Lapin lumous

No niin, sitten olisi taas mammuttipostauksen aika, kun yritän saada mahdutettua 10 päivää, lähes 3000 ajokilometriä ja yli 75 kävelykilometriä yhteen postaukseen. Tekisin muuten useammassa osassa, mutta Prahaan lähdön aika on jo tänään, joten tungen nyt koko reissun yhteen tekstiin. Saa nähdä, millainen sillisalaatti tästä muodostuu, toivottavasti jaksatte lukea :)

Perjantai 19.7.2013 Porvoo-Kuusamo & Ruka (ajokilometrit noin 800)

Kolmen hengen karavaanimme suuntasi kohti pohjoista noin kymmenen aikoihin mökiltämme ja siitä alkoi yli 10-tuntinen ajomatkamme kohti Kuusamoa ja Rukahovia. Matkalla teimme vain muutamia pysähdyksiä ja lähes koko päivä kuluikin autossa istuen. Loppumatkasta saimme tiellemme myös jo ensimmäiset porot, joille ei sitten loppua tullutkaan ennen Lapista poistumista. Uskomatonta, miten porot eivät pelkää tippaakaan autoja, vaikka metsässä vastaan tullessa ne juoksevat kauas karkuun ihmistä. 

Lopulta pääsimme perille Rukallle, jossa siirryimme heti rivitalohuoneistoomme. Asunto oli aivan rinteiden juuressa, mukavan tilava ja siinä oli sauna. Todella hyvä löytö, joka maksoi kolmelta hengeltä aamiaisineen vain 103 euroa. Talvisesonkina hinta onkin sitten varmaan todella paljon suurempi.

 Suuntasimme lievittämään nälkäämme läheiseen ravintolaan, jonka poropasta oli aivan ensiluokkaista. Niinpä vyöryimme täysien vatsojemme kanssa suoraan takaisin kämpälle ja vietimme loppuillan telkkaria katsellen ja saunoen.

Lauantai & Sunnuntai 20.-21.7.2013 Ruka-Tankavaara-Ivalo-Inari (ajokilometrit noin 420)

Launtaina nukuimme pitkään ja söimme hyvin herkullisessa aamiaisbuffetissa. Sen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Tankavaaran kullanhuuhdonnan SM-kisoja. Tapahtuma vietti 40-vuotispäiviä ja tapasimme siellä eräät perhetuttumme, jotka ovat käyneet kisoissa koko tuon 40 vuoden ajan. Seurasimme hetken aikaa itse kisoja, mikä oli mielenkiintoista, mutta ei kovin yleisöystävällistä. Kävimme myös tutustumassa kultamuseoon, mutta ikävä kyllä emme kerenneet itse jäädä huuhtomaan kultaa, koska meidän piti taas jatkaa matkaa. Saimme kuitenkin perhetutuiltamme muistoksi heidän huuhtomansa kisahiput, joten täysin tyhjin käsin emme sentään joutuneet lähtemään!

 Tankavaaran jälkeen ajoimme ensiksi Ivaloon, jossa pysähdyimme syömään Pubi.fi ravintolaan. Kehnosta nimestään huolimatta ruuat olivat erinomaisia, etenkin kanawrapit. Ivalosta jatkoimme suoraan Inariin, jossa majoitumme erään veljieni kaverin luokse. Loppu viikonloppu kuluikin rennosti Inarissa syöden, saunoen, viimehetken ruokaostoksia tehden ja henkisesti vaellukseen valmistautuen.

Maanantai 22.7.2013 Inari-Njurkulahti-Ravadasköngäs-Ravadasjärvi (ajokilometrit noin 63, kävelykilometrit noin 12)

Aikaisin aamusta lähdimme liikkeelle Inarista kohti Lemmenjoen kansallispuistoa. Kävimme Njurkulahdessa aamukaakaoilla ja -pullilla odotellessamme venekyytiämme kohti Ravadasköngästä. Vene lähti liikkeelle kymmeneltä ja seilasimme pitkin Lemmenjoen mutkittelevaa virtausta  noin 45 minuuttia. Maisemat olivat upeat ja sääkin onneksi hyvä. Paikoittain saattoi kuvitella olevansa jopa keskellä sademetsää jokivarren vehreän kasvuston takia.

Veneretkemme päättyi upealle Ravadaskönkään vesiputoukselle, josta alkoi todellinen koitoksemme. Heti alkuun jouduimme nousemaan lähes pystysuorat portaat, jolloin usko omaan kuntoonsa oli kyllä heti koetuksella. Onneksi alkunousun jälkeen pääsimme tarpomaan tasaisemmassa maastossa, jossa jalka kulki huomattavasti paremmin.

 Ensimmäinen kävelyosuus kulki halki upeiden mäntymetsien, joiden oksilla roikkui uskomattomat määrät naavaa. Olo oli välillä kuin kummitusmetsässä, mutta ainakin ilma oli todistettavasti erittäin puhdasta. Pysähdyimme lounastamaan  Ravadasjoen rantaan muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen ja chilinen tomaatti-tonnikala-pasta maistui taivaalliselta, vaikka yleensä inhoan tonnikalaa. Sitä se ulkoilma teettää!

 Kylläisinä jatkoimme taivallustamme Ravadasjoen vartta pitkin kohti Ravadasjärveä. Maisemat olivat jo ensimmäisenä päivänä upeat ja vaihtelevat, eikä vastaan tullut kuin kaksi muuta ihmistä. Rauha ja hiljaisuus tuntui todella miellyttävältä vastapainolta hektiselle kaupunkielämälle. Ajantaju hävisi jo lähes täysin ensimmäisenä päivänä ja vaellus sujui yllättävän hyvin odotuksiini nähden.

Saavuimme perille Ravadasjärven rantaan viiden aikoihin ja pistimme telttaleirimme pystyyn ensimmäistä kertaa. Ilta kului mukavasti nuotiolla istuskellen ja syöden. Pääsin jo heti ensimmäisenä iltana nauttimaan suuresta retkiherkustani eli paahdetuista vaahtokarkeista ja, miten hyviltä ne maistuivatkaan! Kun ilta alkoi viiletä, painuimme nukkumaan, jotta jaksaimme seuraavana päivä jatkaa matkaamme.Vaikka edellisestä telttayöstäni olikin 7 vuotta aikaa, palasivat hyvät muistot heti mieleen telttaan kömpiessäni. Eipä sitä usein ennen nukkumaan menoa ja aamulla herätessään pääse ihailemaan huikaisevan kauniita tunturimaisemia. Vaikka yö olikin melko kylmä, nukuin kuin tukki. Usein minua kiusaavat yöajatukset pysyivät loitolla ja mieli sai levätä permmin kuin pitkään aikaan.

Tiistai 23.7.2013 Ravadasjärvi-Vaskojoki (kävelykilometrit noin 15)

Toinen vaelluspäivä valkeni aurinkoisena. Edessä oli ensimmäiset vesistönylitykset ja tunturikiipeilyt. Aluksi suuntasimme kohti pientä tunturijärveä, jonne kivutessa oli pakko kääntyä jatkuvasti ihastelemaan takana aukeavaa upeaa erämaamaisemaa. Pidimme lyhyen tauon järvellä, josta matka jatkui edellen huikeissa tunturimaisemissa kohti lounastaukoa. Noissa maisemissa oli helppo kuvitella, että olimme ainoat ihmiset koko maailmassa, niin totaalinen oli siellä vallitseva hiljaisuus ja avaruus.

 

 Lounastimme tunturipuron varressa, jossa pääsi ihanasti vilvoittelemaan jalkoja. Ruoka maistui jälleen kerran taivaalliselta ja sen jälkeen makoilimme ähkyinä tovin jos toisenkin ihastelemassa maisemia ja kärtsäämässä ihoa. Sinne olisi voinut jäädä vaikka koko päiväksi, mutta koska käveltävää oli vielä paljon jäljellä, oli pakko jatkaa matkaa. Lähdimme laskeutumaan tunturista kohti alavampaa maastoa ja jalka nousi vielä ihmeellisen kevyesti tuossa vaiheessa.

