Huolista suurin

Olin jo alustavasti tehnyt koonnin, miten olen viimeisen kahden viikon aikana pyrkinyt kiinnittämään taas enemmän huomiota elämän pieniin iloihin, jotka tekevät arjesta edes jotenkin siedettävää kaiken stressin keskellä. Torstaina kuitenkin tapahtui jotain täysin odottamatonta ja olen siitä lähtien ollut niin huolissani, että tuntuisi täysin järjettömältä kirjoitaa siitä, miten kivaa on, että kevät on taas täällä ja muuta jonninjoutavaa.  

Elämässä on olemassa huolia ja sitten on HUOLIA. Torstaina oli kyse jälkimmäisestä. HUOLESTA, joka salpasi hengityksen, aiheutti hysteerisiä itkukohtauksia ja sai unohtamaan kaiken muun ympärillä tapahtuvan. Mindi sai nimittäin jonkinlaisen epileptisen kohtauksen. Kohtaus alkoi ilman minkäänlaisia varoitusmerkkejä, kun makoilimme sängyllä. Yhtäkkiä Mindin kaikki raajat alkoivat kouristella ja se ei pystynyt nousemaan ylös, vaikka kuinka yritin auttaa. Menin tietysti ihan shokkiin, mutta yritin parhaani mukaan pysyä rauhallisena ja rauhoitella myös Mindiä, joka oli tajuissaan koko kohtauksen ajan. 

Mindi toipui kohtauksesta onneksi tosi nopeasti ja oli jo pian oma reipas itsensä. Siinä vaiheessa oma shokkini purkautui tietysti täysin hallitsemattomana itkukohtauksena, jota Mindi yritti saada loppumaan nuolemalla kaikki kyyneleet kasvoiltani. Ei varmaan tarvitse erikseen selittää, miksi rakastan tuota koiraa eniten maailmassa! 

Kun sain itseni vähän koottua, soitin tietysti eläinlääkäriin, josta sain hyvää ja rauhoittavaa palvelua. Saimme ajan vasta seuraavalle päivälle, joten koko seuraava vuorokausi kului melko sekavissa tunnelmissa. Onneksi Mindi oli täysin oma, iloinen itsensä, eikä oireillut enää mitenkään. Itse taas sain koko vuorokauden itkukohtauksia, joiden jälkeen kokosin itseni, vain murtuakseni uudestaan. Onneksi sain sentään yhteyden vanhempiini, jotka rauhoittelivat ja lupasivat tulla heti Turkuun, jos tilanne sitä vaatisi. 

Yö kului jatkuvasti heräillen, kun halusin olla koko ajan varma, että Mindillä on kaikki hyvin. Perjantaina menimme sitten eläinlääkäri PetVetiin, jossa Mindille tehtiin lääkärintarkistus ja otettiin verikoe Episodic Falling Syndrom-tutkimuksia varten. Tulosten pitäisi tulla kahden viikon kuluessa, joten ei auta muuta kuin toivoa parasta. Cavalierithan ovat, kiitos ihmisten järjettömän jalostuksen, yksi sairaimmista koiraroduista ja niillä on useita perinnöllisiä sairauksia. Luonteeltansa ne ovat kuitenkin täyttä kultaa, mikä onkin tehnyt niistä yhden suosituimmista koiraroduista.

Vaikka tiesin nuo asiat ennen Mindin hankintaa, niin aina sitä vain ajattelee, että kyllä se oma koira on terve ja elää pitkän ja hyvän elämän. Mutta entä jos ei? Tuon musertavan ajatuksen olen joutunut kohtaamaan viime päivinä aivan liian monta kertaa. Mindi, jos kuka, on hyvän ja terveen elämän ansainnut. Se ei halua kenellekään koskaan mitään pahaa, päinvastoin, se tuntuu vain haluavan ilahduttaa elämänsä aikana mahdollisimman montaa ihmistä. Elämä ei kuitenkaan aina ole oikeudenmukaista ja pahoja asioita tapahtuu myös niille parhaimmillekin tyypeille.

Harva, jos kukaan, pystyy ymmärtämään, miten paljon Mindi minulle merkitsee. Mindi on se, jolle kerron ne asiat, joista en pysty muille puhumaan. Mindi on se, joka saa hymyn huulilleni kaikista synkimpänäkin päivänä. Mindi on se, joka pitää minut kiinni elämässä ja arjen rutiineissa. Mindi on se, joka painautuu vasten kasvojani ja nuolee ne kyynelistä, silloin kun koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan. Mindi on lemmikki, Mindi on ystävä, Mindi on perheenjäsen, Mindi on korvaamaton.

Koira ei välitä, oletko rikas vai köyhä, fiksu vai tyhmä, kaunis vai ruma.
Jos annat sille sydämesi, se antaa sinulle omansa <3

En halua maalata piruja seinille, vaan uskon ja toivon koko sydämestäni, että kyseessä oli vain kertaluontoinen kohtaus, joka ei toistu enää koskaan. Sen takia yritänkin jatkaa mahdollisimman normaalia elämää Mindin kanssa, vaikka olenkin viime päivinä linnoittautunut Mindin luokse 24/7. Elämässä ei kuitenkaan voi tietää mitään etukäteen, joten tulevaa on turha murehtia liikaa.

Kohtaus sai kuitenkin minut jälleen kerran tajuamaan elämän haurauden. Koskaan ei voi tietää, koska eteen tulee jonkun rakkaan tai itsensä viimeinen päivä. Parasta olisikin kai pyrkiä elämään niin, ettei mikään tärkeä jää sanomatta tai mikään turha erimielisyys jää painamaan hampaankoloon. Se taas onkin huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty, mutta itse pyrin siihen nyt taas hiukan enemmän. Niinpä päivän suunnitelmissa on löhöilyä, herkuttelua ja lenkkeilyä Mindin kanssa. Gradu saa nyt jäädä paitsioon, elämässä kun on aika paljon tärkeämpiäkin asioita.

Muistakaahan muutkin pitää hyvää huolta rakkaistanne tänään ja kaikkina muina päivinä :)