Kuvia maailmanympärimatkalta ja tarinat niiden takaa 1/2

Matkoilla tulee yleensä kuvattua paljon normaalia enemmän. Ja maailmanympärimatkalla sitä vasta tulikin kuvattua. Monesti kuvia tulee vain räpsittyä, eikä niihin liity mitään sen suurempaa tarinaa. Reissukuvia selaillessani silmiini osui kuitenkin myös monia sellaisia otoksia, joihin kytkeytyy vahvasti jokin tietty tilanne, tarina, tunnetila tai hetki matkalta. Ajattelin jakaa niistä osan kanssanne ja niiden kautta palata taas hetkeksi tuon ikimuistoisen matkan tunnelmiin. Kuvia ja tarinoita oli sen verran paljon, että päätin jakaa ne kahteen erilliseen postaukseen. Tässä ensimmäisessä osassa on kuvia matkamme kolmesta ensimmäisestä kohteesta Kanadasta, Yhdysvalloista ja Ranskan Polynesiasta.

Vancouver, Kanada. Olimme aikaerosta vielä täysin sekaisin ja heräsimme jo todella aikaisin matkamme ensimmäiseen aamuun. Hetken aikaa yritimme vielä nukahtaa uudestaan, mutta ei siitä mitään tullut. Ja onneksi ei, koska muuten emme olisi nähneet tätä upeaa auringonnousua parvekkeeltamme. Aurinko värjäsi taivaanrannan leiskuvilla väreillä ja koko hetki tuntui ihan uskomattomalta. Siinä hetkessä oikeasti tajusin, että kolmen kuukauden maailmanympärimatka on todella alkanut.

Glacier National Park, Kanada. Lähdimme heti aamusta vaeltamaan, vaikka sää olikin sateinen. Toivoimme sen hellittävän vaelluksen aikana, mutta toisin kävi. Tämä kuva on yksi niitä harvoja hetkiä, jolloin näimme edes vähän maisemia tuon vaelluksen aikana. Kun jatkoimme muutaman minuutin kävelyä, pilvet olivat jo peittäneet tämän maiseman. Yhtäkkiä ylempää alkoi kuulua outoa ääntelyä. Aluksi ajattelin sen olevan jokin outo lintu tai eläin, mutta se toistui niin säännöllisesti, että totesimme pian, että sen on oltava ihminen. Pakkohan se oli kävellä katsomaan, ettei kenelläkään ollut mitään hätää. Lopulta meitä vastaan tuli nuori mies, joka kertoi pitävänsä tuota ääntä, jotta karhut pysyvät loitolla. Otimme hänestä mallia ja kehitimme oman huutomme. Minä aloitin sen sanomalla: "Kar" ja mies huudahti kovaäänisesti siihen perään: "HU!" Hyvin tuntui huutomme pitävän karhut loitolla.

Icefields Parkway, Kanada. Olimme ajatelleet yöpyä  yhden yön jollakin leirintäalueella Icefields Parkwayn varrella. Suunnitelmiin tuli pieni muutos, koska syksy oli jo sen verran pitkällä, ettei yksikään leirintäalueista ollut enää auki. Koska emme olisi millään enää jaksaneet jatkaa matkaa Jasperiin asti, päätimme etsiä syrjäisen pysähdyspaikan tien varelta ja yöpyä siellä. Löysimmekin tämän aivan täydellisen paikan joen varrelta ja ajattelin jo, miten ihanaa olisi syödä aamiaista näissä maisemissa, eikä leirintäalueella muiden karavaanareiden joukossa. Tässä täydellisessä suunnitelmassa oli vain yksi mutta. Se oli laitonta. Kanadassa on nimittäin kiellettyä yöpyä kansallispuistoissa muualla kuin sille erikseen varatuilla alueilla. Kun meille vielä selvisi, että laittomasta yöpymisestä olisi tiedossa mojovat sakot, nöyryimme ja ajoimme Jasperiin asti leirintäalueelle. 

Maligne Lake, Kanada. Meistä kumpikaan ei oikein halua/kehtaa pyytää tuntemattomia ihmisiä ottamaan meistä kuvia. Niinpä suurin osa matkamme yhteiskuvista on selfieitä. Tämä kuva on yksi harvinainen poikkeus. Tosin sitäkään emme pyytäneet itse ottamaan. Meitä nimittäin pyydettiin ensin ottamaan eräästä pariskunnasta kuvia ja sen jälkeen pariskunnan nainen kysyi, haluaisimmeko, että hän ottaisi meistä kuvan. Ja niinpä hän otti ja oikein hyvänkin vielä. Tosin se taitaa olla enemmän tuon uskomattoman taustan kuin meidän ansiota. 

Jossain Whistlerin ja Vancouverin välillä, Kanada. Kanadan syyssää ei tosiaan ollut suotuinen meille. Jotenkin tuntui, että koko kolmen viikon ajan sadepilvet seurasivat meitä, minne ikinä menimmekin. Paitsi ihan asuntoautoilumme viimeisinä päivinä, jolloin aurinko vihdoin paistoi useampana päivänä peräkkäin. Yhtäkkiä tajusin, että emme olleet käyttäneet ollenkaan ekstrahinnalla vuokraamiamme retkituoleja, koska aina oli joko liian kylmää tai märkää. Niinpä pidimme kokistauon pysähdyspaikalla ja ronttasin retkituolit ulos autosta, jotta käyttäisimme niitä edes yhden kerran koko matkan aikana. Tuo tauko oli niiden tuolien ensimmäinen ja samalla viimeinen käyttökerta. 

Vancouver, Kanada. Viimeisenä päivänämme Kanadassa kävimme eräässä ostoskeskuksessa syömässä ja samalla kiersimme parissa kaupassa. Yhtäkkiä huomasin Minison liikkeessä tuttuja hahmoja, hattivatteja. Kiersin kaupassa lisää ja löysin sieltä myös muita muumihahmoja erilaisissa tuotteissa. Tuo oli jotenkin niin omituinen kohtaaminen, että minun oli pakko ostaa siitä muistoksi tämä hattivattipussukka, joka maksoi vain pari euroa. Suomessa tuon hinta olisi varmasti ollut moninkertainen.

Walk of Fame, Hollywood, Yhdysvallat. Ennen tätä kuvaa olimme kulkeneet lähes kokonaan uuvuttavan Walk of Famen kärsien jatkuvista myyntiyrityksistä ja muista häiriötekijöistä. Yhtäkkiä Chewbacca ilmestyi eteemme ja vaati päästä yhteiskuvaan. Olimme niin väsyneitä kaiken maailman kaupustelijoihin, etemme enää jaksaneet kieltäytyä, vaan otimme pari kuvaa itsestämme karvakaverin kanssa. Ja tietysti tämän jälkeen Chewbacca vaati meiltä palkkiota kuvista, koska mikään ei ole Hollywoodissa ilmaista. 

Santa Monica, Kalifornia. Tämä auringonlasku Santa Monica Pierilla on jäänyt hyvin elävästi mieleen. Katusoittaja lauloi: "Country Road, Take Me Home.." ja tajusin, miten kaukana olimme kotoa ja miten pitkä matka meillä olisi vielä kuljettavana ennen kotiinpaluuta. Jotenkin tuo hetki oli sellainen täydellinen sekoitus onnellisuutta ja haikeutta. Tuo auringonlasku olisi myös saattanut olla viimeisemme, mutta onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Auringon laskeuduttua lähdimme nimittäin ajamaan lentokentälle teiden ollessa edelleen hyvin ruuhkaiset. Hetken aikaa pääsimme ajamaan noin satasta, kunnes yhtäkkiä tajusimme, että liittymä, johon olimme menossa olikin täysin tukossa. Onneksi mies sai painettua jarrun niin nopeasti pohjaan, ettemme törmänneet edessämme olevaan autoon. Samaan aikaan kuitenkin tajusin, että myöskään takanamme ajanut auto ei ollut huomannut liikenteen seisovan ja hän oli tulossa suoraan meidän perään. Onneksi hän väisti viime tingassa pientareelle, eikä mitään lopulta tapahtunut. Olimme kyllä molemmat aika shokissa tuon jälkeen, kun aloimme miettiä, mitä kaikkea tuossa tilanteessa olisi voinut pahimmillaan käydä. Elämä on niin pienestä kiinni ja siksi siitä on niin äärettömän kiitollinen.

Moorea, Ranskan Polynesia. Tässä kuvassa olemme matkalla kauppaan Airbnb-isäntämme kyydissä matkaseuranamme hänen kaksi koiraa Bubul ja Babul (tai jotain sinne päin). Ruskea koira oli ihan ylilössykkä ja kaipasi aina vaan rapsutuksia. Vaaleampi taas oli vielä täynnä nuoruuden intoa ja melkein heti tämän kuvan ottamisen jälkeen se kävi leikkisästi kiinni ranteisiimme. 

Afareaitu Falls, Moorea, Ranskan Polynesia. Käveltyämme kuuman kosteassa ilmassa tälle vesiputoukselle tuntui virkistäytyminen sen alla ihanalta ajatukselta. Mies meni ensin minun vielä ottaessa kuvia putouksesta. Juuri kun olin menossa myös veteen, uiskenteli kivenkolosta puolimetrinen ankerias, josta tietysti ilmoitin kovaäänisesti miehelle. Mies nousi ylös vedestä, mutta minä olin edelleen hiestä märkänä. Lopulta keräsin rohkeuteni ja kävelin aivan kallioseinämän vieressä putoukselle tuijottaen koko ajan veteen ankeriaan varalta. Mies räpsi pakolliset turistikuvat ja kastauduin nopeasti vedessä. Ja tietysti heti, kun olin noussut vedestä, ankerias uiskenteli juuri sitä samaa reittiä pitkin, jossa olin vain hetki sitten uinut. 

Ravintola Snack Mahana, Moorea, Ranskan Polynesia. Moorealla ei ollut ihan valtavaa ravintolavalikoimaa ja siksi teimmekin aika paljon ruokaa itse. Yksi parhaimmista ravintoloista oli Snack Mahana, jossa kävimme pari kertaa matkan aikana. Olen aina inhonnut purkkitonnikalaa, minkä takia en ole myöskään maistanut sitä muussa muodossa. Tuolla päätin kuitenkin ravistella rajojani ja tilasin tonnikalapihvin. Ja ai että, miten hyvää se olikaan. Uusien juttujen kokeileminen kannatti jälleen.

Moorea, Ranskan Polynesia. Matkamme aikana miehelläni meni totaalisesti hermo siihen, että pyysin häntä aina ottamaan yhden kuvan. Tekosyynä käytin sitä, että mummille piti lähettää kuvia, joissa olisin myös minä, joita kyllä oikeasti lähetinkin lähes päivittäin. Mutta oikeasti halusin niitä myös itselleni muistoksi. Tuon matkan jälkeen mieheni ei ole suostunut ottamaan minusta yhtäkään kuvaa, saa nähdä, leppyykö hän koskaan. Viimeisenä päivänä Moorealla pysähdyimme tälle kirkolle ja sen läheisille pienille markkinoille. Markkinoiden tavarat olivat niin ylihintaisia, ettemme ostaneet mitään matkamuistoksi. Kuva piti kuitenkin saada muistoksi, etenkin kun kirkon katto sopi niin hienosti mekkooni. Tuon mekon sain Anun kirppiskasasta juuri ennen lähtöämme, kuten myös yhdet treenitrikoot. Reissun jälkeen kerroin Anulle, että myös hän on melkein kiertänyt maapallon, koska kaksi hänen vaatettaan kulki koko matkan ajan mukanani.

Tahiti, Ranskan Polynesia. Hän on Nougat, ensimmäinen koira, johon annoin itseni kiintyä Mindin kuoleman jälkeen. Hän oli Tahitin Airbnb-emäntämme ihana koira, joka varasti sydämemme täysin muutamassa päivässä. Nougat seurasi meitä joka paikkaan pihalla ja lopulta annoimme sille myös luvan tulla pihamökkiimme, jossa hän sitten viettikin suurimman osan ajasta meidän rapsuteltavana. Kun kävimme uimassa, Nougat juoksi hädissään ympäri allasta, kunnes nousimme ylös altaasta. Viimeisenä päivänä saimme sen vahingon kautta vihdoin uimaan kanssamme, mikä oli niin hauska näky. Viimeisenä iltana tuli sitten hirvittävän kova itku, kun piti hyvästellä tämä suloinen karvapallo. Jotenkin nuo päivät muistuttivat niin vahvasti siitä, miten mukavaa koiran kanssa eläminen on. Ja tuli ihan hirveä ikävä sitä ja samalla tietysti Mindiä.

Semmoisia tarinoita ja tunteita näiden matkakuvien takana. Kirjoittelen jossakin vaiheessa valmiiksi toisen osan, johon valitsen kuvia Uudesta-Seelannista, Australiasta ja Singaporesta.