Koskaan ei kannattaisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Viimeiset viisi kilometriä olivatkin sitten silkkaa helvettiä. Hyttyset ilmestyivät kuin tyhjästä syöden lähes elävältä, maasto muuttui suoksi, jossa eteneminen oli todella hidasta, jalat hyytyivät lähes täysin ja hartiat hädin tuskin jaksoivat kannatella rinkkaa. Koska olimme täysin Tuomaksen suunnitustaitojen armoilla, meillä ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, kuinka pitkä matka edessämme vielä oli. Viimeiset kilometrit tuntuivat kymmeniltä kilometreilta ja olin välillä varma, ettemme pääse koskaan perille. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta, kun Vaskojoen autiotupa vihdoin siisi silmiemme edessä. Selvisimme sittenkin elossa!

Majoituimme autiotupaan ja söimme, jonka jälkeen lähdimme ihastelemaan Vaskojokea. Illan päätteeksi kävimme uimassa jäätävän kylmässä vedessä, jonka jälkeen lämmittelimme tuvassa. Lämpöä tuli sitten vähän liikaa ja tupa oli lähes kuin sauna, joten nukkuminen ei sujunut läheskään yhtä hyvin kuin edellisenä yönä. Lisäksi hyttysiä oli tuvassa tosi paljon, mikä vaikeutti nukkumista entisestään. Vaikka olimme saaneet vaeltaa koko päivän ylhäisessä yksinäisyydessämme, ilmestyi jostakin illansuussa saksalainen vaeltaja, joka majoittui tuvassa kanssamme. Tuomas piti vaeltajalle seuraa, kun taas Anu ja minä keskityimme olennaisempiin asioihin, kuten suklaan syöntiin Salkkareiden Sallatyyliin ja vieraskirjan lueskeluun.

 Keskiviikko 24.7.2013 Vaskojoki-Latnjoaivi-Pehkosen kuru (kävelykilometrit noin 11)

 Aurinko paistoi jälleen kirkkaana ja suuntasimme heti aamusta kohti Latnjoaivi (alias Lanttuaivo) tunturin rinteitä. Maasto oli aluksi melko metsäistä ja vehreää, jossa solisi puroja ja kasvoi mustikoita mielin määrin. Ylemmäs noustessa kasvillisuus muuttui pikkuhiljaa kitukasvuisemmaksi tunturikoivikoksi ja lopulta varvikoksi ja kivikoksi. Näkymät olivat jälleen kerran hienot ja paranivat, mitä ylemmäksi vain kiipesimme.

 Ainoa hetkellinen epätoivon hetki tunturinvalloituksessa koitti silloin, kun huipuksi kuvittelemamme paikan takaa paljastuikin vielä uusi taivallus kohti oikeaa huippua. Onneksi maisemat olivat sen verran upeat, että tuon loppuponnistuksen jaksoi niiden voimalla. En ole koskaan kävellen valloittanut minkäänlaista suurempaa nyppylää, joten tunne huipulla oli unohtumaton. Hetken ymmärsin, mistä vuorikiipeilijät saavat kipinänsä valloittaa yhä suurempia ja vaativampia huippuja. Minulle riitti oikein hyvin näin aluksi Latnjoaivin huippu lähes 593 metrin korkeudessa, mutta eihän sitä koskaan tiedä, minkälaisia huippuja sitä vielä intoutuu valloittelemaan.

Lounastimme huipun huikeissa maisemissa, rakensimme onnitteluviestin kivistä Inarissa asuvan ystävän syntymäpäivän kunniaksi ja nautimme auringonpaisteesta. Lopulta oli taas aika jatkaa taivallusta, mikä sujuikin melko nopeasti alamäkeä pitkin. Koska jalka kulki hyvin päätimme jatkaa aikaisempaa suunnitelmaamme pidemmälle, mikä sitten kostautui omalla kohdallani. Koska en ole koskaa sietänyt hyvin aurinkoa, koitui päivän paahden kohtalokseni ja sain päivän lopuksi itselleni järkyttävän päänsäryn. Onneksi se lähti buranalla ja leirissä lepäilyllä.

