Otsikossa tiivistyy mielestäni tärkein ajatus elämisestä. Kun sen vain muistaisi vielä kaiken arjen pyörityksen keskellä. Siksipä päätin "tatuoida" sen seinääni, jotta tuo ajatus osuisi silmiini ja sitä kautta toivottavasti myös mieleeni joka ikinen päivä. Kävimme keskiviikkona katsomassa Emilyn kanssa elokuvan Oli aikakin, joka käsitteli samaa aihetta romanttisen komedian muodossa. Elokuvana se ei ehkä ollut maailmaa mullistava, mutta se oli hieno muistutus siitä, mikä elämässä loppujen lopuksi on tärkeää. Ja siitä, miten arkisen elämänkin voi nähdä mustavalkoisten tai värikkäiden lasien läpi. Tuntuu, että nykyään kaikilla on niin kiire suorittaa omaa elämäänsä, ettei muisteta enää nauttia elämän pienistä iloista.
Ikuisena haaveilijana vietän aikaani pää pilvissä välillä liiankin kanssa. Se on mukavaa ajanviettoa, mutta välillä toki turhauttavaakin. Nuorempana uskoin haaveiden toteutuvan, jos niiden toteutumista toivoisi tarpeeksi. Niinpä toivoin aina synttärikynttilöitä tai irronnutta ripseä puhaltaessa, nähdessäni tähdenlennon, heitellessäni kolikoita toivomuslähteisiin tai silloin kuin kello näytti 23.23. Toivon noissa tilanteissa toki edelleenkin, mutta ikä on tuonut ymmärryksen siitä, että useimmat unelmat eivät toteudu toivomalla vaan tekemällä. Jokaisen unelman eteen täytyy olla valmis näkemään vaivaa, koska harvemmin mikään tässä maailmassa tulee ilmaiseksi.
Hetkessä eläminen taas on ollut minulle se selkeästi vaikeammin toteutettavissa oleva osa. Vaikka pystyn siihen matkustaessa, arjessa se vain jotenkin aina tuppaa unohtumaan ja päivät etenevät harmaana massana. Kun joku sitten kysyy, mitä olen tehnyt kuluneen viikon aikana, vastaan usein: "En oikestaan mitään erikoista." Tällä viikolla aloin kuitenkin miettiä, ettei hetkessä eläminen ehkä tarkoitakaan sitä, että joka päivä pitäisi riehaantua johonkin todella erikoiseen, kokeilla uusia asioita tai hypätä päämäärättömästi junaan tai lentokoneeseen. Ehkä se onkin vain sitä, että muistaa pysähtyä nauttimaan elämän pienistä ja suurista iloista ja yrittää niiden avulla pienentää vastoinkäymisten aiheuttamaa turhautumista.
Tällaisia asioita elämääni on viikon aikana kuulunut:
Viime lauantaina kävimme Emilyn kanssa Turun kirja-, ruoka-, viini- ja tiedemessuilla. Olimme siellä kolme tuntia, mutta tuntui, ettei se oikein riittänyt vielä mihinkään. Mielenkiintoista katsottavaa, kuunneltavaa ja ostettavaa oli niin paljon, että meille tuli lopulta hirveä kiire, jotta kerkesimme tehdä edes osan kaikesta, mitä olimme suunnitelleet. Kirjamessuilla bongasimme muun muassa Jenni Haukion, Outi Pakkasen ja Peter Franzénin, jonka haastattelua olimme myös kuuntelemassa. Mukaan tarttui pari pokkaria, jotka ajattelin aluksi siirtää suosiolla odottamaan joululomaa, mutta sitten muistin taas, että elämästä pitää nauttia nyt ja tässä, eikä vasta joululomalla, joten päätin lukea ainakin toisen niistä jo nyt. Silläkin uhalla, että se vahingoittaa graduprojektini etenemistä.
Tiedemessuilla kävimme moikkaamassa OKL:n pisteellä tuttuja, tutustuimme opetuspeleihin ja nolasimme itsemme tekemällä ylioppilaskokeiden reaalikokeen ei niin hyvällä menestyksellä. Kyllä meistä silti ihan päteviä opettajia vielä joku päivä tulee, ainakin toivottavasti :D Lisäksi Emilyn poikaystävä piti messuilla niin hyvän myyntipuheen Microsoft Surface tabletista (ja olihan se myös todella hyvässä opiskelijatarjouksessa), että sellainen on nyt sitten ehkä matkalla luokseni. Miten niin piti säästää Thaimaan matkaa varten, PRKL!!??
