Kevätkiireitä

Eipä ole pitkään aikaan tullut kirjoiteltua ihan vain kuulumisia tänne blogin puolelle. Talvi on huomaamatta vaihtunut kevääksi, mikä on tuntunut todella hyvältä. Talvi meni tänä vuonna jotenkin erityisen huonoissa fiiliksissä kiitos loputtoman flunssakierteen ja työttömyyden. 

Maaliskuukin oli aikamoista matalapainetta ja siihen mahtui myös katastrofaalinen hautajaismatka Ouluun, joka omalta osalta kului lähinnä sängyssä jatkuvan närästyksen kourissa. Pitkät junamatkat sujuivat kuitenkin lapsen kanssa hämmentävän hyvin, joten ehkä sitä viimeistään kesällä uskaltautuu taas reissuun tällä porukalla. 

Työnhaku oli todella turhauttavaa, koska sopivia paikkoja oli todella vähän haussa ja niistä joita päädyin hakemaan ei oikeastaan koskaan kuulunut mitään. Harkitsin jo luopuvani toistaiseksi haaveistani työllistyä järjestöalalle (ja palaavani opehommiin), kunnes vihdoin onni osui kohdalleni.

Aloin viime syksyllä kirjoitella satunnaisesti juttuja Lauttasaari-lehteen ja yhden marraskuisen kirjoituskeikan jälkeen menin käymään Lauttasaari-Seuran toimistolla. Siellä kertoilin vähän taustastani ja koulutuksesta ja heitin, että jos on jotain hankehommia tarjolla, niin olkaahan yhteydessä. Ja seuraavana päivänä jo sain puhelun, että heillä olisi mahdollisesti tulossa osa-aikainen hankekoordinaattorin paikka auki alkuvuodesta.

No, kuten hankkeissa monesti on tapana, rahoitusta ei saatukaan vielä alkuvuodeksi. Jäin siis odottelemaan epätietoisuuteen työllistymisestäni. Maaliskuussa aloin olla jo niin turhautunut odottamiseen, että aloitin muutamia opintoja ja aktivoidun työnhaun suhteen uudestaan. Kunnes lopulta kuun lopussa sain puhelun, että rahoitus hankkeelle on saatu ja pääsin työhaastatteluun. Minut valittiin tehtävään ja aloitin hommat heti huhtikuun alussa.

Sen jälkeen onkin pitänyt kiirettä, koska hyppäsin hankkeeseen sen ollessa jo käynnissä. On pitänyt opetella paljon uutta lyhyessä ajassa ja saada asioita eteenpäin. Mutta olen kyllä niin iloinen tuosta työpaikasta. Se on monella tapaa juuri sitä, mitä halusinkin. Työtunteja on 20 viikossa, tosin nyt juhannukseen asti teen ylitunteja, jotta saan lomailtua heinäkuussa. Voin tehdä paljon töistä etänä ja toimistohommat saan hoitaa ihanassa miljöössä Lauttasaaren vanhimmassa rakennuksessa, Punaisessa Huvilassa. Työ on mielenkiintoista, vaihtelevaa ja arvojeni mukaista. Tuntuu tärkeältä tehdä töitä ilmasto- ja ympäristöasioiden edistämiseksi.

Uuden työn lisäksi kevääseen on mahtunut paljon kaikenlaista muuta. Olen opiskellut sekä digitaalista fasilitointia että planetaarisen hyvinvoinnin - kursseja. Olen tehnyt vapaaehtoistöitä Emmauksessa aina, kun se on sopinut aikatauluihini. Ollaan nähty säännöllisesti meidän ukrainalaista kummiperhettä, johon tutustuimme tammikuussa. Olemme tavanneet yhteisten lounaiden merkeissä, ulkoilleet sekä käyneet museoissa, Oodissa  ja tapahtumissa yhdessä. 

Lapsen kanssa ollaan käyty Valohallissa pelaamassa, ihasteltu pienoisrautatienäyttelyä, käyty Haltialan kotieläintilalla, kevätriehoissa ja vietetty paljon aikaa serkkujen kanssa. Kevääseen on tietysti kuulunut myös pääsiäisen ja vapun juhlintaa.  Tänä viikonloppuna jännätään sitten MM-lätkää ja Euroviisuja (Hyvä Suomi!)

Kaiken tämän päälle meillä on alkamassa kodin alakerrassa iso remontti, kun uima-altaamme poistetaan lopullisesti käytöstä ja sen päälle rakennetaan lattia, jotta saamme tilan huonekäyttöön. Samalla uudistamme myös meidän kodinhoitotilaa. Tämän kaiken keskellä meillä on ollut käynnissä myös todella stressaava tilanne auton kanssa, kun eräs autokorjaamo hajotti sen yrittäessään vaihtaa siihen jakopäähihnan ja nyt auto on ollut yli kuukauden toisella korjaamolla odottamassa varaosia, jotta se saataisiin vihdoin kuntoon. Kevät on siis ollut monella tavalla myös raskas ja kuluttava.

