Dramaattinen Amphitheatre & Tugela Falls vaellus

Jos joku väittää, että keskellä ei mitään ei tapahdu yhtään mitään, niin suosittelen vierailua Northern Drakensbergiin. Viimeiset kolme päivää olen viettänyt pelkkien vuorten ympäröimänä, mutta niihin päiviin on mahtunut käsittämätön määrä henkeäsalpaavia maisemia, upeita kokemuksia, dramaattisia käänteitä ja mielenkiintoisia ihmisiä.

 

Aloitetaan siitä ehdottomasti dramaattisimmasta päivästä, maanantaista. Yleensähän maanantai on viikosta se päivä, jonka pyrkii vain unohtamaan mahdollisimman nopeasti. Tämän viikkoista maanantaita en tule kyllä unohtamaan ikinä. Harvemmin sitä nimittäin tulee aloitettua viikkoa pilvien korkeudella, lounastettua yli 3000 metrissä tai vaellettua loukkaantuneen jalan kanssa pitkin vaativia vuoristoreittejä tuulen ja sateen piiskatessa kasvoja.

 

Suuntasin aikaisin maanantaiaamusta hostellin järjestämälle ”helpolle” vaellukselle, joka paljastui kaikkea muuta kuin helpoksi. Suuntasimme kohti Northern Drakensbergin vuoristoa, jossa meillä oli tarkoitus tehdä 12 kilometrin vaellus Amphitheatre vuorelle ja sillä sijaitsevalle Afrikan korkeimmalle (maailman toiseksi korkeimmalle) vesiputoukselle, Tugela Fallsille. Kyseinen vaellusreitti on kuulemma rankattu maailman hienoimpien vaellusreittien top 10:een, enkä ihmettele yhtään miksi.

 

 

Aloitimme vaelluksemme 2600 metrin korkeudelta, josta avautui huikeat maisemat yli vuoriston ja laaksojen. Kuvat eivät pysty mitenkään vangitsemaan kyseistä näkyä, mutta kyllä siinä jäi Lapin tunturimaisemat vähän kakkoseksi :D Noin puolet vaelluksesta sujui todella hyvin kävellen pitkin melko haastavia ja kivikkoisia polkuja. Kävelemiseen piti kyllä keskittyä aika tavalla, koska yksikin harha-askel olisi johtanut tappavaan pudotukseen. Ilma oli pilvinen, mutta hyvä ja askel kulki kevyesti upeita näkymiä ihastellessa.

 

Mutta sitten tuli se osuus vaelluksesta, joka teki siitä minun osalta melko tuskaisen kokemuksen. Lähdimme kiipeämään todella jyrkkää vuorenrinnettä ylös, joka oli täynnä valtavia kivenlohkareita, joiden avulla kipusimme lähes 200 metrin matkan yli 3000 metrin korkeuteen. Jossakin vaiheessa kiipeämistä huomasin, että oikean jalkani polvitaive alkoi kipeytyä ikävästi, mutta sain onneksi taisteltua itseni perille asti. Lounastimme sankassa sumussa, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Tugela Fallsia.

 

Kun otin lounastauon jälkeen ensimmäisen askeleen, kavahdin kivusta. Polvitaipeen vamma oli muuttunut niin pahaksi, etten enää pystynyt suoristamaan jalkaa kunnolla ilman viiltävää kipua. Siinä vaiheessa meinasi iskeä pieni epätoivo, kun tiesin, ettemme olleet edes puolessa välissä vaellusta. Ei siinä auttanut muu kuin purra hammasta ja pistää jalkaa toisen eteen kivusta huolimatta. Kävely auttoikin aluksi kipuun ja pääsin Tugela Fallsille melko vaivattomasti. Vesiputouksessa ei ollut kuulemma ollut vettä viimeiseen viiteen kuukauteen, joten olimme onnekkaita, kun pääsimme näkemään sen virtaamassa. Jotakin hyötyä siis näistä hemmetin sateistakin!

 

 Putoukselta vaelluksemme jatkui sankassa sumussa kohti tikapuita, jotka sinetöivät helvetillisen loppuvaellukseni. Laskeuduimme useita kymmeniä metrejä pitkin lähes pystysuoria tikkaita todella kovassa tuulessa ilman minkäänlaisia turvavaljaita. Ei varmaankaan taas ihan turvallisuussuositusten mukaista, mutta only in Africa :D Jännitin laskeutumista ihan hulluna, koska pelkäsin jalkani pettävän ja syöksyväni kuolemaan. Vasta alhaalla opas sitten päätti kertoa, että olisi hänellä ollut turvaköysikin mukana!

 

No siitäkin onneksi selvittiin hengissä, mutta laskeutuminen aiheutti entistä kovemman kivun jalkaani, minkä takia loppu vaelluksesta muodostui todellinen tuskien taival. Drakensbergihan tarkoittaa lohikäärmevuoria ja nimensä ne ovat kertomusten mukaan saaneet siitä, että vuorilla kohtasi lohikäärmeitä ja demoneja. Itse ainakin kohtasin omat demonini, kun linkutin pitkin vaikeakulkuisia vuoristopolkuja ja yritin keskittää kaiken energiani siihen, etten tuntisi kipua.

 

Kaiken muun kivan lisäksi viimeisillä kilometreillä taivas repesi kaatosateeseen, mutta siinä vaiheessa olin jo psyykannut itseni sellaiseen transsiin, etten tuntenut juurikaan mitään. Koskaan en ole ehkä ollut niin helpottunut, kun kaiken sumun, sateen ja tuulen keskeltä näin vihdoin automme ja tiesin selvinneeni hengissä. Sitä seurasi tietysti vielä kolmen tunnin ajomatka kaatosateessa pitkin todella huonokuntoisia teitä, mutta siinä vaiheessa en enää edes jaksanut pelätä.

 

Vihdoin seitsemän aikaa illalla pääsimme takaisin hostellille, jossa odotti onneksi herkullinen kolmen ruokalajin illallinen ja lämmin poreallas. Niiden ja lääkkeiden avulla kipu alkoi onneksi hellittää ja painelin aikaisin nukkumaan melko ylpeänä suomalaisesta sisukkuudestani. Ei todellakaan se tavallisin maanantai, mutta ainakin ikimuistoinen. Tiistaina vuorossa oli puolestaan päiväretki Lesothoon, mutta se onkin sitten taas aivan toinen tarina, johon palaan toivottavasti jo heti huomenna!