Kesähaaste 9/23: Ajatuksiani opiskelusta

Olen istunut 6-vuotiaasta asti erilaisten koulujen penkeillä imemässä tietoa itseeni. Taakse ovat jääneet peruskoulu, lukio ja nyt viimeisimpänä yliopisto. Olen käyttänyt 17 vuotta elämästäni opiskelemiseen, mikä on aika suuri osa tähän astisesta elämästäni. Opiskelu on innostanut, motivoinut, ärsyttänyt ja ahdistanut, mutta koskaan se ei ole mennyt hukkaan. Nyt opiskelut ovat tältä erää lopullisesti ohi ja oloni on jotenkin tyhjä. En siis päässyt erityisopettajan opintoihin (jäi yhdestä pisteestä kiinni, mikä ärsyttää oikeastaan enemmän kuin se, etten päässyt koko opintoihin :D), joten kesän jälkeen minua odottaa aivan uudenlaiset haasteet.

Opintojeni alussa :D

Mitä tästä kaikesta vuosia kestäneestä opiskelurupeamasta on sitten jäänyt käteen? Tietoja ja taitoja luonnollisesti, mutta ne eivät kuitenkaan ole se opiskelujen tärkein anti, vaikka pitkään niin luulinkin. Olen aina ollut hyvä sisäistämään tietoa kuuntelemalla, minkä avulla selvisin peruskoulusta ja lukiosta melko pienellä vaivalla. Olin niinä aikoina ihan äärettömän tunnollinen oppilas (joitain poikkeuksia luukuunottamatta) ja tavoitteenani oli aina pärjätä hyvin koulussa. Ja pärjäsinkin. Ajattelin, että vielä joskus se kaikki uurastus palkitaan ja niinhän siinä kävikin. 12 kiitettävää vuotta toivat minulle tsemppistipendin (ötökkäkirja :D), ruotsin kielen stipendin (ruotsinkielinen kirja :D) ja jonkin yleisstipendin (joka oli sentään rahaa). Niin ja tietysti ison läjän erinäisiä todistuksia, jotka pölyyntyvät jossakin nurkassa. 12 vuotta pidin yllä yli 9:n keskiarvoa ja kirjoitin E:n paperit, enkä silti tuntenut riittäväni.

Yksi tutkinto plakkarissa. Mitäs seuraavaksi?

Lukion lähestyessä loppuaan piti keksiä itselleen jälleen lisää opiskeltavaa, koska se nyt vain kuului asiaan. Täysin hakuammunnalla päätin hakea Turun yliopiston luokanopettajankoulutukseen ja suureksi hämmennyksekseni sinne myös pääsin. Luokanopettajankoulutushan on vuosi toisensa jälkeen yksi suosituimmista hakupaikoista (en tosiaan tiedä miksi? :D) ja monet hakevat sinne monta vuotta pääsemättä kuitenkaan sisään. Sen takia tunsinkin aluksi, etten ollut ansainnut paikkaani, kun opettajuus ei ollut minun haaveammattini jo pikkutytöstä lähtien.

Opiskelumotivaationi ei siis lähtökohtaisestikaan ollut kovin korkealla, mutta kun näin mitä opiskelu todellisuudessa oli, hävisivät viimeisetkin motivaationi rippeet. Mielikuvat rennosta opiskelijaelämästä kariutuivat melko äkkiä, kun sain täyden lukujärjestyksen kouraani. Läsnäolovelvollisia demoja oli aivan älyttömästi ja niiden lisäksi monet OKL:n opettajat ottivat oikeudekseen tehdä luennoistakin pakollisia. Jos kursseilta joutui olemaan poissa yli 10 %:a, se tarkoitti lähes aina saman kurssin käymistä uudelleen seuraavana vuonna. Kun tuohon yhtälöön lisätään vielä se, että monilla OKL:n opettajista ei ole minkäänlaista käytännön kokemusta koulumaailmasta tai opettajanopintoja käytyinä, suurin osa luennoista ja demoista oli yhtä tyhjän kanssa. "Älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon" tuntui olevan monen opettajan pedagogiikan lähtökohta. Poikkeuksiakin on toki matkan varrella ollut, mutta kokonaisuudessaan olen pettynyt OKL:n opetuksen tasoon. 

Tämä ajatus käväisi opiskelujeni aikana mielessä useammin kuin kerran :D

Heikko motivaatio johti tietysti heikkoon opintomenestykseen, joka oli minulle tietynlainen kriisin paikka. Ne aineet, joissa olin loistanut peruskoulussa ja lukiossa, olivatkin kompastuskiveni yliopistossa. Kiitettävät numerot vaihtuivat nipin napin hyväksyttyihin suorituksiin ja hylättyihin tentteihin. Aluksi heikot suoritukseni hävettivät ja ahdistivat, mutta kun aikaa kului, huomasin ettei niillä ollutkaan mitään väliä. Huomasin, ettei ketään muuta kuin minua kiinnostanut arvosanani (no ehkä mummia :D) ja tajusin jotain, minkä olisin toivonut ymmärtäväni jo kauan aikaa sitten. Minä en ole huonompi ihminen, vaikka saisinkin huonompia arvosanoja. Uskon myös, että noista kokemuksista on minulle paljon hyötyä opettajan ammatissa, kun olen  itse konkreettisesti kokenut myös sen, miltä tuntuu, kun ei pärjää koulussa.

Kyllähän noihin OKL-vuosiin on mahtunut toki paljon hulvattomiakin hetkiä. Vai kuinka monessa muussa korkeakoulussa nikkaroidaan nostureita, uidaan myyrää, tehdään luontoretkiä, tutkitaan barbien benjihyppyä, leikitään pikkulintuja, rakennetaan esterata, soitetaan kaikenmaailman soittimia, toteutetaan satunäytelmä tai ommellaan housut? Ei ehkä se perinteisin käsitys akateemisesta tiedeyhteisöstä, mutta nuo ovat ehdottomasti olleet opiskelun parasta antia. Ne ovat kokemuksia, jotka hymyilyttävät vielä vuosienkin jälkeen, toisin kuin kasvatustieteelliset lätinät, jotka eivät tehneet sitä edes ensimmäisellä kerralla. Käytäntö pohjautuu teoriaan, mutta teoria ei saisi koskaan muodostua tärkeämmäksi kuin käytäntö.

Muutama akateeminen tuotos :P

Opettajaksi ei opita lukemalla kirjoja, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Sen takia on hyvä, että OKL:n opintoihin sisältyi myös 4 opetusharjoittelua. Kolme niistä suoritin Turun normaalikoulussa (maahanmuuttajaprosentti yli 50) ja viimeisimmän Pattayan suomalaisessa koulussa. Kumpikaan kouluista ei vastaa sitä "tavallista" suomalaista koulua, mutta mikä oikeastaan enää on tavallista? Opetukseen ja oppimiseen liittyvät perusasiat toimivat kuitenkin koulussa kuin koulussa riippumatta sen sijainnista, koosta tai monikulttuurisuudesta. Jokainen koulu on erilainen ja omanlainen yhdistelmä opettajia, oppilaita ja heidän vanhempiaan sekä muuta henkilökuntaa. Ja vuodet ovat opettaneet sen, että parhaimpia kouluja eivät välttämättä ole ne koulut, joissa on korkea keskiarvo, vaan ne joissa jokaisella lapsella ja aikuisella on hyvä olla.

Kaikkia edellisiä oppeja tärkeämpiä ovat kuitenkin olleet ne ihmiset, joita opiskelu on tuonut ympärilleni. Olen onnellinen, että olen saanut ystävystyä upeisiin ihmisiin kaikilla koulutusasteillani ja että muutamat heistä ovat edelleen elämässäni. Välillä kaduttaa, etten osallistunut opiskelijabileisiin ja muuhun toimintaan aktiivisemmin, vaan niiden sijasta omistauduin parisuhteelleni. Mutta toisaalta en ole koskaan ollut mikään bilehile ja inhoan väkinäistä juhlimista vain juhlimisen takia. Viiteen vuoteen mahtui kuitenkin erinäinen määrä sitsejä, vappuja, haalaribileitä, joulugaala ja talvipäivät Raumalla. Hauskoja kokemuksia, hauskassa seurassa.

Viiden vuoden aikana meinasin luovuttaa lukuisia kertoja ja olin vaihtamassa kouluakin kahteen kertaan. Silti jokin piti minut aina kiinni tuossa laitoksessa. Oli siihen syynä sitten kohtalo tai järkyttävä itsepäisyyteni, olen tyytyväinen, etten sittenkään antanut periksi ja kävin kouluni loppuun. Se ei ehkä opettanut minulle sitä, mitä odotin sen opettavan, mutta se opetti paljon sellaisia asioita itsestäni, joita en ehkä olisi muuten oppinut koskaan. Opettajuus ei ehkä vieläkään ole haaveammattini ja tiedän, että tulen varmasti palaamaan vielä joku päivä takaisin koulunpenkille. Se on kuitenkin työ, jota haluan ainakin lähteä kokeilemaan. Sittenhän sen vasta todella näkee, onko tämä minun juttuni vai ei. Ja vaikka se ei olisikaan, on minulla sentään jälleen yhdet paperit lisää pölyyntymässä kaapissani :D 

Kandin ja maisterin paperit kädessä on helppo hymyillä. Riittäisikö jo vähäksi aikaa? :D

Opiskelujen jättäminen taakse jännittää enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Vaikka opiskelu ei aina ole ollut mieluista, se on ollut yksi elämäni suurimmista sisällöistä tähän asti. Se on täyttänyt vuosi-, kuukausi-, viikko- ja päiväsuunnitelmani. Ja nyt niitä täyttämään pitäisi löytää jotakin aivan muuta. On kenties aika siirtyä koulunpenkistä opettajanpöydän taakse, mutta toivon, että pystyn aina säilyttämään oppimiskykyni ja etten koskaan kasvaisi niin isoksi, etten mahtuisi takaisin koulun penkkiin. Opiskelu kannattaa aina. Mutta niin kannattaa myös työnteko, matkustelu ja moni muu asia. Tärkeintä on kuitenkin, että jokainen tekee elämässään valintoja itsensä, ei muiden takia.