Sellaista kaikkea on mahtunut tähän kevääseen ja varmasti paljon vielä unohtuikin. Tänään päästiin veneilemään ensimmäistä kertaa, kun kävimme isäni veneellä Espoon Isossa Vasikkasaaressa. Oli ihanaa olla merellä pitkän tauon jälkeen ja nauttia aurinkoisesta kevätpäivästä. Mahtavaa, kun vihdoin on lämmintä ja luontokin on puhjennut kukkaan. Yritän tehdä tuosta retkestä oman postauksen jossakin vaiheessa.

Nyt sitten kannustamaan Leijonia ja Käärijää, toivottavasti saadaan juhlia tänä viikonloppuna muutakin kuin äitejä!

Mitä sinun kevääseesi kuuluu? 😊

Kun elämältä katoaa suunta

Kun valot sammuu,

niin sä kaiken näät.

Kun valot sammuu,

niin sä valvomaan jäät.

Suljet silmäsi ja hengität,

kyllä kaikesta sä vielä selviät.

Joku voimas vei,

vaik sä huusit: "EI!"

Tää on hulluuden highway.

Avaat silmäsi ja hengität,

kyllä huomenna sä ymmärrät.

Vielä elossa oot!
(Haloo Helsinki! Hulluuden Highway)

Tuon voimabiisini sanoitusten myötä ajattelin nyt vihdoin ottaa härkää kiinni sarvista ja kirjoittaa siitä, mitä elämässäni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Nämä tekstit pelottavat kaikista eniten, koska niitä ei voi suunnitella etukäteen. Ja niitä ei pysty kirjoittamaan, jos ei ole avoin ja aito itsensä. 

Syyskuussa 2016 en voinut edes aavistaa, mitä kaikkea tuleva vuosi heittäisi eteeni.

Vuosi sitten kaikki oli vielä selvää elämässäni. Olin palannut opettamaan samaa luokkaa, jota opetin edellisen vuoden. Olin muuttanut poikaystäväni kanssa yhteiseen kotiin ja hän, Mindi ja minä muodostimme onnellisen perheen. Tiesin, että halusin olla juuri siinä työssä, juuri niiden kaikkien rakkaiden ympäröimänä.

Sitten kaikki lähti sekoamaan ja elämästäni tuli Hulluuden Highway vailla suuntaa. Minun elämässä ei nimittäin tunnu riittävän se yksi voltti, joka heittää kaiken päälaelleen. Niitä voltteja tulee toinen toisensa perään ja yhtäkkiä sitä ei enää tiedä, missä on taivas ja missä maa. Tai mihin suuntaan pitäisi lähteä kulkemaan. Lähes joka kerta, kun tein päätöksen johonkin suuntaan, tuli seuraava voltti, joka teki siihen suuntaan kulkemisen mahdottomaksi. 

Kun päätin, että jatkan luokanopettajana, eteeni heitettiin tolkuttoman rankka ja haastava työvuosi. Kuvittelin toisen vuoden opettajana olevan ensimmäistä helpompi, mutta se uuvutti ja rasitti minut työuupumuksen partaalle. Vieläki mietin, miten ihmeessä jaksoin sen kaiken läpi.

Uuvuttavan työvuoden myötä heräsi kiinnostus muita aloja kohtaan ja aloitin töiden ohessa yhteisöpedagogin opintojen suorittamisen avoimessa-amk:ssa. Opinnot olivat työläitä, mutta pitkästä aikaa koin jonkin asian todella kiinostavaksi ja toivoin pääseväni opiskelemaan alaa. Pääsykokeet menivät hyvin, mutta yhteispisteeni eivät riittäneet sisään asti. Niinpä sekään suunnitelma ei onnistunut, vaan päädyin takaisin lähtöruutuun.

Ennen kesälomaa minulle luvattiin myös resurssiopettajan paikka joustavin työajoin, jotta voisin suorittaa opintoja töiden ohessa. Kesäkuussa sain kuitenkin tiedon, että kyseiselle paikalle ei ollutkaan tarvetta muuttuneen resurssitilanteen takia. Olin siis opintopaikaton, työtön ja vailla suuntaa. 

Nuo vastoinkäymiset tuntuvat kuitenkin pieniltä asioilta sen vuoden suurimman koettelemuksen rinnalla. Mindi sairasteli jonkin verran kesän ja syksyn aikana. Pääasiassa se oli kuitenkin todella hyvässä kunnossa ja pirteä oma itsensä. Sen takia vuoden alussa tullut tieto mahdollisesta kasvaimesta sydämessä oli minulle täysi shokki. Kun diagnoosi varmistui, päätin jäädä hiihtolomalta opintovapaalle, jotta voisin viettää Mindin kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Mindi oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että suunnittelin jo innolla kesää ja reissuja Suomessa yhdessä Mindin kanssa.

En osannut aavistaa, että tämä kuva jäisi meistä viimeiseksi, jonka otin kotona, kun nautimme kevätauringosta sohvalla.

Vapaani loppupuolella kävimme vielä sydänultrassa, jossa kasvainta ei enää näkynyt sydämessä. Edes silloin epäilykseni eivät heränneet, vaan juhlimme onnellisina Mindin ihmeparantumista. Siitä vajaa viikon päästä Mindin tila kuitenkin huononi äkillisesti. Luulin oireiden johtuvan tasapainoaistinhäiriöistä, joita Mindillä oli ollut aikaisemminkin. Kun oireet eivät kuitenkaan muutamassa päivässä heikentyneet ja Mindin liikkuminen muuttui todella heikoksi, päätin varata eläinlääkärin vielä ennen pääsiäistä. Kun lääkäri sitten tutkimusten jälkeen kertoi, että Mindillä oli veritulppa takajalassa, eikä mitään olisi tehtävissä, maailmani romahti.

Viimeinen kuva rakkaimmasta Mindistäni ennen hänen viimeistä matkaa <3

Kaikki aikaisempi suru, kipu ja tuska tuntuivat täysin turhilta, koska ne vain edelsivät suurinta mahdollista surua, kipua ja tuskaa. Tsemppasin itseäni kolme vuotta, jotta pysyisin edes jotenkin kasassa ja positiivisena Mindin lukuisten sairauksien edessä. Sillä kaikella ei tuntunut olevan enää mitään merkitystä, koska Mindi joutui silti lähtemään tästä maailmasta aivan liian aikaisin ja en saa häntä takaisin, vaikka tekisin mitä. 

Ensimmäinen kuukausi Mindin kuoleman jälkeen oli pelkkää sumua. Heti pääsiäisen jälkeen piti palata takaisin töihin ja selvitä siitä sen kaiken surun keskellä. Jokaikinen päivä tulin kotiin ja romahdin. Töiden lisäksi en jaksanut tehdä juuri mitään, makasin vaan ja itkin. Kaikki elämässä tuntui niin turhalta ja koti niin loputtoman tyhjältä. 

Tein Mindin uurnalle paikan ikkunalaudalle, josta Mindi tykkäsi katsella ulos. Joka päivä juttelen sille ja katselen Mindin kuvia samalla.

Kesän lähestyessä alkoi tulla viikkoja, jolloin itkin vain joka toinen päivä. Pystyin jo välillä katsomaan Mindin kuvia ja muistelemaan häntä ilman ahdistusta ja itkua. Tällä hetkellä pystyn olemaan jo useita päiviä ilman surua ja itkua, mutta sitten ne taas vyöryvät päälle kuin hyökyaalto. Surun lisäksi pääni on käynyt läpi kymmeniä muita tunteita ja ajatuksia, joita Mindin kuolema on nostanut pintaan. Suruprosessini on edelleen kesken, mutta nyt se on osa elämääni, ei koko elämäni, kuten aikaisemmin. 

Vaikka tiedän, että vastoinkäymisillä on tapana rysähtää elämään peräkkäin, on uskoni paremmasta huomisesta ollut todella koetuksella tämän vuoden aikana. Tuntuu kuin olisin kipuamassa syvästä kuilusta ylöspäin ja joka kerta, kun saan käteni sen reunalle, joku irrottaa otteeni ja tipahdan uudestaan sen synkälle pohjalle. Pari, kolme kertaa sieltä jaksaa vielä itse kömpiä ylös ja lähteä uuteen nousuun, mutta kun niitä kertoja tulee yhä useampia, omat voimat eivät vain enää riitä. 

Onneksi minulla on ollut rinnalla ihania ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja kannatelleet minua, kun en ole itse siihen pystynyt. Joiden kanssa olen saanut purkaa suru ja muita tunteita. Yhdelle niistä tärkeimmistä jouduin kuitenkin jättämään hyvästit kesän aikana. Paras ystäväni Viivi muutti Englantiin ja jätti suuren aukon elämääni. Vaikka puhumme ja viestittelemme viikottain, ei se ole sama asia, kun poiketa kylään katsomaan Salkkareita ja höpöttämään.

Aluksi se fakta, että olen koiraton, työtön, opiskelupaikaton ja vailla parasta ystävää lähistöllä, meinasi musertaa minut alleen. Kun kesä kului eteenpäin, aloin kuitenkin myös nähdä mahdollisuuksia pelkän ahdistuksen sijaan. Ja sen myötä mieleni alkoi keksiä uusia suuntia elämälle.

Tuleva vuoden sisältö on edelleen vähän epäselvä, mutta nyt pystyn suhtautumaan siihen edes jotenkin positiivisesti. Tulen ainakin tekemään töitä opettajana päiväsijaisuuksien kautta, jotta minulla pysyy jonkinlainen tuntuma koulumaailmaan. Sen lisäksi saatan jatkaa yhteisöpedagogin opintoja avoimessa-amk:ssa. Täysin uutena aluevaltauksena aion kokeilla matkanjohtajan työtä.

Koska vapaa-aikaa tulee olemaan paljon enemmän kuin ennen, ajatteli myös aloittaa harrastamisen. Palasin jo takaisin kuntosalille ja tavoitteenani on saada itseni taas parempaan kuntoon fyysisesti ja toivottavasti pudottaa myös painoa, kunhan saan herkutteluni kuriin. Tarkoituksenani oli myös aloittaa lauluharrastus työväenopiston kurssilla. Se kuitenkin täyttyi salamannopeasti ja jäin rannalle ruikuttamaan. Päädyin sen myötä selailemaan muita vaihtoehtoja ja eilen aloitin kurssin sisustussuunnittelun perusteista. Haluaisin myös vapaaehtoistyöt taas osaksi elämääni ja ilmoittauduinkin jo Nälkäpäiväkerääjäksi Punaiselle Ristille. Toivon myös löytäväni jonkin toisen mieluisen tavan auttaa.

Mindiä en saa takaisin, vaikka kuinka haluaisin, mutta hän kulkee aina sydämessäni. Viiviäkään en saa takaisin varmaan moneen vuoteen, mutta onneksi hän tulee aina välillä käymään ja olen myös menossa sinne kylään syksyllä. Viivin lähdön myötä olen myös aktivoitunut enemmän muiden ystävieni, kaverieni ja perheenjäsenten suhteen ja pidän mieleni avoinna myös uusille ystäville.

Mieli on ollut synkissä vesissä jo pitkään, mutta yritän pitää kiinni positiivisuudesta kynsin hampain. Elämässä ei aina saa sitä haluaa, mutta ikävät tapahtumat voivat avata ihan uusia mahdollisuuksia, jos pitää mielen avoinna. Kaiken kaaoksen keskellä yksi tärkeimmistä seikoista on ollut se, että olen noussut joka päivä sängystä. Silloinkin kun ei ole huvittanut yhtään tai olen nukkunut vain pari tuntia tai silmäni ovat turvonneet lähes umpeen itkusta.

Kaiken kokemani jälkeen olen iloinen siitä, etten luovuttanut silloin synkimmällä hetkellä. En tiedä, onko pahin jo takana, mutta toivon sitä koko sydämestäni. Nyt yritän ottaa kaiken irti tästä mahdollisuudesta viettää vähän vapaampi vuosi. Se tuo mukanaan varmasti paljon uusia, mielenkiintoisia kokemuksia ja opettaa minulle valtavasti uusia asioita.

Sellainen avautuminen tällä kertaa! Sen myötä haluan toivottaa tsemppiä kaikille niille, jotka ovat keskellä elämän muutosmyllerrystä ja etsivät uutta suuntaa elämällensä.

Luopumisen kevät

Koko kulunut vuosi on ollut yksi elämäni raskaimpia, ehkä jopa se kaikista raskain. On sellainen olo, että ihan kaikki on revitty minusta ulos ja nyt jäljellä on tyhjyys. Tämä kevät on ollut täynnä tunteita ja luopumisia. Isoimpana tietysti Mindistä luopuminen, jonka käsittelemiseen menee varmasti vielä paljon aikaa. 

Toukokuussa posti toi Mindille mitalin ja kunniakirjan meidän tekemästä kaverikoiratyöstä.

Eilen jätin puolestaan itkuiset hyvästit luokalleni, jonka kanssa kuljin kahden vuoden matkan ylä- ja alamäkineen. Tuohon aikaan mahtui lukematon määrä tunteita, naurua ja kyyneliä, onnistumisia ja epäonnistumisia. He olivat minun ensimmäinen oma luokkani ja heillä tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni.

Jätin oppilaille hyvästi itsekirjoittamallani runolla:

Nyt on aika yhteinen matka päättää,

Haikeat hyvästit toisillemme jättää.

Meillä on ollut hieno ryhmä tämä,

Muistahan aina oppini nämä.

Sinulla on käytössäsi monen monta vahvuutta,

Niiden avulla unelmiisi kurkota.

Kiitos, että olet oma, mahtava itsesi,

Pidä siitä kiinni, se on sinun voimasi.

Kiitos kaikista yhteisistä hetkistä,

Oppimisen innosta ja hauskoista retkistä.

Opittiin yhdessä paljon uusia taitoja,

Tunteet meillä oli aina ihan aitoja.

Väsyttiin, kiukuteltiin ja suututtiin,

Välillä taas nauruun tikahduttiin.

Hieno, yhteinen matka on nyt loppu,

Kesälomalle kaikilla kiire ja hoppu.

Naura, nauti, lepää ja kasva.

Pikkuvarpaasi järvessä kasta.

Olet aina tärkeä minulle,

Toivon kaikkea hyvää sinulle.

Lämpimin halauksin,

Elisa-ope

Viimeinen kuva omassa luokassa.

Olo on todella epätodellinen. Koko kevään olen kulkenut läpi sillä ajatuksella, että tämä täytyy nyt vain jaksaa. Nyt edessä on tuleva, josta en tiedä vielä kovin varmasti mitään. Minulla oli tällä viikolla pääsykokeet yhteisöpedagogin opintoihin, joiden tulosten pitäisi selvitä 30.6 mennessä. Hyvin todennäköisesti tulen myös jatkamaan töitä nykyisessä koulussani resurssiopettajana, mutta mikään ei ole vielä täysin varmaa.

Tämä kevät on ollut ihan hullu säidenkin puolesta. Vielä 29.4 maa oli valkoisena ja raekuuroja tuli vielä tälläkin viikolla. On sekaan mahtunut onneksi myös aurinkoisiakin päiviä. Alakuvassa mahdollisia tulevia opiskelumaisemiani Kiljavalla.

On kevääsen mahtunut kyynelten lisäksi myös kivoja hetkiä. Kävin muun muassa ihanan veljentyttöni kanssa teatterissa katsomassa Peppi Pitkätossua, vietin vappua mukavassa seurassa, juhlistin äitienpäivää isommalla porukalla, ulkoilin (silloin kun ei ole satanut lunta!), tein luokan kanssa hauskan retken Vihdin Puuhaparkiin, kävin Turussa ja Ahvenanmaalla (tuosta reissusta teen oman postuksen vielä joskus) ja näin Emilyä piiiiitkästä aikaa <3

Nyt edessä on kesä ja loma. Se tuntuu helpottavalta, mutta myös vähän pelottavalta. Miten mieleni tulee sopeutumaan tyhjyyteen kaiken kiireen ja tohinan jälkeen? Uskon, että pintaan nousee paljon sellaisia tunteita, joita en ole pystynyt vielä käsittelemään.

Niiden lisäksi edessä siintää yksi luopuminen lisää kesäkuun aikana. Rakkain ja läheisin ystäväni Viivi muuttaa Englantiin, mikä jättää suuren aukon elämääni. Olemme viettäneet viime vuodet niin tiiviisti yhdessä, etten oikein edes osaa vielä kuvitella sitä, etten voikaan nähdä Viiviä viikottain.

Tulee ihan hirveä ikävä tuota rakasta hulleroa <3

Luopuminen ja irti päästäminen ovat elämän vaikeimpia asioita. Paljon on siis pienellä mielellä työstettävää tänä kesänä. Yritän pysyä toiveikkaana ja ajatella, että ovien sulkeminen antaa mahdollisuuden jollekin täysin uudelle elämässä. Uusia tuulia odotellessa aion kuitenkin myös nauttia ansaitusta lomastani rankan vuoden jälkeen.

Tiistaina otan suunnan kohti Italian aurinkoa ja karistan murheet hetkeksi hartioiltani. Tarkoituksena on myös kesän aikana aktivoitua blogin suhteen. Toivottavasti onnistun siinä tällä kertaa. Miten teidän muiden kevät on sujunut?

Hyvää kesän alkua kaikille! :)

Tammikuun tohinoita ja tulevaisuudensuunnitelmia

Tammikuu vilahti yhdessä hujauksessa ja se sisälsi monenlaisia tapahtumia ja tunteita. Alkukuu kului vielä Gambian lämmössä rentoutuen. Kävimme myös Senegalin puolella bongailemassa villieläimiä, josta kirjoitan vielä joskus oman tekstinsä. Tämän hetkisen stressin ja uupumuksen keskellä on käsittämätöntä, että tuosta rentouttavasta reissusta on vasta alle kuukausi.

Jo matkan aikana ja sen jälkeen mieleni on täyttynyt taas huolella Mindin terveyden suhteen. Rutiinitarkastuksessa Mindiltä löydettiin jokin epämääräinen patti sydämestä, jonka epäiltiin aluksi olevan kasvain. Muita kasvaimia ei kuitenkaan löytynyt, mutta elämme edelleen epätietoisuudessa sen suhteen. Samalla kertaa Mindillä todettiin myös krooninen munuaistauti. Noihin molempiin liityen Mindillä aloitettiin taas uusi lääkitys. Hirvittää edes miettiä, millaiset määrät lääkkeitä tuo pieni koira syö päivittäin. Mindi on kuitenkin ollut todella hyvävointinen ja pirteä, mikä on estänyt minua luisumasta ihan totaaliseen epätoivoon.

Rakas töyhtöhyyppä <3

Tammikuu on ollut myös työntäyteistä aikaa, mikä on nostattanut stressi- ja ärsytyskäyrät huippuunsa. Perustyön lisäksi käynnissä on ollut monenlaista projektia oppilaskunnan kanssa. Uusi OPS on myös tuonut mukanaan arviointikeskustelut kaikkien oppilaiden kanssa, joiden valmisteluun, pitämiseen ja dokumentoimiseen kuluu viikottain noin viisi ylimääräistä työtuntia. Tuon kaiken on sitten vielä kruunannut lukuisat selvittelyt oppilaiden kanssa välituntitappeluihin yms. liittyen. 

Tuo Mindin terveystilanne sai minut tekemään päätöksen, jota olin pyöritellyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Päätin nimittäin hakea 7 viikon opintovapaata maalis-huhtikuulle ja suureksi ihmeekseni myös sain sen. Se onkin ollut ainoa henkireikä, joka on saanut minut pysymään edes jotenkin järjissäni työkaaoksen keskellä. Totesin jo hyvin nopeasti syksyllä, että 25 opintopisteen suorittaminen kokopäiväisen luokanopettajantyön ohessa tulisi olemaan mahdottomuus. Etenkin, kun kurssisuoritukset ovat 10-sivuisia esseitä. Opintovapaa mahdollistaa minulle täysipainotteisen keskittymisen tarvittavien kurssien suorittamiseen ja samalla pystyn viettämään aikaa ja huolehtimaan Mindistä aiempaa paremmin. Ja saan tarvitsemani hengähdystauon työstäni.

Samalla mieleeni on tullut varmuus siitä, etten aio hakea tulevalle lukuvuodelle päätoimista opettajanpaikkaa. Ensisijainen tavoitteeni on päästä opiskelemaan yhteisöpedagogiksi monimuoto-opinnoissa. Jos se ei toteudu, jatkan opintojani avoimessa-AMK:ssa tehden samalla opettajan sijaisuuksia. Haluan saada useampia uravaihtoehtoja luokanopettajuuden rinnalle ja yhteisöpedagogin tutkinnolla voisin toimia kymmenissä erilaisissa työtehtävissä järjestö- ja nuorisoalalla. 

Synttäri-iloja!

Hieman ikävämpien juttujen lisäksi tammikuuhun on mahtunut ihan mukaviakin tapahtumia. Pääsin vihdon ja viimein Turun seudulle käymään Mindin kanssa. Siellä vietimme myös kummipoikani 6-vuotissynttäreitä. Sen jälkeen oli vuorossa omat 27-vuotissynttärini, jotka sujuivat railakkaissa merkeissä maanantaina :D Oppilaat yllättivät minut kyllä ihan täysin laululla, korteilla ja lahjoilla. Juhlaputken täydensivät vielä Fyllin 3-vuotiskekkerit, joita vietimme vähän isommalla porukalla. 

Mitäs muuta mukavaa tammikuuhun vielä mahtui? Ainakin ihanien Minna Parikan pupukorkkareiden ostaminen alesta, uusimman Harry Potterin lukeminen (joka tempasi mukaansa alkujärkytyksen jälkeen), kävelyitä aurinkoisissa ja vähemmän aurinkoisissa maisemissa, vierailun matkamessuilla,(jossa juhlistettiin jo 65 vuotta täyttävää Olympiaa), jonkinlaisen kuntoiluharrastuksen aloittamisen, makoisia aterioita ravintoloissa, ajanviettoa rakkaiden ihmisten kanssa ja paljon (liikaa) karkkia.

Olympian ensimmäisiä reissuja tehtiin Kleinbusseilla aina Intiaan saakka.

Sellaista kaikkea mahtui minun tammikuuhuni. Miten teidän muiden vuosi on lähtenyt käyntiin? :)

Kaamoskaaos

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Blogi on ollut niin pitkään hunningolla, etten oikein enää muista, miten tätä hommaa tehtiinkään. Päästäkseni takaisin blogimaailmaani selasin kuluneita blogivuosiani ja hämmästelin, miten ihmeessä elämässäni on ollut aika, jolloin päivitin monta kertaa viikossa blogiani. Tällä hetkellä tuntuu vaikealta saada julkaistua edes yhtä tai kahta tekstiä kuukaudessa.

Huhtikuussa päätin pitää blogistani hengähdystauon ja tällä hetkellä tuntuu, ettei tuolle tauolle näy loppua vielä pitkään aikaan. Välillä kaipaan kuitenkin ihan hirveästi säännöllistä kirjoittamista ja tuntuu, että olen tavallan menettänyt osan itsestäni, kun en sitä enää tee.

Vaihtaisin Mindin kanssa paikkoja niin mielelläni!

Elämässäni on vain yksinkertaisesti tapahtunut niin suuria muutoksia tämän vuoden aikana, etten ole enää löytänyt blogin kirjoittamiselle luonnollista paikka elämässäni. Arki rytmittyy todella eri tavalla nyt, kun en enää elele sinkkuboksissani, vaan jaan sen toisen ihmisen kanssa. Tuntuu myös, että joudun nykyään kirjoittamaan elämästäni tietyllä tavalla sensuroidummin, kun pitää varoa, etten loukkaa toisen ihmisen yksityisyyttä teksteissäni. Parisuhteessa eläminen pitkän tauon jälkeen on vaatinut totuttelua ja olisi ihanaa päästä purkamaan sen herättämiä ajatuksia ja tunteita myös tämän blogin kautta, mutta koen, että se olisi väärin avomiestäni kohtaan.

Toinen asia, mikä on syönyt blogiaikaa on työni, joka on ollut todella kuormittavaa koko syksyn. Mediassa on lähiaikoina nostettu esiin useita opettajan työn negatiivisia puolia ja voin ikävä kyllä allekirjoittaa niistä jokaisen. Liian suuri työmäärä, liian suuret opetusryhmät, järjetön määrä palavereita eri tahojen kanssa, oppilaiden ja huoltajien asiaton käytös, uuden opetussuunnitelman kohtuuttomuus jne. Harvassa ovat ne päivät, jolloin en meinaa luhistua työni alle.

Väsymys, ahdistuneisuus, itkuisuus, kyynisyys, erilaiset kivut ja säryt ovat arkeani. Yritän epätoivoisesti löytää intoa työtäni kohtaan, mutta tuntuu, että olen vain umpikujassa. En oikein tiedä, ahdistunko tällä hetkellä enemmän työstäni vai siitä faktasta, ettei minulla tällä tutkinnolla ole juuri muita vaihtoehtoja. Päästäkseni ulos umpikujastani aloitin opinnot avoimessa AMK:ssa, jotta voisin tulevana lukuvuonna hakea yhteisöpedagogin monimuoto-opintoihin. Se kuitenkin vaatisi opintosuorituksia kevääseen mennessä 25 opintopisteen edestä, mikä tuntuu tällä hetkellä täydeltä mahdottomuudelta. Ensi vuoden suunnitelmat ovat siis aivan levällään, mutta alan olla koko ajan varmempi, etten voi jatkaa kolmatta vuotta putkeen luokanopettajana. Jos jatkan, se syö minut elävältä.

Reilu pari vuotta sitten mietin, ennen Etelä-Afrikan matkaani, miten tulen selviämään aikuisuudesta, työelämästä ja sen oravanpyörästä. Ikävä kyllä, monet silloiset pelkoni ovat osoittautuneet todeksi. Aikuisuus ei todellakaan ole ollut helppoa, eikä kovin usein hauskaakaan. Se on tehnyt minusta ihmisen, jota en aina edes tunnista itsekseni. Ja se on pelottavaa.

Siinä se nyt on. Mustana valkoisella. Pieni osa siitä kaaoksesta, jota kannan sisälläni viikosta toiseen. Toivon, että sen kirjoittaminen pienentäisi edes aavistuksen sen taakkaa sisälläni. Samalla tajusin, miten hirveän kova ikävä minulla on blogiani. Ehkä vielä joskus elämässäni koittaa aika, että voin palata sen pariin täysipainoisemmin. Se aika ei kuitenkaan ole vielä.

Toivottavasti teidän muiden kaamos ei ole alkanut yhtä sekavissa tunnelmissa :)

Suloinen ja stressaava syyskuu

Joka vuosi olen vakuuttuneempi siitä, että syyskuu on yksi koko vuoden lempikuukausistani. Tänä vuonna se on ollut vielä jotenkin erityisen ihana, kun sateisia päiviä tuntuu olleen vain muutamia ja välillä säät ovat olleet ihan todella kesäisiä.

Sateisen kesän jälkeen on ollut ihanaa saada nauttia aurinkoisesta syksystä ja ulkoilla paljon. Se on ollut todella hyvää vastapainoa työstressille, joka on ollut tänä vuonna vähintään yhtä hirveä kuin edellisenä syksynä.

Jotenkin sitä naiivisti ajatteli, ettei toinen vuosi saman luokan kanssa samassa koulussa voisi olla enää ensimmäistä rankempi, mutta syyskuu on osoittanut tuon kuvitelman täysin vääräksi. Tuntuu, että koko ajan on hukkumassa töihin ja pitäisi revetä sataan eri asiaan yhtäaikaa.

Kaikenmaailman ylimääräisten projektien ja teemäpäivien sekamelskassa ei tunnu jäävän tarpeeksi aikaa sille varsinaiselle työlle, opettamiselle. Kun siihen lisätään se, että 3/4 oppilaistani tuntuu puhjenneen johonkin esimurkkuikään, niin olen rehellisesti sanoen ollut aivan loppu lähes jokainen perjantai. Ja maanantai. Ja tiistai. Ja keskiviikko. Ja torstai.

Jo tässä vaiheessa lukuvuotta olen oikeasti joutunut pohtimaan, onko minusta todella luokanopettajan työhön. Sanotaan, että ensimmäiset vuodet ovat opettajan työssä aina ne rankimmat, mutta en tiedä, kuinka monta tällaista vuotta enää jaksan. Kärsin erilaisista kivuista, nukun huonosti, kiukuttelen läheisille ja itken viikottain. Toisaalta en oikein tiedä, mitä muutakaan lähtisin tekemään tai opiskelemaan. Joka viikko yritän löytää itselleni unelma-ammatin, mutta sellaista ei vain tunnu olevan.

Viime viikolla päädyimme poikaystävän kanssa lievittämään syysstressiä varaamalla matkan joululomalle Gambian lämpöön. Maa on meille molemmille entuudestaan tuntematon, mutta eiköhän siihen kerkeä tutustua näinä syksyn pimenevinä iltoina.

Kesäloman jälkeen on tuntunut ikävältä palata taas arkiseen aikatauluun, mikä on tarkoittanut vähemmän aikaa Mindin kanssa. Toivoisin niin kovasti, että Mindin voisi edes silloin tällöin ottaa mukaan töihin, mutta nykyisessä työpaikassani se tuskin tulee onnistumaan. Onneksi Mindi voi tällä hetkellä hyvin. Se jaksaa taas tehdä pitkiä lenkkejä ja jahdata lehtiä ja keppejä ulkona. Ja syyslomalla aion vietää kaiken mahdollisen ajan Mindin kanssa.

Töiden lisäksi olen viettänyt paljon aikaa kotona, kun voimia ei ole riittänyt kauheasti muuhun.  On ihanaa kömpiä rankan päivän jälkeen poikaystävän kainaloon sohvalle, ottaa Mindi syliin, pistää tv päälle ja unohtaa hetkeksi koko muu maailma.

Hyvät ilmat ovat innostaneet välillä myös kodin ulkopuolelle ihastelemaan syksyisiä maisemia. Lauttasaaripäivää vietettiin kuun alussa melko pilvisessä säässä, mutta VPK:n paraati oli sitäkin näyttävämpi.

Seuraavana viikonloppuna meillä oli puolestaan lauantaityöpäivä Otaniemessä, jossa pidimme koulun omat olympialaiset. Luokkani edusti Burkina Fasoa ja menestyi kisoissa huikeasti. 

Eräänä aurinkoisena sunnuntaina suuntasimme Oittaalle Espooseen viettämään poikaystävän auton kolmekymppisiä ja samalla sen läksiäisiä. 

Kävimme brunssilla Oittaan kartanossa, jota voin suositella brunssipaikaksi sekä miljöön että ruuan puolesta. Ja tuonne sai ottaa myös Mindin mukaan, mikä on aina plussaa.

Vatsat pulleina jatkoimme matkaa Sorvalammelle nauttimaan aurinkoisesta päivästä.

Uimaan emme sentään menneet, vaikka päivä olikin ihanan lämmin. Kujimme pitkin luontopolkua, josta oli kauniit näkymät lammelle.

Lopulta levitimme viltin korkealle kalliolle ja nautimme syksyn lämmöstä.

Myös Lauttasaaren kauniita rantoja on tullut kierreltyä nyt syyskuussa erittäin paljon. En usko, että voin kyllästyä niihin koskaan.

Tänä maanantaina lähdimme arkea karkuun Kallahdenniemelle, Vuosaareen. Koska en ole mikään superinnokas pyöräilijä, nostimme pyörät metroon ja hurautimme sillä Rastilaan, josta jatkoimme matkaamme polkien.

Eväsretki kauniissa luonnonmaisemissa pelastaa kyllä ankeimmankin maanantain.

Eväiden jälkeen teimme vielä kävelylenkin luontopolkua pitkin ja poljimme takaisin metrolle.

Syyskuussa vietimme myös Viivin synttäreitä, hauskoissa merkeissä, niin kuin aina. Hyvän ystävän seura on ollut kullan arvoista näinä stressaavina aikoina, kun on voinut purkaa toiselle ahdistustaan ja ärsytystään.

Yhtenä iltana olin puolestaan vahtimassa Tuomaksen ja Anun lapsia, jotka kasvavat kauheaa vauhtia. Jaakon perhettä näen puolestaan pitkästä aikaa ensi viikonloppuna.

Syyskuussa innostuin myös muun muassa leipomaan Oulun vieraita varten, kävin elokuvissa katsomassa Hymyilevä mies -elokuvan, osallistuin useampaan koulutukseen, vierailin pitkästä aikaa Kaapelitehtaalla, hankin uusia sisustusjuttuja kotiin, koukutuin aivan liian moneen tv-sarjaan, päivitin ihan liian harvoin blogia ja söin ihan liikaa herkkuja.

Syyskuu oli aivan ihana ja aivan kamala. Pelottaa, mitä tästä syksystä oikein tulee, kun ilmat huonevat ja päivät lyhenevät. Onneksi syysloma on jo vajaan kolmen viikon päästä. Jos sitä jotenkin jaksaisi sinnitellä sinne asti. Silloin pääsen vihdoin ja viimein käymään myös Turun seudulla, joka on lykkääntynyt ihan liian monta kertaa. Toiveissa on myös viettää rentoa aikaa mökillä Porvoossa.

Miten teidän muiden syksy on käynnistynyt? :)