Lähtövalmiina

Miten voit jaksaa?

Miten voit nauraa vieläkin?

Miten noin tyynenä

voit hyväksyä sen totuuden?

Olet niin kaunis.

Olet niin rauhallinen.

Olet niin lähellä hetkeä,

jolloin viimeinen biisi pannaan pyörimään.

Vielä on aikaa puhua.

Niin, kuiskasit sanoja.

Aikasi loppuu ennen talvea.

Niin, uskon sinua,

aina ei kannata odottaa aamua.

Olet tehnyt lähtöä,

olet saanut nähtyä.

Pääset sateelta suojaan.

Näin muistan sinua,

lähtövalmiina.

Jokainen tunti,

jokainen hetki kadulla

voi olla ainoa, ainoa,

johon kannattaa tarttua.

Mutta, tiedän sä nautit.

Tiedän, sä olet elossa.

Tiedän, että elämää ei voi hallita.

Se kulkee, minne tahtoo,

vapaana.

Alan tänään sen tajuta.

Niin, kuiskasit sanoja,

aikasi loppuu ennen talvea.

Niin, uskon sinua,

aina ei kannata odottaa aamua.

Olet tehnyt lähtöä,

olet saanut nähtyä.

Pääset sateelta suojaan.

Näin muistan sinua,

lähtövalmiina.

Hei, sä laitat hymyn vielä kiertoon

Uppoudut viimeiseen tangoon.

Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa.

Viimeistä kertaa.

Haloo Helsinki! Lähtövalmiina

Tällä viikolla se sitten tuli. Tieto siitä, että Mindin sydämen sisällä on kasvain, johon ei ole parannuskeinoa. Ei lääkitystä, ei leikkausta, ei mitään. Kyseessä on niin harvinaislaatuinen kasvain, ettei mitään ennustettakaan voida antaa. Parhaimmillaan Mindin elämä voi jatkua vielä parikin vuotta hyvänä, pahimmillaan loppua jo huomenna.

Olo on ollut todella musertunut ja surullinen. Nuo tunteet on kuitenkin nyt siirrettävä syrjään ja keskityttävä nauttimaan siitä, mitä meillä vielä on. Tämä hetki. Mindi on suhtautunut elämänsä jokaiseen päivään sellaisella ilolla ja riemulla, kuin ne kaikki olisivat olleet hänen viimeisiään. Se on jakanut pennusta asti rakkauttaan ja hellyttään jokaiselle vastaan tulevalle ihmiselle. Kuin se olisi jo silloin tiennyt, että sen elämä ei tule kestämään yhtä pitkään kuin muiden.

Jo keväällä 2014 pelkäsin, että Mindin aika on lopussa, kun se sai joka kuukausi uuden sairausdiagnoosin. Kun siitä selvittiin, ajattelin että jokainen päivä sen jälkeen on jatkoaikaa. Nyt tuosta hetkestä on kulunut jo lähes kolme vuotta, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin tasaisia ja helppoja. Sisukas superkoirani on kuitenkin jaksanut tsempata sairauksistaan ja lääkityksistään huolimatta. Ja säilyttänyt elämänilonsa.

Ja siitä myös minun on pidettävä kiinni, vaikka väkisin. Mindi on ansainnut parhaan mahdollisen loppuelämän. Paljon iloa, onnea, hellyyttä, yhteistä aikaa ja rakkautta. Suremisen aika on vasta sitten lopullisten hyvästien jälkeen. Nyt ainoa tehtäväni on nauttia tästä yhteisestä loppumatkasta ja huolehtia siitä, ettei Mindi joudu kärsimään millään tavalla.