Pakomatkallako?

Reissuun lähtö pelottaa monista syistä ja siksi onkin vähän ristiriitaista, että yksi syistä, miksi lähden jälleen maailmalle, on juurikin pelko. Olen perustellut matkani itselleni ja muille monilla järkisyillä, mutta on myönnettävä, että reissu on minulle myös tietynlainen pakomatka. Tilaisuus ottaa vielä hetkeksi etäisyyttä tämän vuoden tapahtumista, tulevaisuudesta ja aikuisuudesta. Olen luvannut itselleni, että tuon reissun jälkeen aion ottaa itseäni niskasta kiinni ja kohdata suurimman pelkoni, aikuisuuden.

Vaikken ole koskaan ollut mikään himobilettäjä ja olen elänyt jo monta vuotta melko itsenäistä ja vastuuntuntoista elämää, jostain syystä tuleva elämänvaiheeni pelottaa älyttömästi. Mielessäni on jokin ihmeellinen kauhukuva siitä, että tästä eteenpäin elämä on vaan sellaista tasaisen ankeaa oravanpyörämeininkiä, josta pääsee hyvällä tuurilla irti joskus 40 vuoden päästä. Ja ennen tuohon oravanpyörään pääsemistä vasta pitääkin tehdä epämiellyttäviä asioita aina työkkärikäynneistä työhaastatteluihin asti.

Niin, ennen kuin voi alkaa ahdistua työstä, pitäisi sellainen saada hommattua. Ja se vasta ahdistaakin. Kuukausi "tyhjän panttina" täällä Turussa on riittänyt jo muistuttamaan, miten turhauttavaa toimettomana oleminen oikein on. Se alkaa nakertaa henkistä hyvinvoitia, yleistä viretilaa ja itsetuntoa inhottavalla tavalla. Kun ei ole muuta kuin aikaa, sitä alkaa miettiä asioita, jotka vain lisäävät ahdistusta.

Hyvinä päivinä jaksan uskoa siihen, että palattuani reissusta palaset vain loksahtelevat kohdalleen ja onnistun saamaan työpaikan, jonka koen motivoivana ja kiinnostavana. Mutta kun katson lähipiiriäni, aika harvalla on oikeasti käynyt sellainen tuuri. Vaikka elämä koostuu monista muistakin asioista kuin työstä, on se kuitenkin iso osa arkea. Kävin lähes koko yliopiston läpi ilman suurempaa motivaatiota tai intoa opiskelujani kohtaan, joten tiedän pystyväni siihen varmasti myös työelämässä. Mutta se onkin sitten eri asia, haluanko sitä.

Haluan kovasti päästä kokeilemaan opettajan työtä, mutta samalla se myös pelottaa. Mitä jos se ala ei olekaan minua varten? Siinä vaiheessa pitäisikin olla takataskussa varasuunnitelma, jota lähteä toteuttamaan. Mutta, entä kun sitä ei ole? Pelkään päätyväni tekemään epämotivoivaa työtä vain sen takia, etten oikein muutakaan keksi. Miksei kaikille ole olemassa unelma-ammattia?

En haluaisi päätyä opettajaksi, joka jaksaa työtänsä vain pitkien lomiensa ansiosta. Haluaisin olla opettaja, joka saa positiivista energiaa työstänsä ja joka herää ainakin lähes joka aamu motivoituneena töihin. Opettajan työ tuntuu kuitenkin muuttuvan vuosi vuodelta kuormittavammaksi, jota monet vuosikymmeniäkään työelämässä olleet opettajat eivät tunnu jaksavan. Väkisinkin sitä alkaa miettiä, miten minä, vastavalmistuneena ja monista opettajan työn kuormista mitään tietämättömänä, jaksan kantaa sen taakan.

Sen lisäksi, että reissuni on viimeinen pakomatkani näin aikuisuuden kynnyksellä, se on myös hengähdystauko kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta. Liian paljon asioita on tapahtunut aivan liian lyhyessä ajassa ja toivon reissun antavan minulle tarvittavaa etäisyyttä, jotta voin rauhassa prosessoida kaiken tapahtuneen. Toivon, että reissun avulla saan perspektiiviä omaan elämään ja sen solmuihin, palautettua henkistä tasapainoani ja löytäisin itseni taas uudestaan. Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelleen.