Tämän haasteosion tekeminen oli ehkä kaikista helpoin tähän asti, koska olen varsinainen itkupilli. Yritin valita pillityselokuvat useammasta genrestä, jotta niiden esittely ei kävisi tylsäksi. Yleisesti ottaen herkistyn paljon enemmän elokuvista, joissa pääosaa esittävät eläimet. Ihmisten tuskaa ja kuolemaa pystyn katsomaan helposti silmää räpäyttämättä, mutta kun on kyse eläimistä, patoni aukeavat käsittämättömän helposti. Mutta tässä olisi minun kolme takuuvarmaa pillitysleffaa, jotka olen kaikki katsonut lähiaikoina varmistaakseni, että ne itkettävät edelleen.
Kaikkien aikojen pahimmat itkutulvat aiheuttaa edelleen elokuva Marley & Me. Tykästyin ja vollotin aikanaan lukiessani John Groganin kirjan, johon elokuva perustuu, eikä elokuva jää ainakaan kakkoseksi kyynelten määrässä. Elokuvana se ei ole kummoinen ja näyttelijät ovat keskinkertaisia, mutta silti vollotan aina noin viimeiset puoli tuntia lähes taukoamatta. Romanttinen komedia kertoo John ja Jenny Groganin perheen tarinan, jonka kiinteänä osana hyörii täystuho labradori nimeltä Marley. Elokuvaan mahtuu iloa ja surua, riemua ja hampaidenkiristelyä, kolmen lapsen syntymät, muuttoja, työpaikanvaihdoksia ja rutkasti Marleyn toinen toistaan pahempia tempauksia.
Huonoista puolistaan huolimatta Marleysta muodostuu tärkeä perheenjäsen ja luotettava ystävä, jonka lähtö tuonpuoleiseen jättää aukon jokaisen Groganin perheenjäsenen sydämeen. Se on ehkä asia, jonka vain rakkaan lemmikkinsä menettänyt voi ymmärtää, mutta uskon sen koskettavan muitakin kuin koiraihmisiä. Koiran ja ihmisen välille muodostuva suhde on jotakin ainutlaatuista. Koiran antama rakkaus on niin puhdasta ja aitoa, että samankaltaista pystyy saamaan vain harvoilta ihmisiltä, jos niiltäkään. Ja sellaisen rakkauden menettäminen koskettaa, itkettää ja musertaa. Aivan kuten John Grogan, myös minä jouduin aikanaan jättämään eläinlääkärissä hyvästit rakkaimmalle labradorilleni Geenalle, joka vei lähtiessään palan sydäntäni. Kyseinen elokuva muistuttaa tuosta päivästä niin elävästi, että kyynelkanavien tulvimista ei vain voi estää.
Seuraava elokuvavalinta edustakin sitten ihan toista äärilaitaa. Kuten sanoin, ihmisille saa tapahtua elokuvissa aika paljon pahaa, ennen kuin itkukanavani herkistyvät. Boys Don't Cry on kuitenkin elokuva, joka pääsee joka kerta ihoni alle. Lähtökohtaisesti tositapahtumiin perustuvat elokuvat koskettavat minua aina enemmän kuin fiktiot, koska niiden tapahtumia ei vaan voi ohittaa pelkällä olankohautuksella. Brandon Teenan elämään perustuva elokuva on pysähdyttävä, järkyttävä ja uskomattoman koskettava. Se on elokuva, joka herättää ajatuksia ja tunteita vielä pitkään lopputekstienkin jälkeen.
On vaikea sanoa, kumpi itkettää enemmän, se järkyttävä väkivalta, jonka Brandon saa osakseen hänen todellisen sukupuolen paljastuttua pikkukaupungin umpimielisille öykkäreille vai se avoimuus, toiveikkuus ja rohkeus, jolla Brandon suhtautui elämään ja itseensä. Surullista on myös se, että elokuvan tapahtumista on vain 20 vuotta, eikä niiden toistuminen ole ikävä kyllä vieläkään mahdotonta. Homofobia elää ja voi hyvin vielä nyky-yhteiskunnassakin, mikä on tullut erittäin selväksi viime aikaisissa keskusteluissa. Itse ainakin haluan uskoa, että Brandonin kaltaiset ihmiset eivät kuolleet turhaan ja että vielä joku päivä ihmiset keskittyvät epäolennaisuuksien (kuten sukupuolen) sijasta olennaiseen eli rakkauteen.
Kolmantena nyyhkyleffanani on ehkä kaikkien aikojen Disney-elokuva eli Leijonakuningas. Elokuva, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja johon en silti kyllästy koskaan. Leijonakuninkaassa tiivistyy Disney-elokuvien hienous, koskettava tarina, hyvä musiikki, lapsiin ja aikuisiin pureva huumori sekä loistavat "päähenkilöt". Simba-leijonan tarina tempaa joka kerta minut mukaansa samalla lailla kuin ensimmäisellä kerralla. Ja Mufasan kuolema itkettää takuuvarmasti joka kerta.
Siinä siis minun kolme pillitysleffaani. Mitkä ovat sinun? :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti