Malja sinkkuudelle!

"Vai niin, siis jouduin nielemään, ei kämppää, ei poikaystävää. En olis saanut luottaa tähänkään. Se pistää miettimään, kun jotain yrittää ja silti ulos jää, ei sisään pääsekään. Se alkaa naurattaa, kun oppii huomaamaan, et kaikki katoaa, aikanaan"

(Anna Puu)

Väkisinkin tuolla postissa kirjeitä ja kortteja lajitellessa muistuu mieleen vuoden takainen elämäntilanteeni. Silloin oli käynnissä lähes viisi vuotta kestäneen parisuhteeni hautajaisprosessi, josta olin henkisesti tietysti täysin romuna. Töihin mennessä yritin aina saada itseni jotenkin ihmisen näköiseksi ja vääntää hymyn huulille, jotta kukaan ulkopuolinen ei näkisi, miten paljon minuun sattui. Ja yllättävää kyllä, se jopa toimi, työvuorot olivat minulle henkireikä, jotka pitivät minut edes jotenkin järjissäni kaiken sen henkisen kaaoksen keskellä.

Erolle tuskin on koskaan oikeaa aikaa tai paikkaa, mutta tuo ajankohta oli ehkä kaikista huonoin mahdollinen. Joulu kun on aina ollut lempiaikaani vuodesta, joten pelkäsin eron pilaavan myös koko jouluni. Itse olisin varmasti väkisin antanut tekohengitystä suhteelle vielä joulun yli, mutta vastapuoli teki kantansa sen verran selväksi, että suuntasin joulunviettoon eronneena. Ilmoitin asiasta läheisille ja kerroin samalla, etten halua asiaa vatvottavan joulun aikana. Päätin, että ero ei pilaisia vuoteni lempijuhlaa, vaan kerkeisin surra ja märehtiä myöhemminkin. Se oli yksi järkevimmistä päätöksistäni. Sain viettää mukavan joulun rakkaideni parissa ja ottaa etäisyyttä tilanteeseen, jota oli väännetty ja käännetty monet kerrat pitkin syksyä. Vuodenvaihde ei sitten sujunutkaan ihan niin järkevästi, vaan päädyin vetämään kauheat kännit, jotta unohtaisin kaiken. Siitä seurasi vain lähes vuorokauden pituiset treffit wc-pöntön kanssa. Viina ei tosiaan ole mun tapa hukuttaa murheita, se tuo niitä vain tuplasti lisää! 

Jokaisella erolla on tietysti omat syynsä, enkä ala niitä julkisesti sen enempää avata. Mutta oli suhteessa paljon hyvääkin, koska ei kukaan vietä viittä vuotta elämästään läpeensä huonossa suhteessa (en edes minä!). Rakkaus voi tehdä välillä todella sokeaksi, mutta lopulta oli vain parempi todeta, ettemme olleetkaan niin match made in heaven kuin aluksi luulimme. Vaikka suhde olisi pitänyt lopettaa varmasti jo paljon aikaisemmin, olen jokaisesta siinä vietetystä vuodesta kiitollinen. Ilman niitä, olisin tällä hetkellä varmasti hyvin erilainen ihminen, enkä tietäisi itsestäni läheskään näin paljon. Suhteesta jäi myös lukemattomia hyviä muistoja, matkoja ja hetkiä ja olenkin iloinen, että pystyn edelleen nauramaan exäni kanssa, ilman minkäänlaisia kaunoja. Lisäksi sain hänen perheenjäsenistään läheisiä, jotka tulevat toivottavasti aina pysymään osana elämääni. Aina erojen ei siis tarvitse olla likaisia, mutta helppoja ne tuskin koskaan tulevat olemaan.

SINKKU

Tuon statuksen jouduin kohtaamaan vuosien jälkeen viime joulukuussa, ja vasta nyt tajuan, että kulunut vuosi on ollut ensimmäinen todellinen sinkkuvuoteni. Ensimmäisen poikaystäväni tapasin 16-vuotiaana, jota edeltäneitä vuosia en laske sinkkuudeksi. Ne olivat vain epävarman teinitytön epätoivoista hapuilua löytää joku joka välittäisi. Ensimmäisen suhteeni päätyttyä oli vuorossa kyllä noin 10 kuukauden "sinkkukausi", jonka aikana tunsin aluksi kaikkien ovien maailmassa olevan auki juuri minua varten ja loppua kohden taas kyllästyin kaikkiin maailman miehiin. Ja juuri kun sitä vähiten odotin, törmäsin siihen ehkä kaikista epätodennäköisimpään vaihtoehtoon miehistä ja PAM! rakastuin.

