksinäisyyteeni, mutta samalla pentuaika oli todella hermoja raastavaa, kun sisäsiisteydestä ei vain meinannut tulla mitään. Avomiehen olleessa edelleen pitkiä pätkiä poissa, Mindi oli lähes kokonaan vastuullani, mikä rajoitti osallistumistani opiskelijajuttuihin. Samoihin aikoihin koin todella suurta turhautumista opiskelujen suhteen ja yritin vaihtaa alaakin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka viihdyin kodissamme ja asuinalueella hyvin, alkoi ahdistus nousta jälleen pintaan.
 |
| Syksy 2010, syksy 2011, syksy 2012 |
Vuosina 2010-2012 oli hyviä aikoja, huonoja aikoja ja hyvin huonoja aikoja. Ristiriidat kasvoivat jossakin vaiheessa niin suuriksi, ettei niitä pystytty enää kunnolla sopimaan. Yhteisen kodin, koiran ja historian takia olin valmis kuitenkin taistelemaan. Jaksoin aina toivoa pysyvää käännettä parempaan, mutta emme pystyneet muuhun kuin tilapäisratkaisuihin. Lopulta joulukuussa 2012 oli aika lopettaa toistemme satuttaminen, jakaa tavarat ja muuttaa pois kodistamme.
Tammikuussa 2013 muutin ensimmäistä kertaa opiskelija-asuntoon tänne YO-kylään ja aloin pikku hiljaa toipua erosta. Opettelin ensimmäistä kertaa elämään oikeasti omillani ja siinä onnistuminen tuntui todella palkitsevalta. Aloin nähdä elämässäni taas paljon hyviä puolia ja opettelin nauttimaan niistä. Tutustuin itseeni ja aloin tehdä asioita, joita itse halusin. Ja aloin rakentaa suhteen jäljiltä pohjamudissa lilluvaa itsetuntoani pala palalta paremmaksi.
Maaliskuussa mukaan tuli tämän blogin pitäminen, joka on tukenut prosessiani valtavasti. Vuosi 2013 oli tasaista nousukiitoa ja osoittautui synkästä alustaan huolimatta ehkä tähän astisen elämäni parhaimmaksi. Löysin pitkästä aikaa tasapainon itseni, elämäni ja opiskelujeni suhteen. Mutta, kuten blogia seuranneet tietävät, nousukiito ei ollut ikuista. Palattuani alkuvuodesta kahden kuukauden Aasian reissultani, on elämäni ollut aikamoista pyörremyrskyä.
Puoleen vuoteen on mahtunut muun muassa kriisejä ja epäonnistumisia opiskelujen sekä töiden kanssa, rakastumisia, ihmissuhdesolmuja, henkilökohtaisia menetyksiä, Mindin rankka sairastumisjakso, valmistumisen jälkeinen tyhjiö, kimpoilua eri paikkakuntien välillä, sairastelua ja jatkuvaa pähkäilyä siitä, mitä haluan oikeasti tehdä elämälläni. Nyt soppaan lisätään vielä ainakin muutto Helsinkiin ja 7 viikkoa kestävä matka. Ei voi ainakaan valittaa, etteikö yhteen vuoteen mahtuisi paljon tapahtumia.
 |
Talvi 2013, syksy 2013, kevät 2014
|
On tietysti ollut myös paljon hyviä hetkiä, mutta tämä vuosi on ollut yksi rankimmista ikinä, etenkin henkisesti. Se, että olen vielä jotenkin kasassa kaiken tapahtuneen jälkeen, on paljolti myös tämän kaupungin ansiota. Turku on ollut minulle aina tietynlainen turvapaikka, jonne vetäytyä ja josta olen saanut energiaa vaistoinkäymisten voittamiseksi. Uskonkin, että tämän vuoden jälkeen olen vahvempi kuin koskaan. Toivottavasti henkinen vahvistumiseni kestää myös Helsingissä asumisen kaikkien näiden vuosien jälkeen, eikä aikaisempi ahdistus nouse enää pintaan.
 |
| Tänään suljen oranssin oveni viimeistä kertaa. Niin se kai vain menee, että yksi ovi täytyy sulkea takanaan, jotta voi avata uuden edessään. |
Se ei siis ollut erityisen kaunis kappale, mutta se oli täynnä elämää. Täynnä minun elämää. Se kasvatti ja opetti, hajotti ja korjasi, itketti ja nauratti. Se teki minusta itsenäisen, pakotti minut kohtaamaan epäonnistumisia ja nousemaan niiden jälkeen takaisin jaloilleen. Se teki minusta minut. Tänään, kun suljen oranssin oven viimeistä kertaa, on tämän kappaleen lopun aika ja uuden kappaleen alun aika. Sen myötä en jätä hyvästejä pelkästään rakkaalle kodille ja kaupungille, vaan myös koko tähän astisen elämäni merkittävimmälle kappaleelle. Se ei ollut lähellekään täydellinen kappale, mutta minulle se tulee aina olemaan uskomattoman tärkeä ja ikimuistoinen.
Siksi haluankin omistaa Turulle ja täällä elämilleni vuosille yhden kauneimmista, mutta samalla yhden surullisimmista kappaleista, joita tiedän. Kyseinen biisi on alkanut viime aikoina soida aina radiossa, kun olen lähtenyt ajamaan jonnekin. Ja sen sanat ovat niin totta. Vaikka se sattuukin järkyttävän paljon, on tullut aika päästää irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti