Kirjoitusprojekteja ja lukuiloa

Kirjan ja ruusun päivän merkeissä ajattelin vähän kirjoitella siitä, millä mallilla tämän vuoden kirjoitus- ja lukuprojektini oikein ovat. Alkuvuodesta julistin vuoden 2020 kulttuurivuodekseni ja muiden kulttuurielämysten olessa tauolla koronan takia, olen keskittynyt niihin, joita on ollut mahdollista toteuttaa myös näissä poikkeusoloissa. Eli lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Aloitetaan siitä selkeimmästä projektista eli blogista. Asetin tavoitteekseni julkaista tänä vuonna vähintään kaksi postausta joka kuukausi. Tuossa tavoitteessa olen pysynyt. Tammikuussa sain julkaistua jopa neljä kirjoitusta ja muina kuukausina olen pysynyt kahden postauksen tahdissa. Toiveena olisi, että blogille jäisi taas enemmän aikaa kesällä miehen jäädessä lomille. Aiheita on välillä vähän vaikea löytää, kun elämässä ei ihan kauheasti tapahdu mitään, mutta on minulla onneksi joitain ideoita muhimassa luonnoksissa.

Blogin lisäksi olen jatkanut toisen kirjoitusprojektini parissa, aina kun siihen vain on löytynyt aikaa. Toiveenani olisi saada ennen Aarnin ensimmäistä syntymäpäivää kirjoitettua ja julkaistua (todennäköisesti omakustanteena) lastenkirja. Kirjan kirjoittaminen on jo pitkään ollut jonkinlainen salainen unelmani. Kirjaprojekti on vain tuntunut niin massiiviselta ja pitkältä, joten sen toteuttaminen on aina siirtynyt tulevaisuuteen. Raskauden aikana ajattelin lastenkirjan olevan tarpeeksi nopea ja matalan kynnyksen tapa aloittaa kirjoittaminen. 

Starttasin projektin odottaessani Aarnia ja nyt kirja alkaa olla jo melko hyvällä mallilla. Kerron kirjasta enemmän, jos ja toivottavasti, kun se valmistuu tämän vuoden aikana. Päähenkilönä on pikkuinen siili ja kirjan tapahtumat sijoittuvat minulle niin rakkaaseen Afrikan luontoo. Ainoa isompi haaste oli se, että lastenkirjassa kuvitus on suuressa roolissa. Minuahan ei ole siunattu yhtään piirustustaidolla. Olisi aivan liian kallista palkata ammattilainen kuvittamaan todennäköisesti omakustanteena julkaistava kirja. Onneksi mieheni siskontyttö on todella taiteellisesti lahjakas neitonen. Olen alustavasti sopinut hänen kanssaan, että hän tekisi kirjaan kuvituksen korvausta vastaan kesälomansa aikana. Koska kirja tulee lahjaksi Aarnille, on mielestäni erityisen ihanaa, että sen kuvittajana toimii hänen serkkunsa. 

Sellaista siis kuuluu kirjaprojektille ja palaan siihen varmasti vielä uudemman kerran tämän vuoden aikana myös täällä blogin puolella. Näiden juttujen lisäksi olen suorittanut yhtä kurssia Humakille ja jos aikaa ja energiaa riittää, suoritan ehkä vielä jonkun kurssin kesän aikana. Opinnäytetyötä en ole vielä aloittanutkaan, sen aika on vasta syksyllä. Ideoita olen kyllä pyöritellyt jonkin verran mielessäni. 

Toinen iso tavoitteeni tälle vuodelle oli lisätä lukemisen määrää kuuntelemalla tai lukemalla vähintään kaksi kirjaa kuussa. Myös tämä tavoite on edennyt mukavasti, vaikka edelleen tuntuu hankalalta muistaa ottaa itselleen lyhyitä lukuhetkiä, kun on tottunut tuntien maratonlukemiseen. Tämmöisiä kirjoja olen lukenut/kuunnellut alkuvuoden aikana:

Tammikuu: 

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa Bebe

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio (äänikirja)

Helmikuu: 

Kolmannella lähteellä: hyvinvointipalveluja kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilta (opintoja varten)

Minna Lindgren: Vihainen Leski (äänikirja)

Maaliskuu:

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (äänikirja)

Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään

Huhtikuu:

Michelle Obama: Minun tarinani (äänikirja, kesken)

Heather Morris: Cilkan tarina (äänikirja, kesken)

On tuntunut ihanalta saada taas kirjat ja lukeminen säännölliseksi osaksi arkea. Lukeminen on niin hyvää viihdettä ja antaa myös valtavasti ajateltavaa. Äänikirjat ovat oivallisia etenkin pitkillä vaunulenkeillä ja niitä olenkin kuunnellut useampia tämän vuoden aikana. Mutta kyllä silti sydämeni sykkii enemmän paperisille kirjoille, niissä on vain sitä jotakin.

Loppuun löysin vielä tällaisen kirjoihin liittyvän haastetehtävän Lue kirja! -sivulta.

Kerro itsestäsi kirjahyllysi avulla. Vastaa kysymyksiin omistamiesi kirjojen nimillä.

1. Mikä/kuka olet? Pikku naisia

2. Kuvaile itseäsi. Fanni ja rento laiskiainen

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Kasvu

4. Kuinka voit? Vauvahorkka

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Huvilasaaresta kaupunginosaksi, kuvia Lauttasaaresta 1940-1969

6. Mihin haluaisit matkustaa? Olympian Latinalainen Amerikka

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Nainen paikallaan

8. Lempivärisi? Tumman veden päällä

9. Millainen sää on nyt? Tuhat loistavaa aurinkoa

10. Paras vuorokauden aika? Alku

11. Jos olisit tv-sarja, niin minkä niminen? Sopivasti sekaisin

12. Millainen on parisuhteesi? Rakkaus on ihana tauti

13. Mitä pelkäät? Äideistä paskin

14. Mitä toivot? Hyvän mielen vuosi

15. Päivän mietelause. Sydämenlyönneissä ikuisuus

16. Miten haluaisit kuolla? Sinä päivänä

17. Minkä neuvon haluaisit antaa? Elä rohkeasti

Olisi kiva kuulla teistä lukijoista myös näiden kysymysten avulla. Mitä kaikkea olet jo lukenut tämän vuoden aikana? Onko kirjasuosituksia?

Ihanaa kirjan ja ruusun päivää kaikille! :)

Poikkeuspääsiäistä ja koronajatuksia

Hei vaan huhtikuu ja sen myötä saapunut takatalvi. Jos sitä nyt takatalveksi voi edes kutsua, kun ei tänä vuonna ole vielä talvea ollutkaan. Pääsiäinen hurahti nopeasti näistä poikkeusoloista huolimatta, vaikka senkin suhteen kaikki suunnitelmat menivät uusiksi. Pääsiäinen on joulun lisäksi meidän perheelle yleensä sellainen juhla, jonka aikana kokoonnumme ainakin osaksi aikaa yhteen mökillemme Porvooseen.

Niin oli tarkoitus myös tänä vuonna, mutta sitten tuli korona, joka ajoi meidät erilleen toisistamme. Uudenmaan rajat suljettiin, joten Jaakon perheellä ei ollut edes mahdollisuutta tulla Porvooseen Lappeenrannasta. Muutenkin meitä olisi ollut yhteensä yli kymmenen henkeä eli enemmän kuin olisi rajoitusten mukaan sallittua. Olemme yrittäneet välttää muutenkin ihmiskontakteja nyt todella paljon, joten teimme miehen kanssa päätöksen, että jättäisimme pääsiäisen Porvoossa kokonaan välistä ja vietimme sitä kolmistaan kotosalla. Harmitti tietysti, kun kyseessä oli vielä Aarnin ensimmäinen pääsiäinen, mutta onneksi hän ei tule muistamaan tästä mitään.

Pääsiäinen kului siis hyvin rennosti kotosalla syöden, löhöillen, saunoen, ulkoillen ja rakasta Mindiä muistellen. Aarni oli iloisella mielellä, mikä sai hymyn päivittäin omillekin kasvoille. Viestittelimme ja soittelimme videopuheluita läheisille ja nautimme rauhallisista päivistä pienen perheemme kesken. Mämmiä ja suklaamunia tuli syötyä enemmän kuin tarpeeksi ja aurinkokin paistelli aina välillä räntäsateen välissä.

Onneksi pääsimme vielä ennen pääsiäistä viettämään viikon kolmistaan mökillämme, mikä oli niin ihanaa vaihtelua tähän kotona kökkimiseen. Vaikka olen aina viihtynyt tosi hyvin kotona ja arkeni on loppuen lopuksi muuttunut koronan myötä varmasti huomattavasti vähemmän kuin monen muun, niin kyllä sitä vaan huomaa silti kaipaavansa jotain vaihtelua elämäänsä. Maalla ihaninta oli se, että ulkona saattoi kävellä aivan ylhäisessä yksinäisyydessä, eikä tarvinnut suorittaa jatkuvaa pujottelua ihmisiä pullollaan olevia Lauttasaaren rantateitä pitkin, jotta saa pidettyä heihin tarvittavan turvavälin. Olen aina ollut pieni ihmisvihaaja, mutta näinä aikoina kiukku on kyllä välillä noussut uudelle tasolle, kun toiset ihmiset eivät vaan vaikuta piittaavan ohjeistuksista tuon taivaallista.

Tuntuu ihan hassulta, että reilu kuukausi sitten vielä itsekin suhtauduin koronaan aika kevyin mielin ja kävin Aarnin kanssa ihan normaalisti asioilla, vauva-aamuissa ja kaupungilla. Nauroin ihmisten vessapaperin hamstraukselle (sitä en kyllä ymmärrä vieläkään!) ja pidin uhkakuvia koronasta hieman ylimitoitetuilta. Ja sitten yhtäkkiä kaikki oli toisin.

Yhden viikon aikana tuli hirveä määrä uusia ohjeistuksia ja rajoituksia. Samaan aikaan oikeastaan kaikki suunnitelmat keväälle peruuntuivat. Hei hei ystävien häät, musikaali miehen kanssa, pääsiäinen koko perheen kesken, ystävien ja perheenjäsenten tapaamiset, vauva-aamut, museokäynnit, kahvilat ja ravintolat, hieronnat, kuntosalille paluu ja niin moni muu asia.

Mies siirtyi etätöihin, mikä oli toisaalta ihanaa, kun hän pystyi olemaan enemmän kotona kanssamme ja auttamaan Aarnin kanssa. Mutta hyvin pian selvisi, että etäopetus oli paljon uuvuttavampaa ja haastavampaa kuin lähiopetus. Samaan aikaan olen itse yrittänyt saada yhtä kurssia eteenpäin, joka minun on pakko saada suoritettua nyt kevään aikana.

Minulla on ollut oma energiataso aivan äärirajoilla jo pidemmän aikaa, koska Aarnin yöt ovat menneet vaan levottomampaan suuntaan ja herään öisiin keskimäärin 4-5 kertaa. Olimme juuri saaneet kaupungilta päätöksen palvelusetelistä, jonka voisimme käyttää lastenhoitajan palkkaamiseen. Tietenkään emme sitä nyt voi käyttää, koska emme halua altistaa Aarnia viikottain tuntemattomalle ihmiselle. Myöskään vanhempani eivät enää voi auttaa Aarnin hoidossa samaan malliin kuin aiemmin, joten arki on ollut aika kuluttavaa viime aikoina.

Toisaalta on tehnyt hyvää pysähtyä oman elämän ja arjen äärelle ja miettiä, mitkä ovat oikeasti niitä asioita, joita tarvitsen elämääni voidakseni hyvin. Tärkein asia, jota elämääni tällä hetkellä kaipaan, ovat läheiset ihmiset. Odotan niin kovasti päivää, kun voin taas halata kaikkia perheenjäseniäni ja ystäviäni. Kun voin vierailla mummini luona lähes viikottain. Kun voimme kutsua ihmisiä meille kylään ja käydä kyläilemässä. Ja sitä, kun tiedän, koska voin taas seuraavan kerran nähdä rakkaat ystäväni Viivin ja Emilyn Englannista.

Koronakriisi on nostanut pintaan monenlaisia tunteita, mutta samalla olen ollut todella kiitollinen siitä, mitä meillä on. Meidän ei ainakaan tällä hetkellä tarvitse huolehtia taloudellisesta tilanteestamme tai toimeentulosta. Mieheni ei ole tarvinnut stressata irtisanomisesta tai lomautuksista, koska opettajilla riittää töitä enemmän kuin tarpeeksi tällä hetkellä. Minun ei tarvitse huolehtia omasta tilanteestani, koska olen joka tapauksessa vanhempainvapaalla Aarnin kanssa ja suoritan verkkopainotteisia monimuoto-opintoja, jotka eivät juurikaan vaadi ihmisten tapaamista. Meillä on oma, tilava koti, jossa on iso terassi, sauna, uima-allas ja videotykki, mitkä tekevät kotoilusta todella miellyttävää. Voimme tilata ruokaa ja tavaraa suoraan kotiin ja pitää yhteyttä läheisiimme nykyteknologian avulla. Meillä on mahdollisuus ulkoilla ihanissa maisemissa täällä Lauttasaaressa ja käydä mökillä Porvoossa. Me ja kaikki läheisemme olemme ainakin toistaiseksi säästyneet koronalta, mikä on suurin kiitollisuuteni aihe.

On tietysti myös paljon huolta ja murhetta, jotka synkentävät mielen lähes päivittäin. Kuinka paljon korona tulee vaatimaan uhreja ja mitä, jos joku läheisistä sairastuu siihen? Mitä tapahtuu Aarnille, jos molemmat meistä sairastuisi ja joutuisimme sairaalaan? Väkisinkin sitä miettii, kuinka kauan tätä poikkeustilaa kestää ja milloin voimme palata taas elämään normaalisti. Vai voimmeko? Huolestutaa se, mihin tilaan korona ajaa yhteiskuntamme ja taloutemme. Kuinka moni yritys tulee kaatumaan tämän myötä ja kuinka moni ihminen jää työttömäksi? Miten pärjäävät ne jo valmiiksi kaikista heikoimmassa asemassa olevat? Pahemmaksi tämän kaiken tietysti tekee vielä se, että kyse ei ole pelkästään Suomen tilanteesta, vaan lähestulkoon koko maailma on nyt polvillaan koronan edessä. Jos Suomi vahvana hyvinvointivaltiona on jo suurissa ongelmissa, niin entä sitten ne heikommissa asemissa olevat valtiot?

Toisaalta haluan luottaa ja uskoa siihen, että tästäkin hirveästä tilanteesta voi seurata myös jotain hyvää. On ollut ihanaa nähdä, miten yhteisöllisyys ja toisten auttaminen ovat taas nouseet pintaan, kun olemme kaikki joutuneet saman kriisin äärelle. Toivon, että muistaisimme sen myös sitten, kun tämä tilanne on ohi, emmekä vaan painuisi takaisin itsekeskeisiin kupliimme. On myös tärkeää, että jokainen ihminen joutuu nyt miettimään arkeaan ja elämäänsä uudelleen. Mikä on välttämätöntä ja tarpeellista, ja mitä ilman voi ihan hyvin elää? Toivottavasti sillä olisi kauaskantoisia vaikutuksia ihmisten kulutustottumuksiin ja elämänarvohin. 

Yksi positiivisin asia tässä kriisissä on myös ehdottomasti se, miten ympäri maailmaa kantautuu uutisia siitä, miten paljon paremmin luonto tällä hetkellä voi, kun päästöt ovat vähentyneet niin merkittävästi koronan takia. Toivon todella, että tämän jälkeen kaikki päättäjät ja yksittäiset kuluttajat ovat valmiita tekemään kaikkensa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Halusimme tai emme, ihminen on osa luontoa, eikä voi asettua sen yläpuolelle. Luonto pärjää mainiosti ilman meitä, mutta me emme pärjää ilman luontoa. Ja jos emme ole valmiita huolehtimaan luonnon hyvinvoinnista, on tämä korona pelkkä alkusoitto tulevaisuudessa odottaville suuremmille katastrofeille ja pandemioille.

Huh, tulipas uppouduttua oiken kunnolla näihin koronajatuksiin. Aluksi mietin, etten halua sitä mitenkään osaksi blogiani, mutta se määrittää tällä hetkellä arkea ja elämää niin paljon, ettei sitä voi oikein sivuuttaakaan. Ja ainakin jää jokin muisto tästä hyvin poikkeuksellisesta ajasta. 

Miten teillä muilla sujui pääsiäinen ja miten olette sopeutuneet tähän korona-arkeen?

9 kuukauden matka kohti äitiyttä

Vuosi sitten olin jo tietämättäni raskaana ja noin yhdeksän kuukauden matkani kohti äitiyttä oli alkanut. Sen takia ajattelin nyt vihdoin kirjata ylös jotain muistoja, ajatuksia ja tuntemuksia tuosta elämääni mullistaneesta taipaleesta. 

Syyslomalla mökillämme Porvoossa 18.10, rv 33+4.

On uskomatonta, miten ihmismieli toimii. Raskausaikana en kokenut tarvetta kirjoittaa kokemuksiani ylös, koska ajattelin, etten voisi koskaan unohtaa niitä. Mutta niin vaan aika, elämä ja univaje tekee tehtävänsä, enkä meinaa enää millään muistaa tarkasti yksityiskohtia raskausajastani. Siksi haluan tallettaa siitä edes pienen osan, ennen kuin vauva-arki pyyhkii loputkin muistikuvani tuosta ajasta.

Ensimmäinen raskauskolmannes (maalis-toukokuu)

Vuosi sitten maaliskuussa ensimmäinen raskauskolmannekseni oli jo alkanut, minun ollessa asiasta vielä täysin tietämätön. Helmikuun puolivälissä olin tehnyt positiivisen raskaustestin ja ehtinyt varata elämäni ensimmäisen neuvola-ajan. Kuitenkin vajaa viikko testin tekemisestä alkoi verinen vuoto, jolle ei ohjeistuksen mukaan voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa. Fyysisesti olo oli ihan hyvä, mutta henkisesti olin tuolloin tosi sekaisin. Ensin olin shokissa siitä, että raskaus oli alkanut ennen ensimmäisiä kuukautisia ehkäisyn lopetuksen jälkeen ja vuodon alkaessa olin tietysti hajalla siitä, että en enää mahdollisesti ollutkaan raskaana. Aika paljon sulattelemista yhteen viikkoon.

Tein muutaman päivän päästä uuden raskaustestin, joka oli negatiivinen. Halusin vielä oman mielenrauhan takia käydä varmistamassa yksityisellä lääkärillä kohdun tilanteen ja tyhjältähän siellä näytti. Positiivista oli kuitenkin se, että seuraava ovulaatio näytti jo olevan tuloillaan, eikä mitään fyysistä estettä uudelle yritykselle ollut. Jotenkin kuitenkin tuon keskenmenon jälkeen valmistelin itseäni henkisesti siihen, että edessä olisi mahdollisesti pitkä ja raskas tie, vaikka alkuraskauden keskenmenot ovatkin todella yleisiä. Olin kuitenkin syönyt lähes viisitoista vuotta ehkäisy- ja minipillereitä, joten ei olisi mikään ihme, jos kropalla kestäisi palautua siitä.

Niinpä jatkettiin elämää ihan normaalisti eteenpäin. Maaliskuun lopussa päätin piristää miestäni ja itseäni minilomalla Jätkäsaaren Clarion-hotelliin. Kippistelimme Helsingin kattojen yllä kuohuvalla ja nautimme elämästä helmikuun tunnekuohujen jälkeen. Samalla viikolla kävin ystävän kanssa myös Pelle Miljoonan keikalla, jossa sielläkin tosin otin vain yhden lonkeron, jos kuitenkin sattuisin olemaan jollain ihmeellä uudestaan raskaana. 

4.4 jälleen positiivinen raskaustesti.

Koska kuukautisia ei huhtikuun alkuun mennessäkään kuulunut, ajattelin tehdä varmuudeksi raskaustestin, jotta tietäisin edes vähän, missä mennään. Ja suureksi yllätykseksi se oli jälleen positiivinen. Siitä alkoikin todelliset piinaviikot. Toisaalta olimme tosi onnellisia, mutta samalla takaraivossa jyskytti koko ajan pelko raskauden keskeytymisestä. Pelkäsin erityisesti vessakäyntejä, koska odotin joka kerta paperiin ilmestyvän verta.

Meidän pikkuinen kirppu <3

Oman mielenrauhan takia varasimme yksityiseltä puolelta alkuraskauden ultran 27.4, jolloin oletin raskauden olevan noin kahdeksannella viikolla. Suureksi iloksemme kohtu ei tällä kertaa ollut tyhjä, vaan siellä sykki pieni ja kiivas sydän, josta kasvaisi tulevien kuukausien aikana rakas poikamme <3 Sitä emme tietenkään vielä tässä vaiheessa tienee, minkä takia pelko jatkoi edelleen mukana, vaikka raskausviikot etenivät. Varhaisultran perusteella lasketuksi ajaksi arvioitiin 6.12, mutta niskapoimu-ultran jälkeen lasketuksi ajaksi arvioitiin 2.12.

Alkuraskaus sujui aluksi tosi hyvin. Olin vain aika väsynyt, mikä ei sinäällään ollut ihme, koska minulla oli silloin niin monta rautaa tulessa opintojen ja töiden suhteen. Pahoinvointia ei juuri ollut ja herkut maistuivat jopa entistäkin paremmin. Onneksi oli ihana mies huolehtimasta siitä, että suuhun tuli pistettyä jotain terveellistäkin.

Juuri ennen vappua tuli kuitenkin romahdus. Aivan yhtäkkiä selkäni tuli todella kipeäksi ja alkoi säteillä kipua myös pakaraan ja takareiteen, mikä teki kävelystä lähes mahdotonta. Terveyskeskuksessa ohjeistivat vain ottamaan panadolia, mistä ei ollut mitään apua. Maattuani lähes viikon sängyn pohjalla, varasin ajan osteopatiaan, josta olikin onneksi apua akuuteimpaan kipuun. Vaikka liikkuminen oli edelleen ajoittain kivuliasta, pystyin kuitenkin kävelemään jo lähes normaalisti.

Polttarihumua 4.5, rv 9

Toukokuun alussa minulla oli ystävän polttarit Tampereella ja jouduin ihan viimeiseen asti jännittämään, olisinko siinä kunnossa, että voisin osallistua niihin. Onneksi selkä tuli sen verran parempaan kuntoon, että pääsin mukaan juhlistamaan morsianta 90-luvun merkeissä. En ollut tuossa vaiheessa kertonut raskaudesta vielä kellekään muulle kuin Viiville, joten piti hieman nähdä vaivaa, jotta asia ei selvinnyt kenellekään polttariviikonlopun aikana. 

Virtsatestin tekemisestä tuli lähes kuukausittainen rutiini neuvolassa.

7.5 (rv9+4) koitti ensimmäinen neuvola, jossa minulta otettiin mm. lähtöpaino, verenpaine ja hemoglobiini.  Juttelimme myös paljon yleisesti raskaudesta ja siihen liittyvistä tunteista ja sain toki myös listan välteltävistä ruoka-aineista, joita oli PALJON. Jos olisin saanut poistaa yhden asian raskaudestani, niin se olisi ollut ehdottomasti ruokarajoitukset. En ole koskaan joutunut rajoittamaan syömistäni mitenkään ja ruoka on aina ollut minulle suuri nautinto elämässä. Kieltojen takia koin syömisestä paljon stressiä. Etenkin lounasbuffetit aiheuttivat aina jälkimorkkiksen, kun tajusin monesti syöneeni taas jotain, mitä ei olisi pitänyt. Salmiakista en myöskään pystynyt luopumaan kokonaan, mutta yritin pitää sen määrät hillittyinä.

Äitienpäivänä päätimme vihdoin kertoa ihanan salaisuutemme myös perheillemme, jotka olivat kaikki todella onnellisia ja iloisia puolestamme. Tuntui hassulta ajatella, että seuraavana äitienpäivänä minulla saattaisi jo olla oma lapsi sylissä. Ja yhä edelleen tuntuu aivan ihmeelliseltä, että nyt tuo pienin pieni kirppu on jo "iso" nelikuukautinen poika <3

MM-kultaa juhlimassa 27.5, rv 13

Toukokuun loppupuolella minulle alkoi tulla satunnaista pahoinvointia, joka yltyi yhtenä päivänä ihan oksenteluun asti. Tietysti tuo huonovointisuus osui siihen päivään, kun minulla oli koko päivän kestävä englannin tentti koululla, jonka jälkeen lähdimme vanhempieni kanssa vielä autolla Lappeenrantaan. Koko kirjallisen tentin pidätin oksennusta ja yritin saada sen vauhdilla tehtyä. Sen jälkeen menin lounaalle, jossa yritin saada edes jotain syödyksi ennen suullista tenttiä, jota jännitin muutenkin aivan hirveästi. Oloni oli aivan kauhea juuri ennen suullisen osuuden alkua ja olin aivan varma, että oksennan heti, kun avaan suuni tentissä. Kuin ihmeen kaupalla, vointini koheni juuri tuon suullisen tentin ajaksi ja sain siitä jopa todella hyvän arvion.

No ihan koko päivää en sentään pystynyt oksennusta pidättämään, vaan sen aika koitti matkalla Lappeenrantaan huoltoaseman vessassa. Se onneksi helpotti oloa edes hieman, mutta koko loppuillan vaan makoilin hotellihuoneessa. Onneksi kummipoikani synttärit olivat vasta seuraavana päivänä, mihin mennessä olin jo paremmassa kunnossa.

Pieni ihmisen alku <3

29.5 meillä oli niskapoimu-ultra, jossa pikkuinen näytti jo huomattavasti paljon enemmän ihmiseltä kuin kuukautta aiemmin. Vauva ei meinannut millään ultrassa kääntyä oikeaan asentoon, mikä johti siihen, että hypin tasajalkaa tutkimushuoneessa ilman housuja :D Onneksi kaikki oli ultrassa hyvin ja pystyimme taas huokaisemaan vähän helpotuksesta, vaikka vieläkään en uskaltanut täysin uskoa raskauden etenevän loppuun asti hyvin. Tästä pelosta kertoo myös se, etten juurikaan kuvannut vatsaani ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana. Kesän kuluessa ja vatsan kasvaessa alkoivat pelkoni kuitenkin hälventyä, vaikka kyllä ne pysyivät mukana ajatuksissa ihan synnytykseen asti jossain muodossa.

Toinen raskauskolmannes (kesä-elokuu)

Toinen raskauskolmannes osui kesään ja vointini oli pääasiassa sen aikana hyvä. Väsymystä ja ajoittaisia selkäkipuja lukuunottamatta jaksoin fyysisesti hyvin. Etenkin muutamat helteisimmät päivät kuitenkin ottivat voimille ja yhtenä niistä voin jälleen niin pahoin, että oksensin. Mutta kokonaisuudessaan toinen kolmannes sujui hyvin, vaikka ihmettelinkin aina niitä juttuja energisestä toisesta komenneksesta, kun itse olin kyllä aivan yhtä väsynyt ja laiska kuin ensimmäisenkin kolmanneksen aikana.

Förillä 8.6, rv 14+5

Työharjoitteluni Punaisella Ristillä jatkui vielä kesäkuun puolelle ja sen päätyttyä olin kyllä todella levon tarpeessa. Onneksi edessä oli kesä ja pitkä loma yhdessä miehen kanssa. Vaikka kesä olikin kyllä taas tyypilliseen tapaan aikamoista viuhtomista paikasta toiseen. 

Alkukesää vietimme Turussa, jossa nautimme ihanan kesäisistä ilmoista ja liikuimme paljon kävellen ja pyöräillen (ja tietysti Förillä ajellen!). Onneksi sain säännöllisellä hieronnalla pidettyä selkäkivut kurissa loppuraskauden ajan melkein kokonaan ja pystyin lähes loppuun asti liikkumaan suht normaalisti. 

Turussa 23.6, rv 16+6

Kävely oli pääasiallisin liikuntamuotoni, mutta kesällä tuli myös pyöräiltyä jonkin verran. Talviturkin heitin mökillämme Porvoossa kesäkuussa ja jonkin verran polskin ja vesijumppasin kotialtaassamme, kunnes siitä jouduttiin ottamaan vedet pois koko loppuvuodeksi. Salillakin pystyin käymään satunnaisesti syksyyn asti, jolloin pistin jäsenyyteni tauolle. Syksyllä osallistuin myös äitiysjooga kurssille Organic Spirit hoitolassa Lauttasaaressa, jossa kävin säännöllisesti myös raskaushieronnassa. Voin suositella lämpimästi noita molempia raskaana oleville.

Mökillä polskimassa 1.7, rv 18

Turun ja Porvoon lisäksi ajoimme Ouluun, josta lähdimme kohti Itä-Suomea isäni pakettiautolla tarkoituksenamme yöpyä siinä sekä tuttujen ja sukulaisten luona. Lopulta nukuimme vain yhden yön pakussa, mutta muuten roadtrip oli oikein onnistunut. Vaikka vatsa ei vielä kovin kookas ollutkaan, niin huomasin kaipaavani mukavampia nukkumisolosuhteita kuin pakun takaosan.

Suomussalmella 14.7, rv 19+6

Kotimaan reissujen lisäksi vietimme aikaa kotosalla ja kesäisessä Helsingissä. Näimme ystäviä ja nautimme ihanista ilmoista. Neuvolakäyntejä oli kesän aikana yhteensä neljä ja sen lisäksi kävimme vielä rakenneultrassa 24.7. Myös rakenneultrassa kaikki vaikutti olevan normaalisti ja saimme  myös samalla tietää, että meille syntyisi mitä todennäköisimmin poika. Ultran suoritti ihana kätilö, joka oli aivan haltioissaan vauvan sisäelimistä. Hän ihasteli sydäntä, munuaisia ja vaikka mitä muuta ja itse vain tuijotin näyttöä ja yritin lähinnä hahmottaa, missä on vauvan pää ja missä sen pylly. On se kyllä ihmeellistä, mitä kaikkea ammattilaiset voivatkaan ultrakuvasta nähdä.

