Uuden-Seelannin viimeiset kaupunki- ja luontoelämykset

Me ollaan kotona! Tuntuu edelleen ihan uskomattomalta, että tuo yli kolmen kuukauden matka maailman ympäri on nyt todella ohi ja sitä pitää taas opetella elämään täällä kotosalla. Huomenna mulla on jo opiskeluja, saas nähdä, mitä siitä tulee. Olen nimittäin edelleen ihan sekaisin aikaeroista ja heräilen kolmelta yöllä ihan pirteänä. Tulimme takaisin Suomeen aikaisin maanantaina ja alkuviikon olen vain touhottanut joulujuttuja. Siihenkin on enää niin vähän aikaa, ihan hullua. Tosiaan kännykkä sanoi ihan kunnolla sopimuksensa irti loppumatkasta, joten päätin suosiolla jättää blogin kirjoittelun tänne Suomeen. Tarkoitus olisi saada suurin osa matkakertomuksista kirjoiteltua jo ennen joulua, mutta saa nähdä, jääkö se vain tavoitteeksi, kun tässä pitäisi ehtiä aika paljon muutakin. Varmasti sitten uuden vuoden puolella teen useamman koosteen ja yhteenvedon tuosta upeasta matkasta.

Nyt palataan vielä hetkeksi Uuteen-Seelantiin, jossa vietimme viimeisen viikon kierrellen Eteläsaaren itärannikkoa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ajaa ihan Eteläsaaren eteläisimpään kärkeen, mutta matkaväsymys alkoi painaa tuossa vaiheessa sen verra paljon, että päädyimme jättämään sen välistä ja ajoimme Te Anausta suoraan Dunediniin, joka on Eteläsaaren toiseksi suurin kaupunki heti Christchurchin jälkeen. Dunedin on perustettu vuonna 1848 ja kaupungissa näkyy vahvasti siirtolaisten tuomat skottivaikutteet.

Kiertelimme ympäri kaupunkia bongaten vanhoja rakennuksia ja kävimme ilmaisessa Toitū Otago Settlers Museumissa, jonne oli koottu valtavat määrät tietoa ja esineistöä Otagon alueen uudisasukkaiden historiasta. Samaan aikaan Dunedinissa oli myös Olympian ryhmä, jonka matkanjohtajan mukana äiti oli lähettänyt meille kassillisen salmiakkia. Voi että, miten hyvältä ne maistuivatkaan ja niiden voimalla jaksoimme taas jatkaa ajoittain uuvuttavaa matkaamme.

Dunedinista lähdimme ajamaan kohti pohjoista ja teimme välipysähdyksen Oamarussa, jossa oli myös kaunis vanha kaupunki viktoriaanisine rakennuksineen. Alueella oli käynnissä markkinat ja siellä oli myös kivoja putiikkeja ja kahviloita. Myös steampunk oli vahvasti edustettuna Oamarussa, siellä oli esimerkiksi lasten leikkipuisto, joka koostui todella mielenkiintoisista elementeistä. Illaksi ajoimme vielä Timaruun, jossa emme tahneet muuta kuin kävimme illalla katsomassa kaupungin rannassa suloisia sinipingviinejä.

Meidän oli tarkoitus suunnata vielä Mount Cook National Parkiin, mutta sinne luvattiin sadetta, minkä takia päädyimme muuttamaan suunnitelmiamme. Niinpä ajoimme Christchurchin itäpuolella sijaitsevalle Banksin niemimaalle pieneen Akaroan kylään. Alueen maasto on vanhan tulivuoren kraatteri, minkä takia maisemat olivat hyvin kumpuilevia ja vehreitä. Tälle alueelle saapui vuonna 1838 ranskalaisia uudisasukkaita ja heidän vaikutus näkyy yhä edelleen viihtyisässä kylässä. Uudesta-Seelannista on tosiaan moneksi, yhtenä päivänä sitä saa kulkea Skotlannissa ja toisena taas Ranskassa.

Akaroassa saimme nauttia ihanan aurinkoisista päivistä. Toisen päivän kiertelimme itse kylässä ja toisena päivänä lähdimme tekemään vielä viimeisen lyhyehkön vaelluksen Uuden-Seelannin upeissa maisemissa. Lähdimme kulkemaan Hinewai Reserven alueella, josta avautuivat hienot näkymät aina merelle asti. Saimme nauttia tuosta kaikesta omassa rauhassa, koska koko vaelluksen aikana vastaan tuli vain kaksi ihmistä. Uudessa-Seelannissa parasta oli juuri se, miten helposti sieltä löyty upeita luontopaikkoja, joissa sai kulkea ihanassa hiljaisuudessa ilman valtavia turistilaumoja.

