Itku lyhyestä ilosta

Eilinen todisti jälleen, miten haurasta onni onkaan. Ilo ja onnellisuus vaihtuivat taas kerran ahdistuksen kyyneliksi, kun heräsin siihen, että Mindi kramppasi ja pyöri pitkin sänkyä epilepsiakohtauksen kourissa, enkä voinut auttaa sitä mitenkään. Pahemmaksi asian tekee tietysti se, että Mindi on syönyt jo kaksi ja puoli viikkoa epilepsialääkkeitä, mutta näköjään niistä ei ole ollut apua. Nyt lääkitystä lisättiin ja aika näyttää, onko siitäkään apua. Iltapäivällä Mindi sai vielä toisen kohtauksen, ensimmäistä kertaa ulkona ja liikkeellä ollessaan. Sen takia kävimme vielä illlalla eläinlääkärissä, jossa saimme kuitenkin osaksemme todella ammattitaidotonta ja tökeröä palvelua. 

Muutenkin kuluneet kuukaudet ja Mindin terveydentila on paljastanut ihmisistä uusia puolia. Toiset ovat seisseet tukenani ja kannatelleet minua, kun olen meinannut pudota loppumattomaan kuiluun. Ilman teitä, en varmasti olisi enää järjissäni, joten suuri kiitos siitä teille <3 Kiitos myös niille tutuille ja tuntemattomille, jotka ovat tavalla tai toisella ilmaiseet välittävänsä Mindin tilasta. Toiset taas eivät ole ottaneet asiaan mitään kantaa ja ovat omalla passiivisuudellaan ilmaisseet mielipiteensä asiasta. Ymmärrän, että kaikki eivät voi käsittää, miten tärkeä Mindi minulle on, mutta silti se on loukannut. 

Eniten olen kuitenkin joutunut pettymään Mindin toisen omistajan pasiivisuuteen, jonka kanssa olen halunnut säilyttää hyvät välit Mindin takia. Koko Mindin sairausjakson aikana toinen osapuoli ei ole kuitenkaan osoittanut lähes minkäänlaista kiinnostusta Mindin vointia kohtaan. Mielestäni sellainen ihminen ei vain ansaitse Mindistä edes hännänpäätä. Sen takia olenkin tehnyt päätöksen, että Mindillä ei enää ole kahta huoltajaa, vaan minä yksin tulen huolehtimaan Mindistä parhaalla mahdollisella tavalla. Jos Mindille pitäisi nimetä varahuoltaja, niin se olisi ehdottomasti äitini, niin paljon hän on meistä viime aikoina huolehtinut.

Toinen asia, mikä on aiheuttanut vihastusta on se, että tuen osoittamisen sijaan jotkut ovat arvostelleet päätöstäni hankkia cavalier jonkin muun rodun sijasta. Mielestäni koirien liiallinen jalostus on yksi alhaisimmista asioista, mitä ihminen on saanut aikaiseksi. Cavalierit ovat yksi monista roduista, jotka ovat joutuneet kärsimään tästä ihmisten itsekkyydestä. Sen takia olenkin pitänyt yhteyttä Mindin kasvattajaan sen vaivoihin liittyen ja he ovat olleet aidosti huolestuneita sen tilasta. Lisäksi he ovat halunneet kaikki mahdolliset tiedot Mindin tutkimuksista ja hoidosta ja yrittäneet auttaa parhaansa mukaan. 

Jalostuksessa on kuitenkin jo menty niin pitkälle, että vaikka terveysasioihin kiinnitettäisiin tämän hetkisessä jalostuksessa jo enemmän huomiota, eivät sen vaikutukset näy vielä nykyisissä koirissa. Ne koirat ovat kuitenkin jo olemassa, eikä sille voi enää mitään. Mielestäni on ollut onni, että Mindi on päätynyt minulle, eikä jollekin välinpitämättömälle ihmiselle, jolla ei olisi minkäänlaista kiinnostusta sen terveyttä kohtaan. Vaikka olisin Mindiä hankkiessa tiennyt kaiken, mitä olisi tulossa, en olisi valinnut toisin. Se ilo, onni ja rakkaus, mitä Mindi on tuonut elämääni on ollut moninkertaista siihen tuskaan, ahdistukseen ja suruun verrattuna, jota sen sairastuminen on minulle tuottanut. Tuskin kukaan toivoo koiransa sairastuvan, mutta jos niin käy, siitä pidetään parasta mahdollista huolta.

Me olemme Mindin kanssa joutuneet kestämään viime aikoina niin paljon pahaa, ettemme tarvitse lisää pahaa mieltä ihmisiltä, jotka eivät selvästikään meistä välitä. Blogi on tähän asti ollut minulle keino jäsennellä ajatuksiani kaiken kaaoksen keskellä, mutta nyt sitä on selvästi lukenut myös ihmiset, joiden mielipidettä en välitä kuulla. Tästä eteenpäin en aio Mindin tilaa täällä enää sen tarkemmin tuoda esille, mutta keskityn Mindin hyvinvointiin täysillä blogin ulkopuolella. Täällä taas ajattelin alkaa keskittyä enemmän matkustukseen ja muihin kevyempiin aiheisiin ja ajatuksiini. 

Tässä teille kaikille välinpitämättömille tyypeille ja muille pahanilmanlinnuille!