Kolilla 16.7, rv 20+1

Olin koko alkuraskauden jännittänyt niin paljon, että eteneehän raskaus ja onhan vauvalla kaikki hyvin, etten oikeastaan edes ollut kauheasti ehtinyt miettiä sen sukupuolta. Täytyy kuitenkin myöntää, että mielessäni olin kuvitellut odottavani tyttöä ja niin oli miehenikin. Siksi kestikin hieman tottua ajatukseen, että meille syntyisi pieni poika.

Joensuussa 17.7, rv 20+2

Luulen, että oma kuvitelmani vain johtui siitä, että koin helpommaksi kuvitella syntymättömän lapsen tyttönä, kuten itsekin olen. Toisaalta vietin lapsuuttani paljon kahden veljeni ja kolmen serkkupojan kanssa, joten sen takia pojan äidiksi tuleminen tuntui aika luonnolliselta. Loppuen lopuksi minulle on yhdentekevää, onko lapseni poika, tyttö tai jotain siltä väliltä. Tärkeämpää on se, että hän oppisi arvostamaan itseään, muita ihmisiä ja luontoa sekä tavoittelemaan omia unelmiaan.

Vaalimaalla 21.7, rv 20+6

Toisella kolmanneksella vatsa myös otti kunnon kasvuspurtin ja aloin tuntea paljon vauvan liikkeitä. Ensimmäiset muljahtelut tunsin jo raskausviikolla 16, mutta en ollut varma, olivatko ne vauvan liikkeitä, koska en ollut koskaan aikaisemmin niitä tuntunut. Kun nuo samat muljahtelut kuitenkin jatkuivat ja vahvistuivat viikko viikolta, niin pakkohan se oli uskoa, että minityyppi se siellä potkiskeli menemään. Vauvan liikkeiden tunteminen toi taas uutta luottamusta siihen, että raskaus etenee normaalisti ja kaikki on hyvin. Toisaalta huoli iski varsinkin aluksi paljon, kun saattoi mennä useitakin päiviä, ettei liikkeitä tuntunut ollenkaan, mutta onneksi ne aina palasivat takaisin.

3.8 vietimme Viivin ja hänen miehen häitä, joissa toimin kaasona (rv 22+5)

20.8 kävin sokerirasituksessa, joka ei ollut yhtään niin hirveä kuin mitä olin joka paikasta lukenut. Eihän siinä tarvinnut tehdä muuta kuin kiskaista makea litku naamaan ja käydä verikokeessa kolme kertaa. Niiden odottelu oli tylsää ja piti taistella väsymystä ja nälkää vastaan, mutta mitään muuta haastetta sen suhteen ei ollut.

26.8, rv 26+0

Ikävä kyllä yksi testiarvoistani oli hieman koholla, mistä seurasi diagnoosiksi raskausdiabetes. Tämä taas tarkoitti vielä tarkempaa ruokavalion kyttäämistä ja verensokerimittauksia. Joka toinen viikko  mittasin neljänä peräkkäisenä aamuna paastoarvon ja joka toinen viikko otin arvot seitsemän kertaa yhden päivän aikana aina ennen ja jälkeen aterioiden.

29.8 kävimme muistelemassa häitämme Särkänlinnan upeissa maisemissa, rv 26+3.

Hyvähän se on, että sokeriarvojakin seurataan tarkasti, mutta itse koin asian vaan jotenkin todella ahdistavana. En kyllä lopulta tehnyt kauheasti muutoksia ruokavaliooni, suurin muutos oli ateriamäärien lisääminen ja niiden koon pienentäminen. Aiemmin söin yhden ison lämpimän aterian, niin diagnoosin jälkeen aloin jakaa sen kahteen osaan, joista toisen söin lounaaksi ja toisen päivälliseksi. Sen lisäksi pyrin syömään kaiken viljan täysjyvänä ja lisätä kasvisten määrää aterioilla. Herkuttelusta en luopunut, mutta yritin hillitä sitä edes välillä vähän. Onneksi arvot pysyivät raja-arvojen alapuolella lähes koko ajan, eikä minulle tarvinnut aloittaa lääkehoitoa raskauden aikana.  

Äitiyspakkaus saapui 30.8, rv 26+4

Kesän aikana tein myös hakemukset äitiys- ja vanhempainvapaasta, lapsilisästä sekä äitiysavustuksesta. Äitiysavustuksen halusimme ehdottomasti äitiyspakkauksen muodossa. On mielestäni aivan upeaa, että Suomessa jokaisella lasta odottavalla on mahdollisuus saada tuo mieletön pakkaus täynnä ihania ja hyödyllisiä tuotteita. Kun pakkaus saapui elokuun lopussa olin aivan yhtä täpinöissäni kuin jouluna. Pakkaus oli täynnä toinen toistaan söpömpiä vaatteita ja tarvikkeita, joista lähes kaikki ovat jo tähän mennessä tulleet vauvalle käyttöön.

Kolmas raskauskolmannes (syys-marraskuu)

Viimeinen raskauskolmannes sijoittui syksyyn ja oli kyllä ehdottomasti se kaikista raskain. Syyskuu kului vielä suht hyvävointisena, mutta loka- ja marraskuu olivat kyllä aikamoista sinnittelyä. Olin suunnitellut suorittavani syksyn aikana vielä opintojani, mutta lopulta taisin saada vain yhden kurssin suoritettua kokonaan.

5.9, rv 27+3

Syyskuun alkupuolella teimme mieheni sekä Viivin ja hänen puolisonsa kanssa matkan Rodokselle, mikä piristi todella paljon. Matkaa varten jouduin käymään yksityisellä puolella ultrattavana ja tutkittavana, jotta sain todistuksen lentomatkaa varten, koska raskaus oli jo edennyt 28.viikolle. Oli ihanaa nähdä taas pikkuinen ja varmistua siitä, ettei mikään viitannut ennenaikaiseen synnytykseen.

