Niinhän sitä sanotaan, että vuodet tekevät vanhemmaksi ja viisaammaksi. Omalla kohdallani en olisi niin varma tuon toteutumisesta viisastumisen kohdalla, vaikka kandin paperit on vaihtunut maisterin papereihin. Se on kuitenkin varmaa, että olen ainakin monella tavalla kokeneempi kuin 2 vuotta sitten.
Toulonin edustalla elokuussa 2012 |
Mullahan ei varsinaisesti ollut koskaan teini-iässä kapinavaihetta ja siitä siirryin suoraan viettämään parisuhde-elämää, jonka loppuaikoja viettelin vielä kaksi vuotta sitten. Jotenkin tuntuu, että vasta nyt olen alkanut elää jonkinlaista kapina-aikaa elämässäni. On alkanut ärsyttää se, miten elämän pitäisi muka soljua tietyllä tylsällä tavalla eteenpäin ja olenkin monin tavoin tänä vuonna yrittänyt irrottautua siitä oravanpyörästä.
Kahteen vuoteen on kuulunut kriisejä muun muassa itsetunnon, parisuhteiden, opiskelujen, töiden, ystävyyden ja terveyden saralla. Niistä jokainen on hajottanut minua, mutta niistä selvittyäni olen aina noussut vahvempana kuin aikaisemmin. Lisäksi olen oppinut kaikista vastoinkäymisistäni paljon tärkeitä asioita, joita en varmasti olisi oppinut ilman niitä. Vaikka olen joutunut kohtaamaan kahden vuoden aikana paljon pahaa, niistä on seurannut aina myös jotakin hyvää. Sen takia koenkin olevani tällä hetkellä onnellisempi kuin 2 vuotta sitten. Siitäkin huolimatta, että sydämeni on jälleen ruhjeilla.
Ryppyjen ja tummempien silmänalusien lisäksi kuluneet kaksi vuotta ovat antaneet minulle jotakin hyvin tärkeää. Nimittäin itsensä rakastamisen taidon. 2 vuotta sitten omanarvontuntoni ja itseluottamukseni oli aikalailla nolla. Pidin itseäni huonona ja rumana ihmisenä, joka oli ansainnut huonoa kohtelua. En vieläkään näe itseäni joka päivä ihanana tai kauniina, mutta tiedän olevani ainutlaatuinen ja ansaitsevani hyviä asioita ja kohtelua.
Tietysti 2 vuodessa on tapahtunut myös paljon pieniä muutoksia. Hiukset ovat vähän lyhemmät, tyylitaju on kehittynyt aikuisemmaksi, kroppa on aavistuksen verran paremmassa kunnossa ja eilen sain huomata, että viinapäänikin on parantunut vuosien kuluessa. Vanhentuminen ei siis aina tarkoita rapistumista, vaikka väsymys näkyykin nykyään kilometrien päähän :D
Amsterdamissa kesäkuussa 2014 |
2 vuotta sitten olin 22-vuotias, joka kuvitteli tietävänsä, miten elämän pitää edetä ja luuli kokeneensa paljon. Nyt olen 24-vuotias, joka tietää, ettei elämällä ole yhtä oikeaa tapaa edetä ja että en ollut 2 vuotta sitten kokenut vielä juuri mitään. Enkä vieläkään, vaikka etenkin tämä vuosi on tuonut mukanaan sellaisia myllerryksiä kaikilla elämän osa-alueilla, että voin nykyään sanoa tietäväni edes ainakin vähän elämän ylä- ja alamäistä. Nyt tiedän myös, että elämää on turha yrittää ennustaa, se pirulainen kun keksii parempia ja pahempia yllätyksiä kuin koskaan voisi kuvitella. Ja sehän siitä juuri tekeekin elämisen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti