Liian suuria odotuksia

Tänään oli tarkoitus julkaista pohdintoja kodin merkityksestä ja kuvia uudesta kodistani, mutta, koska kyseessä on minun elämä, kaikki ei taas mennyt niin kuin Strömsössä. En edes jaksa selittää koko kuviota, niin paljon ärsyttää, kun täällä ei vieläkään ole kaikki niin kuin pitäisi. Tällä kertaa se ei edes pelkästään johdu omasta aikaansaamattomuudestani, vaan myös minusta riippumattomista tekijöistä. Mutta kyllä ne kuvat vielä tulevat, toivottavasti jo ensi viikolla.

 

Muun muassa tuosta johtuen pinna on tällä hetkellä aika kireänä, kun menin lupaamaan perheelleni pitäväni tuparit huomenna. Kämppä on edelleen kaaoksessa ja pitäisi vielä leipoakin jossain välissä. Niinpä päätin tulla avautumaan blogiini asiasta, mikä varmasti edistää asiaa ihan älyttömästi. No, välillä on vaan pakko purkaa paineita!

 

Tällä viikolla olen tajunnut luoneeni aivan liian suuria odotuksia itseäni kohtaan ja huomannut lähes päivittäin turhautuvani, kun ne odotukset eivät täytykään. Olen tuntenut itseni lusmuksi, vaikka olen ollut kolmena päivänä sijaisena. Olen pitänyt itseäni säälittävänä, kun olen joutunut pyytämään apua vanhemmiltani Mindin hoidossa tai asuntoon liittyvissä asioissa. Olen kironnut itseäni, kun en ole jaksanut järjestellä loppuja tavaroitani tai siivota. Olen soimannut itseäni, kun olen jättänyt yhdenkin treenin välistä ja sortunut sen sijasta herkuttelemaan.

 

Sen lisäksi, että olen odottanut itseltäni liikoja, olen odottanut sitä myös muilta. Ja kun ihmiset eivät sitten olekaan toimineet odotusteni mukaisesti, henkinen pikkulapseni on nostanut itkupotkuraivarit pääni sisällä. Tällä viikolla noita tunteita on herättänyt muun muassa läheiseni, miehet ja oppilaat. Siinä sitä sitten on vain yrittänyt purra hammasta ja pidätellä kyyneleitä, kun olisi tehnyt mieli huutaa ja hakata raivopäisesti kaikkea.

 

En minä halua olla tuollainen ihminen. En halua olla täydellisyyden tavoittelija, joka puskee itseään ylisuorittamiseen. En myöskään halua olla kiukutteleva ja itsekeskeinen kakara, joka polkee jalkaansa, kun kaikki ei menekään oman pillin mukaan. Ehkä tämä muutto sekä  kaikkeen uuteen ja vanhaan tottuminen ovat sittenkin verottaneet enemmän voimavarojani kuin olen suostunut itselleni myöntämään.

 

On muistutettava itseään siitä, että on okei, jos ei jaksa. Ei joka päivä tarvitse saada aikaan suuria tekoja. Joskus päivän tärkein teko voi olla se, että kaappaa koiransa kainaloon ja antaa sille sen kaipaamaa huomiota. Tai se, että saa ystävänsä purskahtamaan nauruun ankean päivän jälkeen. Tai se, että pysähtyy aidosti kuuntelemaan, mitä asioita oppilaalla on mielessä.

On myös okei ärsyyntyä maailman pienimmistä asioista, kunhan niitä ei jää märehtimään loputtomasti. Niinpä lopetan niiden miettimisen tähän ja keskityn taas niihin piristäviin asioihin, kuten tähän ihanaan piirustukseen, jonka sain yhdeltä oppilaalta. Taidan laittaa sen jääkaapin oveen, jos sen voimalla saisin väkerrettyä vaikka sen kakun. Siivota kerkeää sitten huomennakin!

Hyvää viikonloppua ja itsenäisyyspäivää kaikille :)



Joulukuun aloitustunnelmia

Joulukuu pääsi tänä vuonna kyllä yllättämään täysin tämän jouluintoilijan. Pari kuukautta toisella puolella maailmaa sekoittivat aikakäsitykseni totaalisesti ja viikonlopun aikana yritin pikaisesti loihtia kotiini joulun tuntua. Tänä vuonna tyydyin joulukalenterissa ihan lähikaupan perussuklaakalenteriin ja vuosien tauon jälkeen sain hankittua myös partiolaisten joulukalenterin itselleni. Kalenterien myyminen kuului monta vuotta myös minun jouluperinteeseeni ja on ihana nähdä, että jotkut asiat pysyvät vuodesta toiseen samoina, vaikka kalenterin hinta onkin moninkertaistunut vuosien varrella. Myös joulukuusi ja -koristeet ovat löytäneet omat paikkansa uudessa kodissa ja jouluherkkukausi on korkattu.

 

Viime viikolla kävin myös mökillä Porvoossa, mutta visiitti jäi hyvin pikaiseksi, kun kutsu kävi töihin. Sijaislistoille ilmoittautuminen poiki siis jo heti ensimmäisellä viikolla hommia, mistä olin todella iloinen. Torstain ja perjantain totuttelinkin sitten taas Suomen koulumaailmaan. Toivottavasti saisin vielä ennen joulua myös muita työkeikkoja ja jossain vaiheessa ehkä jotain pysyvämpääkin työtä. Ihmettelen vieläkin, miten luontevasti kaikki asiat ovat lähteneet sujumaan paluuni jälkeen. Toivottavasti tällainen meno jatkuisi pidempäänkin, ei haittaisi yhtään.

 

Perjantai-ilta kului paikallisen Bistro Piratin pikkujouluissa Viivin ja muiden larulaisten kavereiden kanssa. Olihan taas aikamoiset pippalot, mutta kolme viikonloppua putkeen kyseisessä kapakassa alkoi olla jo vähän liikaa ja yritetäänkin nyt pitää taukoa ainakin uuteen vuoteen asti, ettei homma lähde ihan käsistä :D Lauantain vietinkin sitten rennosti Tuomaksen ja pikku-Fyllin kanssa. Mukavaa, kun pitkästä aikaa edes toinen veli on niin lähellä, että pystytään näkemään lähes viikoittain.

 

Joulukuu kuluu aina jotenkin älyttömän nopeasti, joten ennen kuin huomaankaan istun jo joulupöydässä. Voi olla, että tänä vuonna minulla on tiedossa vähän erilainen joulu, kun todennäköisesti olen aattona meidän perheen ainoa "lapsi" joulupöydässä. En ole koskaan viettänyt aattoa ilman molempia veljiäni ja ajatus siitä tuntuu aika ankealta, koska joulu on minulle perhejuhlista ehdottomasti tärkein. Ymmärrän kuitenkin, että veljilläni on nykyään myös ne toiset perheet, joiden kanssa viettää joulua. Mutta minulla on vain yksi perhe ja tänä vuonna se on hajallaan. Siksi en ole joulusta aivan yhtä innoissaan kuin aikaisempina vuosina. Onneksi joulupäivänä kokoonnumme sitten kaikki yhteen.

On pelottavaa huomata, miten vahvoja tunteita minulla on joulunviettoa kohtaan. Tämä koko vuosi on ollut sellaista henkistä ja fyysistä myllerrystä, että sen takia tuntuu pahalta, että se yksi niistä harvoista lähes muuttumattomista asioista muuttuu myös tänä vuonna. Vaikka kyse on vain aatosta, tuntuu silti, että joulumme on muuttunut jotenkin lopullisesti. Pelkään, että tänä vuonna jouluaatto nostaa pintaan myös ikäviä tunteita ja ajatuksia onnellisten sijaan. Huh, menipäs synkäksi, ehkä se on tuon ankean ilman vika. Vaadin lumen takaisin! Onneksi sain sentään eilen laitettua jouluvalot parvekkeelle, jos ne saisivat aikaan myös vähän valoisempia ajatuksia joulua kohtaan. Se on kuitenkin minulle se juhlista rakkain.

Tahdon asia

Yleisesti ottaen politiikka ei kiinnosta minua lainkaan, vaikka aina äänestänkin. Kansanedustajat olen yleensä nähnyt omaneduntavoittelijoina, jotka harvoin onnistuvat tekemään päätöksiä parempaan suuntaan. Tänään olen kuitenkin ensimmäistä kertaa todella ylpeä Suomen eduskunnasta tai ainakin yli puolesta sen kansanedustajista. Kiitos, että kuuntelitte. Kiitos, että välititte. Kiitos, että tahdoitte. Suomen kansa ja sen edustajat ovat ottaneet uuden askeleen kohti tasa-arvoisempaa tulevaisuutta ja se on minusta todella hienoa.

 

Travelisalla ja tasa-arvoisella avioliittolailla on muuten myös yhteinen historia. Muistan, kun aloitin blogini, olin samana päivänä käynyt allekirjoittamassa Tahdon2013-kansalaisaloitteen ja olin innoissani siitä, miten paljon allekirjoituksia se oli kerännyt jo muutamassa päivässä. Silti matkan varrella mieleeni hiipi monesti epäilys siitä, olisiko kansanedustajilla todella rohkeutta seistä kansansa tahdon takana. Tänään he osoittivat onneksi pelkoni turhaksi ja olen todella onnellinen niiden ihmisten puolesta, joita lakimuutos henkilökohtaisesti koskettaa.

 

Vähemmistöjen tasa-arvoiset oikeudet eivät ole pois enemmistöltä. Turhaan on myös sotkettu kirkkoa tähän asiaan. Keskustelua on ollut mielenkiintoista, mutta myös todella uuvuttavaa seurata. Maailmassa tulee aina olemaan kolmenlaisia ihmisiä. Niitä, joilla ei ole mielipidettä mihinkään. Niitä, jotka haluavat jäädä historiaan pölyttymään. Ja sitten on niitä, jotka kulkevat edellä. Suomi on aina ollut tasa-arvon edelläkävijä ja sitä sen on oltava myös tulevaisuudessa. Tänään olen entistäkin ylpeämpi ollessani suomalainen. Joukossa on voimaa. Tahdossa on voimaa <3