Rodoksella 12.9, rv 28+3

Jaksoin onneksi vielä tuolloin melko hyvin ja pystyin kävelemään pitkiäkin matkoja lähes päivittäin. Ainoastaan menolennolla voin aika huonosti, mutta olo helpotti onneksi melko nopeasti. Kulutimme lomalla myös paljon aikaa hotellin altaalla lillumiseen ja rentoutumiseen, mikä teki niin hyvää. Lähes heti tuon matkan jälkeen vointini alkoikin sitten huonontua, joten tuo oli juuri oikea tehdä vielä pidempi matka yhdessä. 

Babymoon oli ihana <3

Syksyn edetessä selkäkivut alkoivat taas pahentua ja niiden lisäksi alkoi tulla melko pahoja liitoskipuja. Välillä taas reistailivat polvet ja välillä puutuivat kädet. Mukavaa asentoa kasvavan vatsan kanssa oli enää vaikea löytää ja yöt menivät lähes jatkuvasti hereillä pyörien, mikä lisäsi väsymystä entisestään.

19.9, rv 29+3

Väsymyksen myötä alkoi kasvaa myös pelko ja ahdistus siitä, miten jaksaisimme valvoa vauvan kanssa, kun meillä molemmilla on omat uniongelmamme. Saimme onneksi neuvolan kautta lähetteen terapeuttiseen vauvaperhetyöhön, jossa pääsimme juttelemaan useammankin kerran ammattilaisen kanssa peloista ja huolistamme. Nyt jälkikäteen kun mietin, niin koko raskausaikaa kyllä leimasi sellainen tietty huoli ja pelko, mikä teki siitä henkisesti tosi rankkaa aikaa. Olin välillä todella syvissä vesissä, minkä takia teki kyllä hyvää puhua ammattilaisen kanssa.

Ystävän kolmikymppisissä Turussa 21.9, rv 29 +5.

En voi sanoa, että olisin missään vaiheessa viihtynyt raskaana ja se ei todellakaan ollut elämäni parasta aikaa. En kokenut raskauden tuomaa hehkua ja tunsin itseni vain todella raihnaiseksi. Eniten kaipasin sitä, että kehoni toimisi taas normaalisti ja jaksaisin tehdä asioita entiseen malliin. 

1.10, rv 31+1

Oikeastaan ainoat asiat, joista pidin raskaana olivat vauvan liikkeet ja raskausvatsa. Oli aivan mieletöntä tuntea ja nähdä vauvan liikkuvan sisälläni. Ei sitä voi muuta kuin ihastella, miten uskomaton naisen keho oikein on, kun se pystyy kasvattamaan sisällään uuden elämän. Olen koko aikuisuuteni tottunut aina vetämään vatsaa sisään, jotta näyttäisin hoikemmalta. Oli ihanan vapauttavaa, kun yhtäkkiä sitä ei voinut eikä tarvinnut tehdä. Raskauden ja synnytyksen myötä myös opin olemaan armollisempi omaa kehoani kohtaan. Se on tehnyt valtavan työn ja se on upea, vaikka se ei olekaan koskaan enää entisensä.

10.10, rv 32+3

Pidin siitä, miltä vatsani näytti vaatteissa, se sai oloni tuntumaan todella naiselliselta. En hankkinut lähes ollenkaan äitiysvaatteita, koska mahduin ihan hyvin moniin omiin vaatteisiini ihan raskauden loppuun asti. Käytin paljon pidemmän mallisia paitoja ja neuleita, mekkoja ja tunikoita, jotka muutenkin kuuluvat tyyliini.

12.10, rv 32+5

Ostin vain kahdet äitiyshousut ja yhden paidan sekä parit äitiyssukkikset. Lisäksi sain muutamia väljemmän mallisia vaatteita äidiltäni ja kälyltäni muutamia hänen äitiysvaatteita. Ainoastaan ulkoiluvaatteiden kohdalla teki tiukkaa, mutta käytin loppuraskaudesta mieheni ulkoiluhousuja ja -takkia ja sain juuri sullouduttua toppatakkiini raskauden viimemetreillä.

18.10, rv 33+4

Syyskuun puolivälissä teimme vielä miehen kanssa viimeisen raskausajan reissun Tallinnaan ja mökillemme Porvooseen. Oli ihanaa vielä viettää rauhassa aikaa kahdestaan ja rentoutua oikein kunnolla. Onneksi vietimme paljon aikaa pariskuntana raskauden aikana, koska pojan syntymän jälkeen sitä on ollut todella vähän. Mutta ihan varmasti jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin voimme nauttia myös kahdenkeskisestä ajasta taas enemmän.

24.10, rv 34+4

Syksyyn mahtui myös aika paljon huolta ja murhetta läheisiini liittyen, mikä teki loppuraskaudesta entistäkin haastavampaa. Olen aina ollut sellainen, että otan helposti kantaakseni myös muiden huolet ja se teki syksystä todella rankkaa aikaa henkisesti. Useampi läheinen oli huonossa kunnossa  syksyn aikana ja isoisäni kuoli lokakuussa. Kaiken huolen ja surun keskellä oli kauhean vaikea keskittyä lähestyvään synnytykseen ja siihen iloon ja onneen, minkä lapsemme syntymä toisi mukanaan.

Isoisän hautajaisiin menossa 8.11, rv 36+4

Oli syksyssä onneksi myös hyviä ja iloisia hetkiä. Mukavia illanistujaisia, treffejä, synttäreitä, isänpäivän juhlintaa ja joulun odotusta. Tuo vuoden pimein aika on vain aina minulle hyvin haastavaa aikaa ja loppuraskaudesta se tuntui entistä rankemmalta.