Kaiken tämän messuhässäkän takia ruokamessuilla kiertelyyn jäi aivan liian vähän aikaa, joten poukkoilimme pitkin ruokaosastoa ahmien kaikkea mahdollista maisteltavaa suuhumme. Onneksi yhdellä pisteellä myyjä otti ohjat käsiinsä ja latoi meille kassiin kolme leipää ja neljä mustikkapiirakkaa 5 eurolla, joten saatiin sieltäkin jotain mukaan. Tästä innostuneena päädyin vielä ostamaan ylihintaisen, pinkin valkosipulinpuristimen 15 eurolla. Mutta ainakin se sopii täydellisesti keittiöni väreihin ja kestää toivottavasti koko loppu elämän (ainakin parempi ois tuolla hinnalla!) Loppuilta kuluikin vähän yllättävissä merkeissä. Ei siitä sen enempää kuin että, jos yhdistää kaksi blondia ja auton, niin lopputulos on aika lähellä katastrofia. No, selvittiin siitäkin sitten lopulta ja ainakin naurua taas riitti.
Ruokamessuista päästäänkin sujuvasti lihattomaan lokakuuhun, joka on osaltani alkanut yllättävän hyvin. Sain tietää tästä hankkeesta vasta viime viikonloppuna, mutta jotenkin alitajuisesti olin syönyt koko lokakuun alun pelkkää kasvisruokaa. No täysin lihattomana ruokavalioni ei ole tällä viikolla pysynyt, koska äiti toi tullessaan niin loistavaa kanakastiketta, että sitä oli vain pakko syödä. Kanan lisäksi olen syönyt myös kalaa, mutta punaista lihaa en ole vielä suuhuni laittanut. Olen lihansyöjä, enkä siitä muuksi muutu, mutta viime aikoina olen löytänyt kasvisruuan mahdollisuudet aivan uudella tavalla.
 |
| Pari esimerkkiä kasvisruuistani, bataatti-porkkanakeitto ja soijarouhe-bolognese, nam! |
Kanakastikkeesta voinkin sitten siirtyä viime sunnuntaihin, jolloin vanhempani ja mummini tulivat vierailulle luokseni. Kun äiti soitti perjantaina ja kysyi asiasta, ajattelin vaistomaisesti: "Miksi juuri nyt?" Maanantain tentti kolkutteli jo takaraivossa, kämppä oli aivan hujan hajan ja tiesin, etten kerkeisi valmistaa mitään tarjottavaa. Vastasin kuitenki: "Tottakai se käy" ja onneksi vastasin. Liian usein asioista tulee kieltäydyttä vain, koska ne aiheuttavat jonkinlaista päänvaivaa.
Pienellä siivouksella, kaupassa käynnillä ja tenttiin lukemisen vähentämisellä siitäkin selvittiin. Vierailun tuoma ilo, kun oli kuitenkin monin verroin noiden arvoinen. Sitä paitsi aina, kun äiti tulee käymään, jää minulle käteen huomattavasti enemmän kuin mitä pystyn antamaan. Tälläkin kertaa äiti toi mukanaan herkullista ruokaa, uusia säilytyskoreja, kanervia pihalle ja olohuoneeni seinälle upean, maalaamansa taulun, jonka olin häneltä vartavasten tilannut. Lisäksi äiti ulkoilutti vielä Mindin ja tiskasi tiskit. Ai, miten niin mulla on maailman paras äiti? <3 Tietysti oli ihanaa nähdä myös isiä ja mummia. Tuollaisina hetkinä sitä tajuaa, miten onnekas olen, kun minulla on niin ihana perhe. Se, että kukaan heistä ei asu Turussa, onkin yksi täällä asumisen harvoista huonoista puolista.
Olen niin iloinen tuosta taulusta. Se on täydellinen ja sopii loistavasti olohuoneeseeni. Äidin oli alunperin tarkoitus maalata siihen itse myös puu, mutta koska hän pelkäsi sen menevän pilalle, se jäi tekemättä. Aluksi ajattelin, että taulu saa olla ihan sellaisenaan, kun siinä on niin upeat värit, mutta sitten törmäsin netissä alennuksessa olevaan sisustustarraan, joka sopi just eikä melkein osaksi taulua. Niinpä taulu täydentyi tällä viikolla vielä puulla.
 |
| Kanervat toivat väriä pihalleni. |
Tällä viikolla suhteeni OKL:ään ja yliopistoon on ollut myös melkoisessa vuoristoradassa. Kaikki alkoi maanantain tentistä, joka oli viimeiseni OKL:n puolella (apua, toi koulu loppuu oikeesti pian :O). Sen kunniaksi olin lukenut/selaillut kaikki tenttimateriaalit, paitsi yhden artikkelin, jota en vain ollut löytänyt mistään yliopiston tietokannoista. No, tottakai koko tentin ensimmäinen kysymys oli sitten kyseisestä artikkelista, jolloin aloin nähdä pelkkää punaista! Kirosin koko OKL:n jälleen kerran alimpaan helvettiin, jonka jälkeen yritin koota itseni ja vastata ensin kahteen muuhun kysymykseen.
Tilanne oli vielä hallussa siihen asti, kunnes viimeisessä kysymyksessä pyydettiin arvioimaan lukemani kirjallisuuden perusteella saamani opettajankoulutuksen vahvuuksia ja heikkouksia. Silloin pimahti! Purin koko viiden vuoden patoumat koulutusta kohtaan paperille ja yllättäen niitä heikkouksia löytyi sillä hetkellä aika paljon enemmän kuin vahvuuksia. Sen jälkeen siirryin kysymykseen yksi, jonka alkuun kirjoitin suoraan, etten kyseistä artikkelia ole lukenut ja, että toivoisin tulevaisuudessa helpommin saatavilla olevaa tenttimateriaalia. Sitten sepustin oman näkemykseni kysymyksen aiheesta paperille ja lähdin raivoa kihisten ulos tenttisalista.
Tuon jälkeen purin raivoni useammallekin ihmiselle, joiden avulla osasin myös alkaa nauraa koko tilanteelle. Sen jälkeen raivo alkoi muuttua noloudeksi, koska kyseisen tentin tarkastaisi yksi koko laitoksen merkittävimmistä kasvatustieteen professoreista. Mielessäni aloin jo kuvitella, että ehkä minut erotetaan yliopistosta tai jotain muuta vastaavaa, mutta toisin kävi. Sain tentistä 4:n siis NELOSEN!!! :D En oikein vieläkään usko sitä todeksi, olen shokissa.
Olen aina uskonut siihen, että yliopisto on muuttumaton, menneisyydessä laahaava instituutio, joka ei osaa ottaa vastaan minkäänlaista itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Mutta nyt tuo uskomus on ainakin kerran todistettu vääräksi. Onko maailmassa enää mitään asiaa, mihin luottaa, kun yliopistokin alkaa osoittaa kehityksen merkkejä? ;D Suorat sanat kantavat sittenkin pidemmälle kuin omassa mielessään kyräileminen. Pitäisi ehkä alkaa harrastaa useamminkin. Tein itselleni lupauksen, että tuosta kiitoksena yritän ainakin koko loppu kuun olla valittamatta yliopistosta. Helppoa se ei tule olemaan, koska graduangst on edelleen vahvasti päällä, vaikka tällä viikolla olenkin saanut tukea SPSS:n käytössä ja päässyt taas ihan kiitettävästi eteenpäin sen kanssa. Jos sitä vaikka ensi viikolla olisi tutkimustuloksistakin jo jotain mustaa valkoisella.
Ja sitten on kerrottava vielä yksi asia, joka ei liity mitenkään mihinkään, paitsi siihen, että nautinnot elämässä voivat olla hyvinkin pieniä. Ostin tällä viikolla vuosien tauon jälkeen itselleni velourasun, koska edellisestäni menin tyhmänä luopumaan miehen takia (se oli muka ruma!!!). Jälleen asioita, joita en tekisi enää koskaan uudestaan. Joka tapauksessa tällä viikolla olen saanut taas upota siihen täydelliseen pehmeyteen, jonka vain velourasu voi tarjota. Taivaallista!!!
 |
| Se tunne, kun voi aamulla vetää pehmoisen velourasun päälle ja käpertyä takaisin sänkyyn röhnäämään :) |
Elämäni ei tällä hetkellä ole siis perusarkea kummoisempaa, mutta olen silti enemmän kuin tyytyväinen siihen. Viikon kohokohtien ei aina tarvitse olla messuja, perheen näkemistä, uutta velourasua tai yllättävää tenttimenestystä erikoisempaa. Ne ovat niitä arjen pieniä iloja, jotka saavat jaksamaan vastoinkäymisistä huolimatta. Ja niitä asioita, jotka tekevät elämästä niin paljon parempaa.
Huh, tulipas taas kilometripostaus. Jos saisin siirrettyä tämän kirjoitusinnon graduuni, niin sehän olisi jo valmis parissa viikossa :D No, jos jaksoit lukea loppuun, niin oikein mukavaa viikonloppua sinulle. Katsokaahan muutkin välillä elämää niiden värikkäiden lasien läpi ja saatatte yllättyä, miten ihanaa teidän elämä oikeastaan onkaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti