Vihaan kyllästynyt

Olen niin loppu näihin ajankohtaisiin yhteiskuntakeskusteluihin, jotka käyvät päivä päivältä kuumempina. Mediaan ei tunnu mahtuvan tällä hetkellä kuin kaksi aihetta, hallitus ja pakolaiset. Kummastakin käytävät "keskustelut" ovat saaneet niin käsittämättömiä mittasuhteita, että pelottaa oikeasti, mihin tämä maailma on menossa. 

Itse pyrin aina ymmärtämään kaikkien osapuolten mielipiteet, vaikka itse olisinkin asioista aivan eri mieltä. Siksi en voi käsittää sitä suunnatonta vihaa, joka on noussut ääripäiden välille. He ovat tietysti vain pieni osa koko porukasta ja väliin mahtuu onneksi runsas joukko ihmisiä, jotka kykenevät näkemään kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välissä. Kuitenkin nämä ääripäiden edustajat nostetaan eniten esille mediassa, mikä vain lisää mielikuvaa kahtiajakoisesta Suomesta.

Tällaisissa tilanteissa sitä aina huomaa, minkälaisessa kuplassa monet suomalaiset oikein elävät. 10 vuoden nousukiito totutti ihmiset liian hyvään ja sai unohtamaan Suomen menneisyyden. Unohdettiin se, että Suomi ei ole aina ollut hyvinvointiyhteiskunta. Unohdettiin se, mistä tilanteesta itsenäistä Suomea on aikanaan lähdetty rakentamaan. Unohdettiin se, että suomalaisetkin ovat olleet pakolaisina sotiensa aikana. Ja unohdettiin jopa se, mitä lamasta selviäminen vaatii, vaikka edellisestä on vain parikymmentä vuotta.

Hyvinvointiyhteiskunnan hellässä huomassa eläminen päästää valloilleen ihmisten ahneuden. Kaikkea pitää saada aina vain enemmän, eikä mikään silti riitä. Se muuttaa suhteellisuudentajua ja tekee sokeaksi ympäristölle. Ja pahimmassa tapauksessa se tappaa empatian. Ei enää kyetä näkemään omaa napaa pidemmälle ja välittämään muiden ihmisten ahdingosta tai hädästä.

Olen samaa mieltä siitä, että hallituksen leikkaukset ovat kohdistuneet epätasaisesti niin, että yhteiskunnan heikoimmat joutuvat kantamaan raskaimman taakan. Jokaisen suomalaisen on kannettava yhtä raskas taakka, jotta saamme velkaantumisen loppumaan ja mahdollisuuden uuteen nousuun.

Mutta aivan yhtälailla ihmisten on tajuttava, että jostakin on vain pakko leikata. Eikä se tarkoita, etteikö nyt menetettäviä etuuksia voisi jonain päivänä saada takaisin. Vihapuheet eivät kuitenkaan aja kenenkään etuja. Välillä tulee miettineeksi, mitä kaikkea sillä energialla voitaisikaan saada aikaiseksi, jonka ihmiset käyttävät haukkumiseen, valittamiseen ja vihaamiseen.
 

Tähän vihaherkkään tilanteeseen osui sitten tietysti yksi kaikkien aikojen pahimmista pakolaiskriiseistä. Ei ollut vaikeaa arvata, mikä oli äänekkäin reaktio. Miksi meidän pitäisi auttaa, kun omatkin asiat on huonosti? Tuo on mielestäni reaktio, joka voi tulla ainoastaan ihmisiltä, jotka ovat vieraantuneet pahasti todellisuudesta. Niiltä, jotka ovat unohtaneet, että jos sinulla on katto pään päällä, töitä, ruokaa, vaatteita ja muuta omaisuutta, olet paljon rikkaampi kuin suurin osa maailman ihmisistä.

Suomeen on pesiytynyt vaarallinen tauti nimeltään välinpitämättömyys. Mielestäni ihmisen perusreaktio pitäisi hätää nähdessä nimittäin olla, miten voin auttaa. On samantekevää, onko kyseessä eksynyt lapsi, sairaskohtauksen saanut vanhus vai koditon pakolainen. Kukaan ei pärjää maailmassa yksin, eikä koskaan voi tietää, milloin hätä osuu omalle kohdalle. Etkö silloin toivoisi sinua autettavan? Auttaminen ei vaadi muuta kuin halua. Sitä voi tehdä niin monella tavalla. Joku antaa rahaa, toinen tavaroita ja kolmas aikaa. Tärkeintä on auttaa, eikä vain tykkäillä facebookissa, koska se ei auta ketään.
 

 

Lauttasaaren seurakunta keräsi pakolaisille miesten vaatteita, joita minulta ei yllättäen ihan hirveästi löytynyt. Mutta se ei estänyt minua auttamasta. Kerroin asiasta koulumme opettajille maanantaina ja viikon aikana he toivat yhteensä kymmenen säkkiä miesten vaatteita lahjoitettavaksi. Kuljetin vaatteet kirkolle eilen ja tänään, josta ne siirtyvät eteenpäin niitä kipeästi tarvitseville. Kirkolle myös hätämajoitetaan pakolaisia ainakin syyskuun loppuun asti, joista osan näin tänään. Ja voin kertoa niiden olevan väärässä, jotka kuvittelevat heidän olevan pelkästään nuoria miehiä. Pihalla leikki pieniä lapsia ja sisällä istui sekä nais- että miesseurueita.
 

Tietämättömyys aiheuttaa ennakkoluuloja ja ennakkoluulot luovat puolestaan pelkoja. Mielestäni meillä suomalaisilla ei ole kuitenkaan mitään syytä pelätä ihmisiä, jotka tulevat hädän ja pelon keskeltä. Tietysti joukosta pitää saada karsittua ne, joilla ei oikeasti ole hätää ja lähettää heidät takaisin.  Emme voi kuitenkaan kääntää selkää hätää kärsiville ihmisille vain sen takia, että toiset käyttävät sitä häikäilemättömästi hyväkseen.
 

Toivon, että jokainen löytää näinä hankalina aikoina itsestään selviytyjän ja auttajan. Eikä anna valtaa sisäiselle vihaajalleen. Vihaaminen on maailman helpointa. Ymmärtäminen, joustaminen, jakaminen ja auttaminen huomattavasti vaikeampaa. Mutta vihaamalla emme tästä suosta nouse. Uppoamme vain entistä syvemmälle.

Huh, tulipas avauduttua. No, jos se havahduttaa edes yhden kuplamaailmassa elävän, oli se sen arvoista. Tämän HH:n kappaleen myötä haluan muistuttaa kaikkia lukijoita ihmisyydestä ja toivottaa rentouttavaa viikonloppua :)

KesäHesa

Lauantaina Suomen kesä näytti hetken parempia puoliaan ja sen kunniaksi poistuimme Viivin kanssa jopa rakkaalta Saareltamme. Suunnitelmissamme oli mennä Suomenlinnaan, mutta kärsivällisyytemme ei riittänyt lauttajonossa seisoskeluun.

 

Niinpä päätimme siirtyä Kauppatorin ihmis- ja lokkivilinästä kohti viime vuonna avautunutta Finnair Skywheelia, jossa kumpikaan meistä ei ollut vielä käynyt kertaakaan. Toisin kuin London Eyehin, tähän maailmanpyörän ei ollut minkäänlaista jonoa. Lippu maksaa aikuiselta 12 euroa ja opiskelijalta 10 euroa.

 

 

Niinpä nousimme lähes tyhjään maailmanpyörän ihastelemaan Helsingin maisemia. Olin kyllä pettynyt siihen, miten vähän sieltä oikeastaan näki Helsinkiä. Maisemat rajoittuivat pelkkään keskusta-alueeseen ja merinäkymään. Jopa Lauttasaaren lintutornista näkee laajemmin Helsinkiä.

 



Olihan tuo ihan kiva päästä kokemaan, mutta en kyllä ihan heti menisi toiste, jos ei pääsisi ilmaiseksi. Jotenkin muuten hassua kulkea Helsingissä, kun tunnen itseni ihan turistiksi täällä, vaikka tämä onkin kotikaupunkini. Turkuvuodet tekivät selvästi tehtävänsä :D

 

Maailmanpyörästä suuntasimme Kauppahallin kautta kohti Kaivaria nauttimaan aurinkoisesta kesäpäivästä piknikin merkeissä. Ihmisiä oli yllättävän vähän liikkeellä, mikä ei haitannut meitä ollenkaan.

 

Päivä kului ihoa kärtsäten,  hölmöistä ja vakavista asioista jutellen, vammakuvia ottaen ja muun muassa lakritsipopcornilla herkutellen. Tuollaisista pienistä asioita koostuvat mielestäni täydelliset päivät. Nyt kun olemme nähneet Viivin kanssa paljon useammin kuin ennen, en osaa enää edes kuvitella, että asuisimme eri kaupungeissa. Paras ystävä on jotain mittaamattoman arvokasta <3

 

Päivän kääntyessä iltaan kävelimme rannan kautta takaisin kohti keskustaa, koska minun oli pakko saada maailman parasta jäätelöä. Suussa sulavan hyvää vanhanaikaista vaniljapuikkoa myydään ainoastaan Helsingin jäätelötehtaan kioskilla. Voi nam, miten hyvältä se taas maistuikaan!

 

 

Ilta jatkui omalta osaltani vielä hyvin myöhään (tai aikaiseen :D) Saarella kavereiden kanssa iltaa istuen. Loma on kyllä ihanaa, kun voi valvoa ja nukkua milloin vain haluaa. Tällä viikolla kutsuvat sitten jo torihommat parina päivänä ennen juhannusta. Juhannussuunnitelmat ovat taas ihan auki, toivon että saisimme koottua jonkinlaisen porukan meidän mökille Porvooseen, mutta saa nyt nähdä kuinka siinä käy.

 

Ainiin, jos jotakin kiinnostaa, mitä perjantaiselle Helsinki-päivän konsertille kävi, niin se näkyy ylläolevasta kuvasta. Porukkaa oli ihan älyttömästi ja konserttialueelle pääsemisestä ei tullut yhtään mitään. Koko alue oli peitetty niin, että sen ulkopuolelta ei oikeastaan nähnyt yhtään lavalle. Se oli mielestäni ihan älytöntä, koska kyseessä oli ILMAISKONSERTTI. Olen viimeksi ollut paikalla silloin, kun konsertti järjestettiin vielä Kaivarissa ja silloin lavalle kyllä näki, vaikka ei ollutkaan varsinaisella konserttialueella. Luulisi, että sen tarkoituksena olisi, että mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan konsertista, mutta ilmeisesti ei.

 

Niinpä kuuntelin vain Haloo Helsingin ja Elastisen keikat, joiden jälkeen lähdin sukumme matkatoimisto Olympian kesäjuhliin. Tarkoituksenani oli palata konserttiin vielä illemmasta, mutta sangria ja herkulliset tapakset veivät voiton surkeasti organisoidulta konsertilta.

 

Nyt on sitten ollut todistetusti kaksi kunnollista kesäpäivää, saa nähdä koska on seuraavien vuoro. Tällä hetkellä on taas aikamoinen ärsytys Suomen kesää kohtaan. Tätäkö tässä taas odotettiin koko vuosi kuin kuuta nousevaa? 15 astetta, tuulta ja sadetta. No, onneksi sadepäivieni riemuna on Tinder ja sen outoakin oudommat miehet :D

 

Mukavaa viikon jatkoa kaikille! :)

Minäkin olen Lenni

Sosiaalisessa mediassa on taas kuohunut viime aikoina, kun 4-vuotiaan Lennin äiti kirjoitti Facebookissa poikansa pukeutumiseen ja ulkonäköön kohdistuneista ikävistä kommenteista, jotka tulivat keltäs muultakaan kuin aikuisilta. Koko tekstin voit lukea tästä. Pääpointti on kuitenkin se, että Lenni tykkää muun muassa pinkistä, kimalluksesta, Hello Kittysta, jääkiekosta ja eläimistä. Hän pukeutuu välillä jalkapallopaitaan ja välillä vaaleanpunaiseen mekkoon ja pitää pitkiä hiuksiaan pinneillä. Tämä on sitten ollut aika monelle aikuiselle liikaa ja ovat nähneet asiaksensa kertoa ajatuksensa ääneen, niin että sekä Lenni että hänen vanhemmat ovat sen joutuneet kuulemaan.

 

Tuollainen vain saa niin raivon valtaan. Lenni on NELJÄ vuotta. Ja silti joidenkin mielestä on väärin, että hän kulkee sellaisissa vaatteissa, joista hän pitää. Ei mikään ihme, että ihmiset ovat niin pirun ahdistuneita, kun kaikki luovuus ja valinnanvapaus yritetään tappaa jo noin nuorena. Ärsyttää tämä maailma, jossa jokaisen on mahduttava johonkin lokeroon. Yhteiskunta kontrolloi jo niin paljon ihmistä, että eikö edes vaatekaapin voisi jättää rauhaan?

 

Osallistuin Lenniä tukevaan Facebook-kampanjaan näillä kuvilla tuhansien muiden ihmisten tavoin.
Mikään ei piristä sadepäivää paremmin kuin pinkki <3

 

Minulle pukeutuminen on tärkeä osa identiteettiäni ja tuntuisi hirveältä, jos joku alkaisi ääneen kyseenalaistaa vaatetustani. On mahtavaa, että voin joka aamu päättää itse, mitä haluan laittaa päälleni. Housut vai hameen, mustaa vai pinkkiä, neutraalia vai kimalletta? Ja se vapaus pitäisi olla myös kaikilla muilla. Jokainen saa ajatella toisten ulkonäöstä tai vaatetuksesta mitä ikinä haluaa, mutta jos se ei ole mitään positiivista, pitäkööt sen omana tietonaan.

 

Myös minä rakastan pinkkiä. Se on voimavärini. Rakastan myös Hello Kittya, kimalletta, jääkiekkoa ja eläimiä. Ihan niin kuin ihana Lenni. Välillä vedän päälleni Suomen pelipaidan (pinkkinä totta kai!) ja välillä mekon. Välillä vaellan rönttövaatteissa ja meikittä metsässä ja välillä tälläydyn huolella ja hukutan itseni koruihin. Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin itse haluaa. Jokaisella on oikeus pukea päällensä, mitä haluaa. Jokaisella on oikeus harrastaa niitä asioita, joita itse haluaa. Vika ei ole ikinä kiusatussa vaan kiusaajassa.

Luulisi, että vuonna 2015 voisi jo antaa kaikkien kukkien kukkia.

 

Lenni ja me kaikki muut olemme upeita juuri sellaisina kuin olemme. Annetaanhan siis muidenkin olla? :)

Teknisiä vaikeuksia

Kuinkakohan monetta kertaa joudun toteamaan, että minä ja teknologia emme kuulu yhteen? Rakas, pinkki Lumiani, joka petti minut Etelä-Afrikassa, päätti tehdä saman tempun minulle uudestaan. Onkohan tämä rangaistus siitä, että ainoa ominaisuus mitä kännykältäni vaadin oli pinkki väri? Perkeleen tekniikka!

 

Back to basics!

 

 

Niinpä olen palannut taas takaisin  yhteen kivikautisen, etelä-afrikkalaisen kännykkäni kanssa. Hyvästi jatkuva netin selailu, hyvästi whatsapp, hyvästi Tinder, hyvästi ääkköset, onneksi en taas teihin tässä parin kuukauden aikana kerennytkään tottua. Tästä episodista johtuen menetin myös kuvat, jotka otin sunnuntaina käydessäni matkamessuilla ja sen takia en ole kyennyt tekemään postausta niistä tai tämän vuoden matkasuunnitelmista.

 

Reissusuunnitelmia on kuitenkin tullut jo useampi ja aion ottaa itseäni niskasta kiinni tässä lähiaikoina ja kirjoittaa niistä kuvilla tai ilman. Jotenkin tämä arki on vain imaissut mukanaan ja päivät kuluvat ilman, että saan töiden lisäksi mitään merkittävää aikaiseksi. Tänään sentään purin joulun pois kodistani, edistystä!

 

Päivät eskarissa ovat täynnä vilinää ja vilskettä. Välillä saa raivota pää punaisena ja välillä taas sydän on pakahtua, kun oppilaat tulevat halaamaan, kehumaan tai lahjomaan piirustuksilla. Viime viikolla pääsin myös jäälle pitkästä aikaa, kun paineltiin lasten kanssa luistelemaan. Sitä täytyisi kyllä alkaa harrastaa useamminkin, on sen verran hauskaa puuhaa.

 

Eskariopen arkea :)

Synttäritkin jo odottavat ihan nurkan takana ja aion ottaa ilon irti siitä, että ne osuvat perjantaille. Jos vain jaksan, yritän kirjoitella jonkinlaisen pikakatsauksen tähän pian NELJÄNNESVUOSISADAN mittaiseen elämääni. Huh, kuulostaapa pahalta, mutta pyrin hillitsemään kriisini! Yritän laskeutua tasapainoiseen zen-tilaan ja ajatella, ettei haittaa, vaikkei elämässäni ole oikeastaan mitään järkeä. Missä nyt ylipäätänsä on?

 

Nyt koisimaan, ettei tämä järjettömyys lähde taas ihan käsistä ja jaksan huomenna metsäretkeillä eskareitten kanssa. Hyvää yötä! :)

Liian suuria odotuksia

Tänään oli tarkoitus julkaista pohdintoja kodin merkityksestä ja kuvia uudesta kodistani, mutta, koska kyseessä on minun elämä, kaikki ei taas mennyt niin kuin Strömsössä. En edes jaksa selittää koko kuviota, niin paljon ärsyttää, kun täällä ei vieläkään ole kaikki niin kuin pitäisi. Tällä kertaa se ei edes pelkästään johdu omasta aikaansaamattomuudestani, vaan myös minusta riippumattomista tekijöistä. Mutta kyllä ne kuvat vielä tulevat, toivottavasti jo ensi viikolla.

 

Muun muassa tuosta johtuen pinna on tällä hetkellä aika kireänä, kun menin lupaamaan perheelleni pitäväni tuparit huomenna. Kämppä on edelleen kaaoksessa ja pitäisi vielä leipoakin jossain välissä. Niinpä päätin tulla avautumaan blogiini asiasta, mikä varmasti edistää asiaa ihan älyttömästi. No, välillä on vaan pakko purkaa paineita!

 

Tällä viikolla olen tajunnut luoneeni aivan liian suuria odotuksia itseäni kohtaan ja huomannut lähes päivittäin turhautuvani, kun ne odotukset eivät täytykään. Olen tuntenut itseni lusmuksi, vaikka olen ollut kolmena päivänä sijaisena. Olen pitänyt itseäni säälittävänä, kun olen joutunut pyytämään apua vanhemmiltani Mindin hoidossa tai asuntoon liittyvissä asioissa. Olen kironnut itseäni, kun en ole jaksanut järjestellä loppuja tavaroitani tai siivota. Olen soimannut itseäni, kun olen jättänyt yhdenkin treenin välistä ja sortunut sen sijasta herkuttelemaan.

 

Sen lisäksi, että olen odottanut itseltäni liikoja, olen odottanut sitä myös muilta. Ja kun ihmiset eivät sitten olekaan toimineet odotusteni mukaisesti, henkinen pikkulapseni on nostanut itkupotkuraivarit pääni sisällä. Tällä viikolla noita tunteita on herättänyt muun muassa läheiseni, miehet ja oppilaat. Siinä sitä sitten on vain yrittänyt purra hammasta ja pidätellä kyyneleitä, kun olisi tehnyt mieli huutaa ja hakata raivopäisesti kaikkea.

 

En minä halua olla tuollainen ihminen. En halua olla täydellisyyden tavoittelija, joka puskee itseään ylisuorittamiseen. En myöskään halua olla kiukutteleva ja itsekeskeinen kakara, joka polkee jalkaansa, kun kaikki ei menekään oman pillin mukaan. Ehkä tämä muutto sekä  kaikkeen uuteen ja vanhaan tottuminen ovat sittenkin verottaneet enemmän voimavarojani kuin olen suostunut itselleni myöntämään.

 

On muistutettava itseään siitä, että on okei, jos ei jaksa. Ei joka päivä tarvitse saada aikaan suuria tekoja. Joskus päivän tärkein teko voi olla se, että kaappaa koiransa kainaloon ja antaa sille sen kaipaamaa huomiota. Tai se, että saa ystävänsä purskahtamaan nauruun ankean päivän jälkeen. Tai se, että pysähtyy aidosti kuuntelemaan, mitä asioita oppilaalla on mielessä.

On myös okei ärsyyntyä maailman pienimmistä asioista, kunhan niitä ei jää märehtimään loputtomasti. Niinpä lopetan niiden miettimisen tähän ja keskityn taas niihin piristäviin asioihin, kuten tähän ihanaan piirustukseen, jonka sain yhdeltä oppilaalta. Taidan laittaa sen jääkaapin oveen, jos sen voimalla saisin väkerrettyä vaikka sen kakun. Siivota kerkeää sitten huomennakin!

Hyvää viikonloppua ja itsenäisyyspäivää kaikille :)



Kesähaaste 4/23: 7 asiaa, joita inhoan

Juhannus oli ja meni ja tänään alkoi työt Porvoon torilla mansikanmyyjänä. Juhannus kului lopulta sekä kaupungissa että maalla melko rauhallisissa merkeissä. Eka työpäiväkin sujui kivasti ja melko rauhallisesti kiitos sateisen ilman. Uskon, että tulen viihtymään noissa hommissa tosi hyvin, varsinkin jos ilmat vielä paranevat :)

Havahduin siihen, että pitäisi varmaan taas kirjoitella yksi kesähaaste alta pois, mutta inspistä ei oikein tuntunut löytyvän. Mulla on päällä nyt joku ihme positiivisuusvimma, joten tuntui vaikealta alkaa kirjoittaa asioista, joita inhoaa. Niinpä päätin vain pikaisesti listata 7 ensimmäisenä päähäni pälkähtävää inhokkia, jonka luulisi olevan helppo nakki tällaiselle valituksen maailmanmestarille. Ihme kyllä, pää löi vaan tyhjää ja näiden asioiden keksimiseen meni huomattavasti kauemmin kuin asioiden, joita rakastan keksimiseen. Tässä ne kuitenkin ovat, ilman selityksiä ja ilman kuvia, minun seitsemän inhokkiani.

1. Kiire

2. Kuumuus

3. Juokseminen

4. Minimiehet

5. Meetvursti

6. Komenteleminen

7. Hyttyset ja muut verenimijät

Itku lyhyestä ilosta

Eilinen todisti jälleen, miten haurasta onni onkaan. Ilo ja onnellisuus vaihtuivat taas kerran ahdistuksen kyyneliksi, kun heräsin siihen, että Mindi kramppasi ja pyöri pitkin sänkyä epilepsiakohtauksen kourissa, enkä voinut auttaa sitä mitenkään. Pahemmaksi asian tekee tietysti se, että Mindi on syönyt jo kaksi ja puoli viikkoa epilepsialääkkeitä, mutta näköjään niistä ei ole ollut apua. Nyt lääkitystä lisättiin ja aika näyttää, onko siitäkään apua. Iltapäivällä Mindi sai vielä toisen kohtauksen, ensimmäistä kertaa ulkona ja liikkeellä ollessaan. Sen takia kävimme vielä illlalla eläinlääkärissä, jossa saimme kuitenkin osaksemme todella ammattitaidotonta ja tökeröä palvelua. 

Muutenkin kuluneet kuukaudet ja Mindin terveydentila on paljastanut ihmisistä uusia puolia. Toiset ovat seisseet tukenani ja kannatelleet minua, kun olen meinannut pudota loppumattomaan kuiluun. Ilman teitä, en varmasti olisi enää järjissäni, joten suuri kiitos siitä teille <3 Kiitos myös niille tutuille ja tuntemattomille, jotka ovat tavalla tai toisella ilmaiseet välittävänsä Mindin tilasta. Toiset taas eivät ole ottaneet asiaan mitään kantaa ja ovat omalla passiivisuudellaan ilmaisseet mielipiteensä asiasta. Ymmärrän, että kaikki eivät voi käsittää, miten tärkeä Mindi minulle on, mutta silti se on loukannut. 

Eniten olen kuitenkin joutunut pettymään Mindin toisen omistajan pasiivisuuteen, jonka kanssa olen halunnut säilyttää hyvät välit Mindin takia. Koko Mindin sairausjakson aikana toinen osapuoli ei ole kuitenkaan osoittanut lähes minkäänlaista kiinnostusta Mindin vointia kohtaan. Mielestäni sellainen ihminen ei vain ansaitse Mindistä edes hännänpäätä. Sen takia olenkin tehnyt päätöksen, että Mindillä ei enää ole kahta huoltajaa, vaan minä yksin tulen huolehtimaan Mindistä parhaalla mahdollisella tavalla. Jos Mindille pitäisi nimetä varahuoltaja, niin se olisi ehdottomasti äitini, niin paljon hän on meistä viime aikoina huolehtinut.

Toinen asia, mikä on aiheuttanut vihastusta on se, että tuen osoittamisen sijaan jotkut ovat arvostelleet päätöstäni hankkia cavalier jonkin muun rodun sijasta. Mielestäni koirien liiallinen jalostus on yksi alhaisimmista asioista, mitä ihminen on saanut aikaiseksi. Cavalierit ovat yksi monista roduista, jotka ovat joutuneet kärsimään tästä ihmisten itsekkyydestä. Sen takia olenkin pitänyt yhteyttä Mindin kasvattajaan sen vaivoihin liittyen ja he ovat olleet aidosti huolestuneita sen tilasta. Lisäksi he ovat halunneet kaikki mahdolliset tiedot Mindin tutkimuksista ja hoidosta ja yrittäneet auttaa parhaansa mukaan. 

Jalostuksessa on kuitenkin jo menty niin pitkälle, että vaikka terveysasioihin kiinnitettäisiin tämän hetkisessä jalostuksessa jo enemmän huomiota, eivät sen vaikutukset näy vielä nykyisissä koirissa. Ne koirat ovat kuitenkin jo olemassa, eikä sille voi enää mitään. Mielestäni on ollut onni, että Mindi on päätynyt minulle, eikä jollekin välinpitämättömälle ihmiselle, jolla ei olisi minkäänlaista kiinnostusta sen terveyttä kohtaan. Vaikka olisin Mindiä hankkiessa tiennyt kaiken, mitä olisi tulossa, en olisi valinnut toisin. Se ilo, onni ja rakkaus, mitä Mindi on tuonut elämääni on ollut moninkertaista siihen tuskaan, ahdistukseen ja suruun verrattuna, jota sen sairastuminen on minulle tuottanut. Tuskin kukaan toivoo koiransa sairastuvan, mutta jos niin käy, siitä pidetään parasta mahdollista huolta.

Me olemme Mindin kanssa joutuneet kestämään viime aikoina niin paljon pahaa, ettemme tarvitse lisää pahaa mieltä ihmisiltä, jotka eivät selvästikään meistä välitä. Blogi on tähän asti ollut minulle keino jäsennellä ajatuksiani kaiken kaaoksen keskellä, mutta nyt sitä on selvästi lukenut myös ihmiset, joiden mielipidettä en välitä kuulla. Tästä eteenpäin en aio Mindin tilaa täällä enää sen tarkemmin tuoda esille, mutta keskityn Mindin hyvinvointiin täysillä blogin ulkopuolella. Täällä taas ajattelin alkaa keskittyä enemmän matkustukseen ja muihin kevyempiin aiheisiin ja ajatuksiini. 

Tässä teille kaikille välinpitämättömille tyypeille ja muille pahanilmanlinnuille!