Seuraavana päivänä synttäreille 9.11, rv 36+5

Syksyyn mahtui viisi neuvolakäyntiä. Vauvan sydänäänet olivat aina hyvät ja kaikki arvoni normaalien rajoissa. Vauva kääntyi jo syyskuussa raivotarjontaan ja pysytteli asemissaan aina synnytykseen asti. Viimeisinä viikkoina vauva oli jo niin alhaalla, että välillä liikkeelle lähtiessäni olin varma, että vauva humpsahtaa haaroistani ulos. Mitään harjoitussupistuksia minulla ei juurikaan ollut, paitsi ihan satunnaisesti raskaamman liikunnan yhteydessä. Sen takia olin aivan varma, että vauva antaisi odotuttaa itseään yliaikaiseksi asti.

Ja vielä isänpäivän viettoon saman viikonlopun aikana 10.11, rv 36+6. Ja Leijonat kannustettiin luonnollisesti voittoon.

Syksyllä kävimme myös miehen kanssa kaksi kertaa perhevalmennuksessa, jossa tutustuimme muihin lähialueen pariskuntiin, joiden esikoisen laskettu aika oli joulukuussa 2019. Toisen tapaamisen teemana oli imetys sekä vauvan hoito ja toisella kerralla valmistauduimme synnytykseen. Valmennukset olivat ihan hyviä, mutta varmasti ilmankin niitä oltaisiin pärjätty. Parasta oli tutustua muihin samassa tilanteessa oleviin pariskuntiin, joiden kanssa on tullut pidettyä yhteyttä myös vauvojen synnyttyä.

11.11, rv 37+0, täysiaikaisuus saavutettu

Etukäteen ajattelin, että kunhan vauva olisi täysiaikainen, niin voisin vihdoin huokaista helpotuksesta. Mutta toisin kävi. Kun tiesin, että vauva olisi valmis syntymään minä hetkenä hyvänsä, mutta mitään ei tapahtunutkaan, niin pelot valtasivat taas mielen. Aloin pelätä, että menettäisimme vauvan ihan raskauden loppumetreillä tai kokisimme kohtukuoleman. Välillä tuli vain sellainen ahdistus, että eikö sen vauvan voisi jo ottaa ulos, ettei hänelle vaan sattuisi mitään.

Joulupallon kasvatusta 17.11, rv 37+6

Mutta eipä se auttanut kuin vain odottaa. Viimeisen kerran kävin neuvolassa maanantaina 25.11 ja silloin kerroin terveydenhoitajalle, että uskon vauvan tulevan vasta reilusti joulukuun puolella, kun vieläkään ei ollut mitään erityisiä tuntemuksia. Neuvolan jälkeen menin vielä ystävän kanssa lounaalle ja pitkälle lenkille valittaen samaa asiaa hänelle. Illalla kymmeneltä alkoivat supistukset.

Siluetti 21.11, rv 38+3

Supistukset alkoivat tihentyä ja voimistua iltaa kohden, mutta päätimme kuitenkin käydä vielä nukkumaan. Itsehän en toki nukkunut kumpanakaan yönä minuuttiakaan, mutta halusin miehen lepäävän, jos hän joutuisi lähtemään aamulla töihin.

Kahden aikaan yöllä supistukset tulivat niin tiheästi ja voimakkaasti, että herätin mieheni. Hän alkoi kellottaa supistuksia ja niitä tuli muutaman minuutin välein. Muistaakseni mieheni soitti joskus kolmen aikaan Espoon sairaalaan ja kertoi tilanteesta. Siellä sanottiin, että heillä oli niin täyttä, että emme voisi tulla heille, jos emme pystyisi olemaan vielä ainakin paria tuntia kotona. Päätin, että kyllä tässä vielä sinnitellään, jotta pääsisimme sinne sairaalaan, mihin ensisijaisesti halusimme.  

Viiden aikaan mies soitti uudestaan ja saimme luvan lähteä sairaalaan. Pakkasin viimeiset tavarat kassiin, söin niin paljon kuin vain pystyin supustuksiltani ja lähdimme ajamaan kohti sairaalaa. 

Viimeinen kuva raskaana 22.11, rv 38+4. Tästä kolmen päivän päästä alkoivat supistukset ja lopulta siirryimme sairaalaan aikaisin aamulla 27.11.

En ole koskaan ennen synnytystä joutunut sairaalaan sitten oman syntymäni, joten jännitin sitä aika paljon. Vaikka hädin tuskin pystyin kävelemään autolta hissille, niin olin ihan varma, että meidät käännytettäisiin kuitenkin takaisin, kuten suuri osa ensisynnyttäjistä. 

Yllätyksekseni kohdunsuuni oli tuolloin auki jo 4 cm ja pääsimme suoraan synnytyssaliin. Kuudelta aamulla meidät kirjattiin sisään ja siitä reilun seitsemän tunnin päästä rakas poikamme päästi ensiparkaisunsa klo 13.18 ja teki minusta äidin <3 

Rakkainta maailmassa <3 

En osannut pelätä synnyttämistä etukäteen, eikä synnytyksestä jäänyt traumoja, vaikka se etenikin nopeammin kuin kätilötkään saattoivat uskoa. Sen takia en päässyt toivomaani ammeeseen, enkä ehtinyt saada myöskään lääkkeellistä kivunlievitystä. 

Minulle selvisi ainakin se, että kipukynnykseni on ilmeisen korkea, supistukset voivat tuntua ainoastaan takamuksessa ja että kehoni pystyy uskomattomiin asioihin, vaikka kaikki voimat tuntuisivat olevan aivan lopussa. Ja tietysti se, että mitkään sanat maailmassa eivät kuvaa tarpeeksi hyvin sitä tunnetta, kun saa oman lapsensa syliin ensimmäistä kertaa  <3 

Sellaista kaikkea mahtui tuohon koko elämäni mullistaneeseen yhdeksän kuukauden matkaan. Yhtään ei ole raskautta ikävä, enkä ole varma, haluanko tai saanko enää koskaan kokea sitä uudestaan. Olen kuitenkin todella onnellinen ja kiitollinen, että sain kokea raskauden ja synnytyksen ainakin kerran elämässäni. Ja että sain elämääni tuon ihanan ja rakkaan poikani, jonka kasvua ja kehitystä olen saanut seurata jo neljä kuukautta <3