Viimeiset palat Bhutanista: Vaellusta Paron kauniissa maisemissa

Kun seuraava matka kolkuttelee jo ovella, yritän vihdoin saada kirjoiteltua Bhutanin matkasta viimeisenki osan. Punakhasta palasimme takaisin Paroon, jossa sijaitsee Bhutanin ainoa kansainvälinen lentokenttä. Majoituimme Gangtey Palace nimiseen hotelliin, jonka historia ulottuu aina 1800-luvun loppupuolelle asti. Se toimi pitkään Paron kuvernöörin asuntona ja jopa itse kolmas lohikäärmekuningas majoittui rakennuksessa jonkin aikaa. Hotellilta avautui kauniit näkymät Paron laaksoon ja sen huoneet ja rakennukset olivat täynnä upeita yksityiskohtia.

Paron kaupunki on melko pieni (noin 15 000 asukasta) ja sen läpi kulkee joki nimeltä Paro Chu. Myös Paron kaupunkikuvaa hallitsee jykevä luostarilinnoitus ja hieman sitä ylempänä sijaitseva pyöreä vartiotorni.

Vartiotornin luona sijaitsee myös Bhutanin kansallismuseo, joka tarjosi monipuolisen kattauksen muun muassa Bhutanin historiaan, kulttuuriin ja luontoon. Museokierroksen jälkeen teimme vielä lyhyen kävelyn Paron dzongin sisällä.

Bhutanilainen arkkitehtuuri on uskomattoman kaunista ja täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita voisi ihastella vaikka kuinka pitkään. Dzongilta kävelimme alas laaksoon, missä sijaitsee Paron keskusta. Keskustan pienistä putiikeista tuli tehtyä vielä viimeisiä ostoksia Bhutanista.

Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan ylös vuorille, jossa tie kohoaa korkeimmillaan lähes 4000 metrin korkeuteen. Parossa, joka sijaitsee 2200 metrin korkeudessa, ilma oli vielä keväisen lämmin. Noustessamme korkeammalle alkoi maasto ympärillämme muuttua yhä talvisemmaksi. Matkan varrella näimme mm. ketun, muuleja ja jakkihärkiä, jotka tukkivat yhdessä vaiheessa koko tien.

Saavutettuamme tien korkeimman kohdan 3988 metrin korkeudessa sijaitsevan Chelelan nousimme ulos bussista tekemään pienen kävelyn lumen huurruttamissa vuoristomaisemissa. Vaikka suomalaisena lumi on kovin tuttu elementti, saivat nämä maisemat huokaisemaan kerran jos toisenkin.

Lopulta oli aika palata takaisin bussiin ja suunnata alemmas kohti lämpöä ja lounasta. Lounasta söimme luonnon keskellä nauttien lämmittävästä auringosta. Illalla pääsimme vielä seuraamaan paikallisten tanssi- ja musiikkiesityksiä, jotka tempaisivat mukaansa värikkäine asuineen ja keihtovine tarinoineen.

Seuraavana päivänä koitti koko matkan fyysisesti rankin suoritus, kun vaelsimme 3120 metrin korkeudessa jyrkällä kallionkielekkeellä sijaitsevalle Tiikerin pesä -luostarille. Luostari sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä Paron kaupungista ja noin 900 metriä korkeammalla kuin Paron keskusta.

Kun saavuimme bussilla vaelluksen lähtöpaikalle, näkyi luostari vain pienenä pisteenä jyrkän kallion rinteellä. Ajattelin hiljaa mielessäni, miten ihmeessä pystyisin saavuttamaan tuon luostarin omien jalkojeni voimilla. Osan matkasta olisi voinut taittaa ratsun selässä, mutta päätin säästää eläinparat ja pistää töppöstä toisen eteen.

Maisemat matkan varrella olivat vehreän kauniit ja pikkuhiljaa luostarikin alkoi muuttua askel askeleelta isommaksi. Saavutettuamme näköalapaikan oli edessämme reitin haastavin osuus eli itse luostarille johtavat 900 porrasta, jotka kulkevat ensin jyrkästi alas ja sitten ylös Tiikerin pesään. Ja samat portaat täytyy tietysti kulkea vielä toisen kerran paluumatkalla.

Itse luostari koostuu neljästä päätemppelistä, useammasta asuinhuoneesta ja luolista, joissa ei saanut kuvata ollenkaan. Luostari rakennettiin vuonna 1692 Takrsang Senge -luolan ympäristöön, jonne legendan mukaan Padmasambhavan kerrotaan lentäneen Khenpajonging tiikerin selässä Tiibetistä ja meditoineen kolme vuotta, kolme kuukautta, kolme viikkoa, kolme päivää ja kolme tuntia. Hänen uskotaan tuoneen buddhalaisuus Bhutaniin ja hän on maan suojelusjumala.

Olen nähnyt monia upeita rakennuksia mitä upeimmissa paikoissa, mutta Tiikerin pesä oli jotakin niin ainutlaatuista, että se jää ehdottomasti mieleeni yhtenä unohtumattomimmista reissukokemuksista. Paikka oli ehdottomasti usean tunnin vaeltamisen, hikoilemisen ja hengästymisen arvoinen. Vaelluksen jälkeen ryhmämme pääsi vierailemaan paikallisen perheen maataloon, jossa saimme syödä hyvin ja halukkaille valmistettiin kuumakivikylpy, joka rentoutti ihanasti vaelluksen rasittamaa kehoa.

Seuraavana aamuna oli aika jättää hyvästit Bhutanille ja palata takaisin Nepaliin. Bhutan oli niin upea, että siellä olisi voinut viettää vielä enemmänkin aikaa. Bhutan hurmasi minut täysin kauneudellaan, aitoudellaan, kulttuurillaan ja luonnollaan. Vaikka maa on köyhä, se ei kuitenkaan ole kurja. Rakennukset ovat kauniita, infrastruktuuri hämmästyttävän hyvää ja ihmiset tyytyväisen oloisia. Bhutanissahan mitataan bruttokansantuotteen lisäksi bruttokansanonnellisuutta, joka tuntui olevan hyvin korkealla. Aika näyttää, kuinka hyvin Bhutan onnistuu säilyttämään autenttisuutensa yhä kasvavan turismin paineen alla. Itse ainakin toivon, että Bhutan pysyisi ainutlaatuisena ja aitona itsenään myös tulevaisuudessa.