Kesähaaste 6/23: Ajatuksiani uskonnosta

Näin perjantain kunniaksi olisi vuorossa hieman syvällisempi postaus, jonka kautta valotan hieman arvo- ja ajatusmaailmaani uskontoon liittyen. Tiedän, että toisille nämä asiat ovat hyvinkin tärkeitä ja herkkiä, minkä takia haluan painottaa, että kyseessä on vain minun mielipiteeni ja uskoni, eikä tarkoituksenani ole tuomita tai loukata ketään. Ihmisyyden suurin rikkaus on erilaisuus ja maailma olisi huomattavasti parempi paikka, jos jokainen oppisi arvostamaan sitä.

Uskonto ja uskonnollisuus ovat itselleni hyvin ristiriitaisia asioita. Kyllä, olen kristitty, kirkolliset tilaisuudet ovat mielestäni kauniita ja pyrin elämässäni noudattamaan monia kristillisiä arvoja. Toisaalta uskonto on minulle kuin kirosana, koska sen nimissä on tehty niin paljon pahoja asioita, lausuttu mitä typerimpiä mielipiteitä ja kyseenalaistettu monia perusarvoja. Uskonto on mielestäni perusolemukseltaan kaunis asia, minkä takia on raivostuttavaa, miten paljon pahaa sen nimissä tehdään. Uskon nimissä on oikeutettu sodat, terrorismi, vähemmistöjen perusarvojen kieltäminen, hyväksikäyttö ja monet muut hirmuteot, mikä ei vain mahdu omaan ajatusmaailmaani.

En ole myöskään koskaan ymmärtänyt uskoon hurahtamista tai erilaisia uskonlahkoja, mutta jos joku löytää rauhan sielulleen sitä kautta, niin mikäs siinä. Toivoisin kutenkin, että etenkin nuoret ihmiset tekisivät päätöksiään harkiten, eivätkä unohtaisi omilla aivoillaan ajattelemista.  En voi sietää minkäänlaista uskonnollista tuputtamista ja hehkuttamista. Minulle usko on henkilökohtainen asia ja uskon että jokainen kyllä löytää omin neuvoin sen tavan uskoa, mikä on itselleen parhaaksi. Oma periaatteeni uskon suhteen on jo pitkään ollut sama kuin elämän suhteen, elä ja anna toisten elää, usko ja anna toisten uskoa. 

Myös minulla on oma usko. Se ei tosiaankaan ole sellainen, mitä kunnon kristityltä voisi odottaa, mutta se tuo minulle silti turvaa elämään. Vaikka Raamatussa on paljon hyviä arvoja, joita pyrin itsekin omassa elämässäni toteuttamaan, on se mielestäni siltikin vain hyvin kirjoitettu satukirja. Se, että jossakin asiassa on paljon hyvää, ei vielä tarkoita että se olisi kiistaton totuus. Koska kyseenalaistan muutenkin elämässäni kaiken, en näe syytä siihen, miksi minun pitäisi uskoa kauan sitten kirjoitettuja tarinoita vain siksi, että olen kristitty. Eutanasia, abortti, homoliitot ja esiaviollinen seksi ovat kaikki asioita, joita kannatan. Tekeekö se minusta huonon kristityn?

Langennut enkelikö?



Monesti olen miettinyt, miten paljon helpompaa elämäni olisi, jos hurahtaisin kunnolla uskoon ja näkisin ainoan totuuden Raamatussa ja Jumalassa. Miten yksinkertaista ja mustavalkoista elämäni olisi. Ja miten tylsää. Meitä ihmisiä on moneen lähtöön, toiset löytävät turvan yhdestä totuudesta, toiset tarvitsevat useita näkökulmia pysyäkseen järjissään. Ei ole yhtä tapaa elää elämää oikein. Ei ole yhtä tapaa uskoa oikein.

Uskon kyllä siihen, että on olemassa Jumala tai miksi sitä ikinä halutaankaan kutsua. Uskon siis, että tätä maailman kaaosta tsekkailee jokin suurempi voima, joka saattaa aina välillä omalla kierolla tavallaan jopa välittää meistä. En kuitenkaan usko siihen, että meistä jokaisen kohtalo olisi jo valmiiksi päätetty. Uskon mielummin ihmisten sitkeyteen, periksiantamattomuuteen ja kykyyn tehdä muutoksia omassa elämässään. Koska jos olisikin niin, että kaikki päivämme ovat jo ylemmällä taholla etukäteen päätetty, pääsemme seuraavaan ongelmaan. Jumala ei voisi silloin olla mies. Miten muka miesten putkiaivoilla saataisiin aikaiseksi toinen toistaan monimutkaisempia elämänkohtaloita, joita tämä maailma on pullollaan?

Mies tai ei, minulla on aina ollut jonkinlainen suhde Jumalaan. Se alkoi jo pienenä, silloin kun opettelin vanhempien kanssa lukemaan iltarukouksen. Onhan se tavallaan vain itseään toistava mantra, mutta vielä nykyäänkin iltarukous on minulle tapa rauhoittua päivän tapahtumien jälkeen. Silloin, kun saan osakseni onnea, kiitän siitä. Silloin, kun tarvitsen apua, pyydän sitä. Ja silloin, kun kaikki menee päin mäntyä, näytän keskaria ja ilmaisen mielipiteeni asiasta. Ei ehkä se perinteisin jumalasuhde, mutta minulle se on silti tuonut lohtua, turvaa ja toivoa elämään.

 



Sitten on vielä se kuoleman jälkeinen elämä. Faktahan on se, että kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Eivät kristityt, eivät muslimit, eivätkä hindut sen enempää kuin lääkärit tai tiedemiehetkään. Se tekeekin asiasta mielestäni erityisen kiehtovan. Itse haluan uskoa siihen, että kuoltuamme meitä kaikkia odottaa iankaikkinen elämä toivottavasti paratiisissa eikä helvetissä. Haluan ajatella, että rakkaat, joista olen jo joutunut luopumaan, eivät kärsi enää kivuista ja tuskista, vaan saavat elää hyvää ja nautinnollista elämää. Mutta sitten alan aina ajatella, että täydellisen elämän on käytävä jossakin vaiheessa melko tylsäksi.

Sen takia uskon myös jälleensyntymiseen. Ajattelen, että kun jokainen on saanut tarpeeksi nautiskella elämästä paratiisissa, on heillä mahdollisuus lähteä takaisin maankamaralle uudessa muodossa. Ei ole tietysti pakko lähteä, mutta jos ei ole saanut vielä kyllikseen elämän koukeroista, antaa Jumala siihen uuden mahdollisuuden. Tästä johtuen voimmekin kohdata elämässämme tuntemattomia ihmisiä tai eläimiä, jotka kuitenkin oudolla tavalla tuntuvat tutuilta. Okei, tiedetään, ihan hirveetä puppua koko stoori, mutta se on vain minun tapani hahmottaa kuoleman jälkeinen elämä.

Minua on aina kiehtonut asiat, joita ei voi selittää järjellä, kaikki yliluonnollinen. Vaikka olen melko järkevä ja rationaalinen ihminen, uskon silti tavallaan myös enkeleihin, demoneihin, keijuihin, noitiin, ufoihin, vampyyreihin, kummituksiin ja muihin omituisiin otuksiin. Jo pelkkä ajatus siitä, että niitä kaikkia olisi olemassa, tekee elämästä paljon mielenkiintoisempaa. Kaikista yliluonnollisista otuksista uskon eniten enkeleihin, jotka ovat tietysti niitä meidän rakkaita, jotka lähtivät Taivaaseen ennen meitä. Uskon, että he vartioivat, suojelevat ja seuraavat elämäämme paljon tarkemmin kuin Jumala, jolla on seurattavanaan koko maailma.

 

Kuten saatatte huomata suhtautumiseni uskontoon ja oma uskoni eivät ole missään määrin yksinkertaisia asioita. Uskon kuitenkin jokaisen tarvitsevan jonkinlaisen uskon elämäänsä. Maailmanmeno on itsessään niin järjetöntä, että sen käsittämiseen tarvitaan jokin suurempi asia. Se, onko se sitten Kosmos tai Jumala, on oikeastaan aika samantekevää. Molemmat vaativat kuitenkin uskoa johonkin sellaiseen, mitä ei voi välttämättä nähdä silmin tai koskettaa käsin. Ja juuri se tekee uskosta ja uskonnosta kiehtovaa.