Saapuessamme Pehkosen kuruun koimme shokin, kun kahden päivän lähes totaalisen tyhjyyden keskeltä, näköpiirimme ilmestyi mönkijöillä päristeleviä kullankaivajia. Pienistä meluhaitoista huolimatta päätimme leiriytyä kuruun, jossa oli upeat maisemat ympäri erämaata. Ilta kului jälleen rennosti syöden ja innostuimme teltassa jopa pelaamaan korttia ennen nukkumaanmenoa, ihana leirielämä <3

Torstai 25.7.2013 Pehkosen kuru-Morgamojan Kultala-Kultahamina-Härkäkoski (kävelykilometrit noin 23)

Edellisen illan mönkijät olivat vasta alkulämmittelyä sille, mitä kohtasimme seuraavana päivänä. Lemmenjoen alue on ollut pitkään kullankaivajien suosiossa ja nykyään siellä harjoitetaan myös koneellista kullankaivuuta. Kun oli nauttinut viime päivät koskemattomasta luonnosta, oli melkoinen shokki nähdä kullankaivuualueet keskellä kaunista erämaata. Emme päässeet seuraamaan varsinaista kaivuuta, koska kaikki vastaan tulleet kaivuualueet vaikuttivat autioituneilta. Vaikka kaivuualueet ovat vain pienellä osalla kansallispuistoa, olivat ne silti jotenkin masentavia ja toivoisin, ettei kaivuualeet ainakaan lisääntyisi tulevina vuosina. Itse ainakin haluaisin, että Suomen metsät pysyisivät tulevaisuudessakin entisellään, jotta tulevatkin sukupolvet pääsisivät niistä nauttimaan.

Kaivuualueiden jälkeen horisontissa alkoi siintää Lemmenjoen kansallispuiston korkein huippu Morgam-Viibus (599m) alias Mordor, johon olimme ennen reissua aikoneet kiivetä. Koska matka oli jo itsessään aika pitkä, päädyimme matkan varrella muuttamaan suunnitelmia ja kiipesimmekin sitten toiseksi korkeimmalle huipulle Latnjoaiville, joka oli paremmin reittimme varrella. Mordor jääköön valloitettavaksi sitten ensi kertaa varten. Saavuimme lounasaikaan Morgamojan Kultalaan, jossa näkyi vielä merkkejä ensimmäisestä Lapin kultaryntäyksestä. Vilvoittelimme jalkoja virkistävässä vedessä ja nautiskelimme ruuasta ja aurinkoisesta päivästä.

Lounastauon jälkeen jatkoimme matkaa kohti Kultahaminaa. Koska polku oli melko helppokulkuinen vaihdoin vaelluskengät retkisandaaleihin, mikä tuntui silloin taivaalliselta ratkaisulta. Enpä tiennyt, että tulisin seuraavana päivänä katumaan päätöstäni syvästi. Pysähdyimme hetkeksi Kultahaminaan, josta jatkoimme taivallustamme Lemmenjoen vartta pitkin ihaillen jälleen huikeita maisemia. Mutta, kuten aikaisemminkin, myös tänään 23 kilometrin päivänä, jalat muuttuivat loppumatkasta lyijyksi. Kun kävelyreittikin teki vielä nousun metsikköön, niin ettei jokilaaksoa näkynyt enää ollenkaan, alkoivat jälleen kilometrit tuntua kymmeniltä kilometreiltä. Vihdoin kuitenkin pääsimme Ravadaskönkäälle, josta vaelluksemme alkoi, joten ympyrä oli sulkeutunut. Se taas ei kylläkään tarkoittanut vielä sitä, että vaelluksemme olisi ohi. Mitä vielä! Jatkoimme tarpomistamme kohti Härkäkoskea, jotta viimeisen päivän matka lyhenisi.

Lopen uupuneina pääsimme vihdoin noin 12 tunnin vaelluksen jälkeen Härkäkosken upeisiin maisemiin. Lohduttavaa vaelluksella oli se, että vaikka kuinka viimeiset kilometrit tuntuivat tuskaisilta, pinna alkoi kiristyä itse kullakin ja olin aivan varma, etten pysty ottamaan enää askeltakaan, perille päästessä nuo vastoinkäymiset unohtuivat pikavauhtia. Iltarutiineihimme kuului Tuomaksen vetämä jumppa- ja venyttelytuokio, jonka avulla lihakset eivät kipeytyneet koko reissun aikana, ruuan valmistus, syöminen, herkuttelu, mahdollisuuksien mukaan uiminen ja yleinen rento hengailu yhdessä. Nuo kaikki saivat päivän tuskaisuudet unohtumaan pikavauhtia.

 Niin myös tuolloinkin, jumppasimme, söimme hyvin, teimme pienen kävelyn läheiselle joenylityspaikalle, jossa Tuomas pääsi leikkimään oman elämänsä Förikuskia ja vilvoittelimme Lemmenjoen virkistävässä vedessä, joka oli yllättävän lämmintä. Lopulta oli aika mennä nauttimaan viimeisestä telttayöstä vähään aikaan, eikä voinut kuin ihmetellä, miten nopeasti aika oikein olikaan kulunut vaelluksemme aikana.

Perjantai 26.7.2013 Härkäkoski-Njurkulahti-Inari (kävelykilometrit noin 14, ajokilometrit noin 63)

Viimeinen vaelluspäivä alkoi uhkaavissa merkeissä. Pilviä oli kertynyt taivaalle runsaasti ja ukkonen jyrisi jossakin kaukana kumeasti. Tämä joudutti aamutoimiamme kummasti, joihin useimpina aamuina saimme kulumaan kaksi tai kolmekin tuntia. Pääsimme hyvissä ajoin matkaan ja heti lähdettyämme saimmkin päällemme jo muutaman pisaran. Onneksi sade muodostui päivän aikana vain kuuroluonteiseksi tihutteluksi, joten sadevaatteille ei tullut viimeisenäkään päivänä käyttöä. Vaelsimme Lemmenjoen vartta vaihtelevissa metsä- ja jokimaisemissa ja silmissämme siinsivät Inarilaisen O'yes pizzerian pizzat, mikä sai jalan nousemaan reippaasti.

Kunnes koitti se hetki, jolloin jouduin katumaan vaelluskenkien vaihtamista retkisandaaleihin. Kantapäässäni alkoi tuntua aluksi pientä kipua, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Ajattelin, että jaksaisin hyvin seuraavaan taukoon asti, mutta jalka oli vähän toista mieltä. Kiukulla kuitenkin päätin olla vaihtamatta kenkiä ennen taukoa ja niinhän siinä sitten kävi, että tyhmästä päästä kärsi koko ruumis. Vaikka sainkin kengät vaihdettua, oli kipu  siinä vaiheessa niin paha, ettei vaihdosta ollut enää paljonkaan apua. Niinpä viimeisistä kilometreistä tuli tälläkin kertaa erittäin tuskaiset, kun kipu säteili lopulta koko jalkaterään ja polveen asti.

Onneksi Tuomas auttoi tavaroiden kantamisessa, että sain raahattua itseni ja jalkani pois metsästä. Kiitin onnea, että vamma tuli vasta koko reissun viimeisillä kilometreillä, koska muuten olisin varmaan tullut pois metsästä helikopterin kanssa. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin sivistyksen pariin ja suuntasimme heti kohti Inaria ja pizzoja. Ei ole pizza kyllä koskaan maistunut niin hyvältä kuin tuolloin! Ilta jatkui mukavasti majoittajamme synttäreitä vietellen kakun ja muiden herkkujen parissa.

Lauantai 27.7.2013 Inari-Ivalo-Inari (ajokilometrit noin 46)

Edellisen illan venyttyä aika myöhään aloitimme seuraavan aamun hyvin rauhallisesti. Suunnitelmissa oli lähteä käymään Inariviikoilla Ivalossa, jossa järjestetiin watercross-kisat, jossa kilpailijat ajavat moottorikelkoilla veteen tehtyä rataa. Kun vihdoin pääsimme paikan päälle, olivat nkisat jo täydessä vauhdissa. Tykästyin lajiin heti ensisilmäyksellä, vauhtia, hulluutta ja vaarallisia tilanteita juuri sopivassa suhteessa. Tosin yksi sarjoista oli melko puuduttava, koska lähes jokainen kilpailija upotti kelkkansa, jonka nostamiseen kului aika paljon aikaa.Otin kisoista myös useamman videopätkän, mutta en ainakaan vielä saanut niitä liitettyä tähän. Toivottavasti se onnistuisi myöhemmin, niin pääsisitte näkemään suomalaista hurjapäisyyttä parhaimmillaan.