Siitä seurasi sellainen vuoristorata ylä- ja alamäkineen, jollaiseen en olisi koskaan osannut valmistautua. Tuohon aikaan sisältyi myös yksi muutaman kuukauden ero, jonka aikana yritin myös hetken haahuilla sinkkuna, mutta henkisesti olin vielä täysin kiinni miehessäni. Silloin vajosin niin syvälle synkkyyteen ja sorruin moniin sellaisiin epätoivoisiin tekoihin, joita on vielä nykyäänkin ahdistavaa muistella. Kun sitten tuon eron jälkeen palasimme takaisin yhteen, päätin, että jos koskaan enää päädymme samaan tilanteeseen, lähden, enkä enää katso taakseni. Ja kun tuo hetki vuosi sitten koitti, minä myös lähdin, enkä ole katsonut kertaakaan taakseni. Monet ystäväni ovat ihmetelleet, miten olen selvinnyt erosta niin yllättävän nopeasti ja tasapainoisesti, ja ainakin itse uskon syyn olevan juuri tuossa päätöksessä. 

Mutta takaisin sinkkuuteen, joka on kuitenkin tämän kirjoituksen pääinspiraatio. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sinkkuus olisi ahdistanut minua aluksi. Oli aikamoinen shokki alkaa opetella elämään yksin, kun oli sitä ennen viettänyt useita vuosia opetellen elämään jonkun kanssa. Tuota prosessia ei myöskään helpottanut se fakta, että sinkkuutteen, etenkin naisten, suhtaudutaan yleisesti ennemmin negatiivisesti kuin positiivisesti. Naisten sinkkuus tuntuu olevan suotavaa ainoastaan ennen 20 ikävuotta, 20-25-vuotiaana alkaa niskaan sadella kannustavia "Kyllä sinä vielä jonkun löydät"-kannustuksia, 25-35-vuotiaana ympärillä aletaan kuiskia: "Mikähän tossakin on vikana, kun sillä ei ole miestä?" ja auta armias, jos olet sinkku vielä yli 35-vuotiaana, niin se on kylmästi GAME OVER! Silloin on parempi vaan hyväksyä kohtalonsa vanhanapiikana ja hankkia seuraksi lauma kissoja.

Lisäksi naisten sinkkuudessa tuntuu olevan kaksi kategoriaa. Joko olet se epätoivoisesti elämänsä miestä etsivä luuseri tai sitten olet se epätoivoisesti itseään baarissa tyrkyttävä horo. Se on sitten henkilökohtainen voivoi, jos et sovi kumpaankaan muottiin! Miehillä taas kaikki on tässäkin asiassa helpompaa: 35-vuotiaiksi he ovat meneviä poikamiehiä ja siitä eteenpäin he muuttuvat vuosi vuodelta "charmikkaammiksi" ja ottavat itselleen 20 vuotta nuoremman vaimon, jonka kanssa tehtailevat lapsia vielä kuolinvuoteellaankin. Stereotypioita, tiedän, mutta jostain käsityksistä nekin saavat alkunsa.

Yksinäinen, epätoivoinen, onneton, puolikas...Tuossa vain osa niistä mairittelevista ilmaisuista, joihin törmää sinkkuuteen liittyvissä keskusteluissa. Minkä takia vielä nykymaailmassa, joka pröystäilee tasa-arvoisuudellaan, naisen elämän onnistuminen määritetään pitkälti sen mukaan, kuinka hyvän miehen hän onnistuu saamaan? Tai ei sillä väliä, vaikka ei olisi niin hyväkään, kunhan on mies! Itsekin ajattelin ennen, että elämäni on onnistunut vasta sitten, kun vietän tasapainoista perhe-elämää omakotitalossa. Nyt mietin, että ehkä ruusuinen perheidylli onkin vain vilkkaan mielikuvituksen luoma illuusio, joka on hyvin kaukana todellisuudesta.

Nykyään tiedän, että elämäni on arvokas ja onnistunut, vaikka en koskaan enää löytäisi oikeaa tai väärää miestä itselleni. Tiedän myös, etten ole yksinäinen, vaikka olenkin yksin. Kuluneen vuoden aikana olen saanut myös tutustua itseeni täysin uudella tavalla. Kuka olen? Mistä pidän? Mitä haluan? Mikä tekee minut onnelliseksi? Olen oppinut tämän matkan varrella uskomattoman paljon asioita itsestäni ja tiedostanut sellaisia puolia, joiden en edes tiennyt olevan olemassa. Olen tajunnut, että elämässä on vain yksi varmasti pysyvä ihmissuhde, suhde itseensä. Jos se ei ole kunnossa, eivät elämän muutkaan ihmissuhteet voi olla kunnossa. En tarvitse miestä ollakseni kokonainen, olen tällaisenaankin kokoNAINEN. Yksi käännekohta tässä koko prosessissa oli ihanan Jennyn kirjoittaman Ikisinkku blogin löytäminen kesällä. Todella upeaa ja inspiroivaa, että joku uskaltaa kirjoittaa niin rohkeasti, rehellisesti ja persoonallisesti omasta sinkkuudestaan, miehistä ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä.

