Pallo hukassa

Pää on täynnä ajatuksia, mutta en osaa purkaa niitä sanoiksi. Osa ajatuksista on niin henkilökohtaisia, etten halua niitä täällä jakaa, osa niin ahdistavia, etten halua niitä työstää ja toiset vaan niin tylsiä, etten halua niitä muistaa. Niin ihana kuin tuo kahden kuukauden reissu olikin, se tuntuu sekoittaneen koko elämäni. Tuntuu, etten osaisi enää elää elämääni tai sitten en vain halua.

 

Olen aina rakastanut kotiinpaluun riemua ja odotin sitä suurella innolla. Ja olihan se ihanaa nähdä taas kaikki rakkaat ja päästä omaan kotiin, mutta jo alle kahdessa viikossa arkinen totuus on iskeytynyt vasten kasvojani. Olen taas se ahdistunut ihmisraunio, jonka jätin taakseni tammikuussa. Ja elämäni tuntuu olevan umpisolmu, jota en kykene avaamaan. 

 

Gradun taakka painaa edelleen harteitani, enkä silti ole saanut kirjoitettua siihen kuin ehkä kolme riviä tällä viikolla. Matkakamat ovat maanneet viikon lattiallani ja edelleen osa niistä on purkamatta. En jaksa siivota, kaikki kokkausyritykseni ovat päätyneet katastrofiin ja olen syönyt viikossa varmaan 10 kiloa karkkia. Aluksi nauratti taas oma aikaansaamattomuuteni, mutta nyt vain ärsyttää. Kun siihen vielä lisätään, että ihmissuhderintamallakin olen taas saanut turpaani, niin väkisinkin mielenperukoille hiipii ajatus karkumatkasta jonnekin toiseen todellisuuteen. Miksi tulin takaisin?

 

Pääni sisäinen kaaos muistuttaa paljon lattialtani löytyvää sotkua, jonka olen onneksi jo saanut melkein purettua. Jos sitä seuraavaksi saisi siivottua sen sisäisenkin sotkun! 



 

Eniten ahdistaa kuitenkin tulevaisuus. Nyt kun valmistumisen pitäisi alkaa olla jo lähellä, en tiedä haluanko sitä sittenkään. Olenkin alkanut kehitellä jatko-opintosuunnitelmia, jotta saisin lykättyä "aikuisuutta" vielä vuodella. Minä, joka vannoin ettei minusta tule mitään ikuisuusopiskelijaa, vaan haluan työelämään heti, mieluiten nyt. Jos kuitenkin päätän valmistua jo alkuperäisten suunnitelmien mukaan toukokuussa, joudun kohtaamaan sen faktan, ettei minulla ole hajuakaan, missä tulen olemaan kesällä saati sitten syksyllä.

 

Olen yhdessä elämäni suurimmista tienristeyksistä ja mahdollisuuksien ovet ovat avoinna joka suuntaan. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi kiljua riemusta. Sen sijaan haluaisin vetää käsijarrusta tai peittää silmäni ja toivoa, etten päädy penkkaan. Kaikista eniten toivoisin kuitenkin vain selvää tienviittaa, jossa lukisi, mikä suunta on minulle se oikea.

 

No, jotta ei menisi taas liian syvälliseksi, niin otetaan tähän loppuun peruslätinää säästä, uudesta älypuhelimesta ja Camillan kanssa vietetystä loppuviikosta. 

 

Minähän toivoin, että palatessani reissusta täällä odottaisi täydelliset talvikelit. No, toisin kävi ja sain palata samanlaiseen harmauteen kuin mistä lähdinkin. Aluksi sekin masensi, mutta kuluvalla viikolla kelit olivat jo niin ihanan  aurinkoset ja keväiset, että aloinkin olla taas ihan tyytyväinen niihin.

 



No, sittenhän piti tietysti tulla tuo pirun takatalvi tai miksi tuota loskamaisemaa oikein voikaan kutsua. Inhoan tällaisia väliinputoojakelejä, pitää joko olla selvästi talvi tai kevät, ei jotain epämääräistä moskaa, niin kuin tämä.

 



 

Se oli viimeinen valituksenaiheeni, nyt jotain positiivisempaakin vaihteeksi. Siirryin sitten minäkin vihdoin tällä viikolla älypuhelinaikaan, kun sain vanhemmiltani synttärilahjaksi Nokian Lumia 620:n. Ainoa kriteerinihän uudelle puhelimelle oli, että sen on oltava pinkki, joten sitä sitten etsittiin kissojen ja koirien kanssa, mutta lopulta sain kuin sainkin pinkin unelmani. Yllättävän nopeasti tuon käyttöön on jo tottunut ja tähän asti ainoa negatiivinen puoli, minkä olen todennut tuosta, on se, ettei sitä voi käyttää hanskat kädessä. Mutta eiköhän senkin kanssa kykene elämään!

 

 



Loppuviikko on tosiaan kulunut tiivisti Camillan kanssa, kun olemme kironneet yhdessä elämää. Eilen muuten keksimme vihdoin syyn sille, miksi elämä koettelee meitä taas kovemmalla kädellä. Syynä tietysti tuo upea reissumme, joka onnistui aivan liian hyvin. Viimeinen niitti oli ihan varmasti se sviittiyö Marina Bay Sandsissa Emilyn synttäreiden kunniaksi! Joten Emily, syytämme jälleen sinua tästä kaikesta, kiva, että lähdit karkuun sinne Ausseihin ja jätit meidät tänne kärsimään :P

 

Lauantaina päätettiin edes hetkeksi lopettaa surkuttelu ja lähdimme Turun kiipeilypalatsiin haastamaan itseämme. En ollut seinäkiipeillyt vuosiin, mutta se oli edelleen hauskaa puuhaa. Oli ihana tunne saada adrenaliini virtaamaan oikein kunnolla ja tuntea, kuinka kroppa joutui ihan äärirajoille. Tuntuu vielä tänäänkin yläkropassa, että jotain tuli tehtyäkin!

 



 

Loppuilta kuluikin sitten tortilloja tehden ja syöden, ysärihittejä fiilistellen, elämää ja miehiä kiroten, Backstreet Boys keikkamatkaa ja kesää suunnitellen ja epämääräisiä telkkariohjelmia seuraten. Tyttöjen laatuaikaa siis parhaimmillaan <3 Lopulta kyllästyttiin rypemään itsesäälissä ja päätettiin, että ensi viikkoon suuntaamme positiivisemmalla asenteella, jos sen kautta elämäkin alkaisi taas näyttäytyä paremmassa valossa. Saa nähdä, miten pitkälle tuo asennemuutos sitten kestää ja kantaa.

 

On niitä, jotka jäävät ja toisia, jotka lähtevät.
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa,
eikä koskaan saa antaa periksi.
-Tove Jansson