Kisojen jälkeen suuntasimme takaisin Inariin, jälleen pizzoille. Yleensä otan aina pizzalla saman suosikkini eli pizzan kinkulla, aurajuustolla ja ananaksella. Tällä kertaa kuitenkin haastoin itseni maistamaan jotain uutta ja otin poropizzaa aurajuustolla. Kyllä kannatti, se oli kerrassaan herkullista. Ehkä sitä kannattaisi alkaa vähän useamminkin laajentamaan pizzavalikoimaansa, eikä aina tyytyä samaan vanhaan suosikkiin :) Loppuilta kului rennosti saunoen ja jutustellen, mutta koska seuraavana päivänä meitä odotti aikainen lähtö ja pitkä ajomatka, oli puolenyön jälkeen pakko siirtyä unten maille.

Sunnuntai & Maanantai 28.-29.7.2013 Inari-Kuusamo-Kuopio-Porvoo (ajokilometrit noin 1200)

Sunnuntaina oli aika jättää hyvästit Inarille ja kääntää auto kohti Kuusamoa. Kuusamossa kävimme Suurpetokeskuksessa, jossa odotimme innolla pääsevämme näkemään Juuso-karhun ja muut veijarit. Vaikka päivä oli jälleen läkähdyttävä, olivat eläimet onneksi jalkeilla. Karhut odottivat suut suurina ja kielet pitkällä opasta, joka syötti niille muun muassa viinirypäleitä, valkosipulipatonkia, nallekarkkeja ja hunajaa suoraan sormesta. 

 

Kuusamon suurpetokeskus oli piristävä välietappi muuten puuduttavalle autossa vietetylle päivälle. Kuuden karhun lisäksi pääsimme ihmettelemään susia, Mikko-kettua ja ilveksiä. Vaikka eläimet olivatkin puistossa suloisia ja melko kesyjäkin, en kyllä silti toivoisi saavani niitä vastaani seuraavalla metsäretkelläni.

Kuusamosta suuntasimme kohti Kuopiota, jossa enoni perheineen asuu. Saimme onneksi yöpyä heillä, ettemme joutuneet ajamaan 1200 kilometriä yhteen soittoon. He olivat lähdössä seuraavalla viikolla kohti Lemmenjokea, joten vaihdoimme reissukuulumisia, söimme maittavasti ja nukuimme ihanan pehmeissä sängyissä. Ainiin, ja ensimmäinen kunnon suihku puoleentoista viikkon, taivaallista. Kun on viettänyt useamman päivän metsässä, osaa taas arvostaa ihan uudella tavalla arjen luksusta.

Maanantaina jatkoimme jo ennen puoltapäivää ajomatkaamme kohti Porvoota. Teimme vain lyhyen pysähdyksen Kouvolan mäkkäriin, josta jatkoimme mökillemme Porvooseen. Vihdoin oli hyväksyttävä se tosiasia, että mukava reissu oli tullut päätökseensä. Reissu antoi ja opetti minulle niin paljon enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Ihmiselle tekee älyttömän hyvää välillä päästä perusasioiden äärelle, pois kaikesta hässäkästä ja infotulvasta, keskelle rauhaa ja hiljaisuutta.

Suuret kiitokset Tuomakselle ja Anulle loistavasta matkaseurasta, toivottavasti tämä ei jäänyt viimeiseksi yhteiseksi vaellukseksemme. Vaikka seuraava reissu kolkutteleekin jo aivan kulman takana, ei tämä matka unohdu koskaan. Eteläntyttö on lumottu täysin.

Lopuksi vielä reissumme teemalauluksi muodostunut, uudet sanatkin matkan aikana saanut, ihanaakin ihanampi PMMP:n matkalaulu.

"Perillä on tuolla edessämme jossain, mennään mutta ajetaan hiljempaa. Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan. Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä, ajetaan hiljempaa. Toivon, että matka jatkuu jatkuu vaan." So true :)