Akaroasta ajoimme Christchurchiin, jossa yövyimme viimeisen yömme ennen lentoa Australiaan. Meidän ei ollut tarkoitus mennä ollenkaan käymään kaupungissa, mutta koska meillä oli ylimääräistä aikaa, kävimme lounaalla ja pienellä kävelyllä Christchurchin keskustassa. Suuri osa kaupungin vanhoista rakennuksista tuhoutui vuosien 2010 ja 2011 voimakkaissa maanjäristyksissä ja jälleenrakennus oli edelleen pahasti kesken. Toivottavasti kaupunki saataisiin tulevaisuudessa jälleenrakennettua siten, että se kestäisi myös mahdolliset tulevat maanjäristykset.

Kuukausi Uudessa-Seelannissa kului todella nopeasti ja siellä olisi helposti viihtynyt useammankin kuukauden. Vaikka ehdimme kuukaudessa näkemään ja kokemaan valtavan paljon, jäi edelleen hinku nähdä vielä enemmän. Uusi-Seelanti oli minulle matkustusunelma numero yksi, eikä se todellakaan tuottanut pettymystä. Niin käsittämättömän upea ja monipuolinen maa. Olen niin kiitollinen ja onnellinen, että sain kokea sen ainakin kerran elämässäni. 

Uudesta-Seelannista matkamme jatkui Melbourneen, mutta siitä kirjoittelen enemmän taas joku toinen päivä. Mukavaa viikon jatkoa kaikille :)

Vuonoristeily utuisella Milford Soundilla

Reissua on enää jäljellä reilu viikko, mikä tuntuu ihan uskomattomalta. Blogi on hiljentynyt merkittävästi, koska minulla meni lopullisesti hermo tähän kännykällä bloggaamiseen. Kaksi kuukautta jaksoin, mutta nyt olen halunnut vain keskittyä nauttimaan loppumatkasta ilman paineita blogin päivittämisestä. Kyllä sitä ehtii sitten kotonakin kirjoitella, pelkkä ajatus tietokoneesta tuntuu tällä hetkellä luksukselta. Mutta nyt palataan taas hetki ajassa taaksepäin, Uuden-Seelannin Eteläsaarelle ja mystisen kauniille Milford Soudille, joka oli ehdottomasti yksi Eteläsaaren upeimmista paikoista. 

Jo pelkkä ajomatka vuonolle oli todellinen elämys halki jylhien vuoristomaisemien. Kun pysähdyimme kuvaamaan maisemia, saimme myös tehdä tuttavuutta vuoristopapukaija keojen kanssa, jotka olivat kyllä ehkä hulluimpia lintuja ikinä. Keat olivat todella kesyjä ja yrittivät jatkuvasti tunkea autoihin, varastaa ruokaa ja yksi niistä jopa kulki liikkuvan auton katolla pitkän matkaa. Hassuja tapauksia. 

Olimme ostaneet etukäteen liput vuonoristeilylle, joka lähti kolmen aikaan. Paketti sisälsi parin tunnin opastetun risteilyn, kierroksen vedenalaisessa observatoriossa ja retkilounaan. Tuollainen retki maksoi 80 Uuden-Seelannin dollaria eli noin viisikymmentä euroa. Risteilyitä löytyy paljon eri hintaisia ja sellaiselle kannattaa ehdottomasti lähteä, muuten tuosta upeasta vuonosta näkee vain murto-osan.

Milford Soundilla on vuodessa lähes kaksisataa sadepäivää, joten voimme laskea itsemme onnekkaiksi, kun saimme nauttia koko risteilyn ajan sateettomuudesta. Ilma oli mystisen utuinen ja melko tuulinen. Mukaan kannattaa siis ehdottomasti ottaa paljon tuulen ja sateen pitävää vaatetta.

Kuvat eivät tee oikeutta tuolle paikalle, se on oikeasti vielä paljon upeampi. Vesiputousten ystävälle se on todellinen paratiisi, kun lukuisat putoukset virtaavat vehreitä vuorenseinämiä pitkin vuonon syvyyksiin. Hyvällä tuurilla risteilyllä voi myös bongata hylkeitä ja suloisia sinipingviinejä.

Oli myös mielenkiintoista päästä kurkistamaan pinnan alle vedenalaisessa observatoriossa, jossa näimme mm. harvinaista mustaa korallia (joka on oikeasti valkoista ), paljon erilaisia kaloja ja muita mereneläviä.  

Lopulta oli aika palata takaisin rantaan ja siirtyä yöpymään retkeilyalueelle automme takakonttiin. Seuraavana päivänä saimme sitten kokea sitä Milford Soundin sadetta, kun lähdimme ajamaan takaisin kohti Te Anauta. Vuorien rinteet olivat täynnä vesiputouksia ja näky oli ihan uskomaton. Milford Sound on kyllä todellakin upea kohde, millä tahansa säällä, kunhan on varustautunut tarpeeksi hyvin. 

Teimme pikaisen kävelyn pauhaavalle  Chasmin vesiputoukselle, jonka jälkeen jatkoimme matkaa Te Anauhun, jossa vietimme seuraavat kaksi yötä. Sää oli ikävä kyllä vierailumme aikana hyvin sateinen, joten päivät kuluivat pitkälti auton takakontissa sarjoja katsellen. Teimme yhden lyhyen kävelyn ja vierailimme Te Anaun lintutarhassa, jossa oli paljon Uuden-Seelannin alkuperäislintuja. Ja minä pääsin myös vihdoin silittämään suloisia karitsoja, joita olin ihastellut kymmeniä kertoja auton ikkunasta <3 

Mutta tosiaan, jos jäi vielä kaiken hehkutuksen jälkeen epäselväksi, niin ehdottomasti suosittelen risteilyä Milford Soundilla, kerrassaan mykistävän kaunis paikka. 

Sadetta ja paistetta Eteläsaaren länsipuolella

Viimeisiä päiviä jo viedään täällä Uudessa-Seelannissa. Tuntuu kuin olisimme ihan äskettäin vasta saapuneet Aucklandiin ja yhtäkkiä ylihuomenna koittaakin jo lento Australiaan. Uusi-Seelanti oli yksi minun pitkäaikaisimmista matkaunelmista ja se on kyllä ylittänyt kaikki odotukseni. Kuukausi ei riittänyt mitenkään tämän mahtavan maan koluamiseen, vaikka kerkesimmekin nähdä hirveän määrän upeita paikkoja.

 

Wellingtonista siirryimme lautalla Eteläsaarelle, jossa vietimme ensimmäiset yöt Abel Tasmanin kansallispuistossa. Ilma oli ikävä kyllä harmaan sateinen vierailumme aikana, eikä vehreä ympäristö kauniine rantoineen päässyt täyteen loistoonsa. Saimme kuitenkin tehtyä noin kymmenen kilometrin pituisen kävelyn Apple Tree Bayhin juuri ennen kaatosateen alkua. 

Abel Tasmanista lähdimme ajelemaan hieman päämäärättömästi etelään päin ja päädyimmekin lopulta ajamaan pitkän pätkän länsirannikkoa aina Franz Josef Glacierille, jossa yövyimme yhden yön.

Seuraava aamu valkeni upean aurinkoisena, mikä oli ihanaa vaihtelua useamman sadepäivän jälkeen. Teimme lyhyehkön vaelluksen lähemmäs jäätikköä ja matkan varrella oli myös useita vesiputouksia.

Jatkoimme matkaa autolla kohti Fox Glacieria, jota tyydyimme ihastelemaan vain kauempaa näköalapaikalta. Kirkkaassa säässä näimme myös Uuden-Seelannin korkeimman vuoren, Mount Cookin, huipun muiden upeiden vuorien ohella.

Mielettömän kauniit maisemat jatkuivat koko matkan Wanakaan, jossa yövyimme seuraavat kaksi yötä järvien ja vuorten keskellä. Leirintäalueella meitä odotti iloinen yllätys, kun meille selvisi, että siellä oli porealtaita ja sauna. Ja pitihän se sauna lähteä heti testaamaan. Pienen säädön jälkeen saimme saunan lämpiämään noin seitsemäänkymmeneen asteeseen. Koska löylykippoa ei ollut, heitimme löylyä vesipullolla. Ei ehkä elämän parhaat löylyt, mutta ihanalta se tuntui lähes kahden kuukauden tauon jälkeen päästä saunomaan.

Seuraavana päivänä kävimme ihmettelemässä That Wanaka Treeta, joka on siis puu, joka kasvaa keskellä Wanaka järveä. Järveltä lähdimme kohti Mount Ironia, jonka laelle kulki mukava vaellusreitti, josta aukesivat näkymät kaupunkiin, vuorille ja järville.
 

Wanakasta matkamme jatkui Queenstowniin, joka on myös järven  rannalla ja vuorien keskellä sijaitseva kaupunki.  Se on Wanakaa  suurempi ja siellä on myös enemmän turisteja lentoyhteyksien takia.

Se oli myös ensimmäinen Uuden-Seelannin kaupunki, jossa todella viihdyimme. Keskustassa oli useampia kävelykatuja, paljon ihania kauppoja ja ravintoloita, järven rantaa kiertäviä kävelyreittejä ja kaunis puistoalue Queenstown Gardens, joka oli upeassa kukkaloistossa.

Kaksi hotelliyötä vaihtuikin kolmeksi, kun viihdyimme niin hyvin ja kaipasimme kunnon lepotaukoa autosta ja reissaamisesta. Päivät kuluivat rennosti kaupunkia kierrellen ja herkutellen mm. intialaisella ruualla, maukkailla kasvisruuilla ja maailman parhaalla fudgella, jota tuli syötyä ihan liikaa.

Noiden ihanan rentojen kaupunkipäivien jälkeen olimme taas valmiita hyppäämään autoomme ja jatkamaan seikkailuamme kohti Milford Sound vuonoa. Siitä kertoilen enemmän taas joku toinen kerta, nyt nautin upeasta Uudesta-Seelannista vielä viimeisetkin hetket, koska tänne tuskin tulee ihan heti tultua uudestaan.