En kaipaa tällä hetkellä parisuhdetta, koska elän edelleen kuherruskuukautta itseni kanssa, minkä lisäksi nautin huolettomasta flirttailusta ja tapailusta. Elämä on kuitenkin aina täynnä yllätyksiä, joten pidän ovet avoinna kaikille mahdollisuuksille. Sitten joskus, jos elämässäni koittaa aika uudelle parisuhteelle, koen olevani siihen valmiimpi kuin koskaan aikaisemmin. Kun on löytänyt edes jonkinlaisen sisäisen rauhan itsensä, menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa, on helpompi kuvitella vielä joskus jakavansa ne jonkun toisen kanssa. Tiedän myös, että tulevaisuudessa en aio suostua yhtä isoihin kompromisseihin kuin aikaisemmin tai päätyä muuttamaan itseäni toisen takia. Nyt tiedän, ettei elämä lopu sinkkuuteen, päinvastoin, joten minun ei tarvitse roikkua onnettomassa suhteessa vain sen takia, etten olisi yksin. 

Sitten pitäisi varmaan kirjoittaa jotain superhehkutusta sinkkuuden hyvistä puolista. Ehdoton lempparini on tietysti se, että saan tehdä tai olla tekemättä juuri sitä, mitä itse haluan. Ei tarvitse kysyä toisen mielipidettä tai lupaa yhtään mihinkään, vaan voin tulla ja mennä koska vaan. Voin jättää kämpän siivoamatta vaikka kuukaudeksi, eikä kukaan ala valittaa siitä.

Parisuhteessa ollessani koin myös aina olevani huono ystävä, koska ei muka ollut aikaa ystäville. Saan kiittää onneani, että elämässäni oli muutama niin hyvä ystävä, että he pysyivät rinnallani silloinkin, kun en sitä ansainnut. Nyt sinkkuna arvostan ystäviäni enemmän kuin koskaan. Mikään ei ehkä ole parempaa kuin järjestää kunnon tyttöjenilta herkuttelun ja juoruilun parissa. Ja nykyään jaksan ruotia myös ystävien parisuhdekuvioita suurella innolla, kun ei ole enää omia vatvottavana!

Sinkkuna olen myös uskaltautunut kokeilemaan ihan eri tavalla uusia asioita, joista olen saanut nauttia koko vuoden. Muutenkin olen nauttinut elämästä uudella tavalla, tuntuu kuin kaikki aistini olisivat heränneet horroksesta eloon. Elämä ei ole läheskään niin vakavaa kuin ennen, vaan pystyn nauramaan loputtomasti maailman typerimmille asioille ja etenkin itselleni. Itken vähemmän, en edes muista koska olisin riidellyt viimeksi kenenkään kanssa, syön terveellisemmin ja kuntoilen enemmän. Sinkkuus onkin tuonut mukanaan niin henkisen kuin fyysisenkin hyvinvoinnin.

Kaiken kaikkiaan kokemukseni sinkkuudesta ovat olleet enemmän positiivisia kuin negatiivisia. On uskomattoman hieno tunne seistä omin jaloin ja pärjätä elämässä omin avuin. Ja silloin kun ei pärjää, on olemassa onneksi perhe, hyvät ystävät ja Mindi. Heitä ilman en olisi nyt tässä, joten kiitos niille, joille se kuuluu. Kukaan ei pärjää elämässä täysin yksin, mutta tukiverkon voi löytää muualtakin kuin miehestä. En kiellä, etteikö hyvä parisuhde toisi mukanaan paljon sellaista, mitä yksin ei välttämättä voi kokea, mutta ainakin huonossa suhteessa kitumisen sinkkuus voittaa 100-0! Hyvä ihmissuhde on aina tavoittelemisen arvoinen asia, mutta on oikeastaan aika samantekevää, onko tuo suhde kumppaniin, perheenjäseneen, ystävään tai itseensä. Jokaisesta niistä voi löytää tasapainon elämäänsä.

Pitkästä aikaa olen oikeasti ylpeä jostakin suorituksestani. Selvisin ensimmäisestä sinkkuvuodestani kunnialla ja olen tyytyväinen elämääni. En takertunut menneeseen, en hakenut lohtua laastarisuhteesta, vaan kohtasin maailman just by myself. Ja hengissä ollaan, jopa ehjempänä kuin koskaan. Kannan sinkkuleimani ylpeydellä ja toivon, ettei kukaan muukaan nainen koe sinkkuuttaan koskaan häpeänä. Tänään (kunhan ensin selviän gradun kritiikistä ja toisen opponoinnista) nostan maljan itselleni ja muille upeille sinkkunaisille, jotka ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat. Ja lupaan tehdä sen tyylikkäämmin kuin tässä kuvassa! (tällöin vielä seurustelin, joten pistetään sen piikkiin :D)

"So raise your glass, if you are wrong in all the right ways!"

(Pink)

P.S Tietenkään sinkkuus ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista joka päivä, niin kuin ei ole parisuhdekaan. Toisina päivinä ahdistaa, toisina itkettää ja toisina masentaa. Mutta niidenkin päivien jälkeen tulee uusi päivä, jolloin taas hymyilyttää, naurattaa ja meinaa pakahtua onneen ja riemuun. Vaikeina päivinä pistän "voimabiisejä" soimaan täysillä ja bailaan niin kauan, että saan taas hymyn huulilleni. Tässä niistä muutama. Kannattaa kokeilla! Stay strong!