Järjetön rakkaus

Olen saanut sitä liikaa ja liian vähän. Olen kerjännyt ja pihdannut sitä. Olen leijunut pilvissä ja rypenyt pohjamudissa sen takia. Olen hyväksikäyttänyt ja minua on hyväksikäytetty sen nimissä. Olen kasvattanut ja kuihduttanut sen siementä sisälläni. Olen sekoittanut sen vihaan, seksiin ja ystävyyteen. Se on antanut minulle toivoa ja vienyt minut toivottomuuteen. Se on tehnyt minusta maailman onnellisimman ja maailman onnettomimman naisen. Rakkaus nimittäin.

Rakkaus on helvetin julma laji. Se on kuin peli, jonka säännöt luulet juuri oppineesi ulkoa ja sitten joku ilmoittaakin, että niihin on tullut muutoksia. Sitä voi harrastaa vaikka kuinka paljon oppimatta oikeastaan mitään. Siitä voi kuvitella tietävänsä kaiken, vaikka ei oikeasti tiedä yhtään mitään. Sitä voi elää harhaluuloissa, että edelliset rakkaudet ovat tehneet fiksummiksi ja huomata silti toistavansa samoja virheitä kerta toisensa jälkeen. Vaikka olisi kuinka kokenut rakkaudessa, sen osuessa kohdalle on aina yhtä avuton kuin silloin ensimmäisellä kerralla. Se riuhtoo, repii, raapii ja syö elävältä. Se myös satuttaa, itkettää, ärsyttää ja kuvottaa. Ja silti sitä aina vain janoaa lisää. Miksi?

Koska mikään tunne ei voita rakastumisen huumaa. Sitä, kun kaikki tuntuu mahdolliselta sen yhden tietyn ihmisen kanssa. Sitä, kun unohtaa kaiken ympärillä olevan ja keskittyy vain nauttimaan siitä tunteesta toisen ihmisen kanssa. Sitä, kun maailmasta tulee parempi paikka elää sen toisen ihmisen takia. Sitä, kun kaikki mitä toinen tekee tai sanoo on täydellistä ja ihmeellistä. Sitä, kun tuntee itsensä ihanaksi, koska toinen haluaa sinut. Sitä, kun uskoo elävänsä sen ihmisen kanssa onnellisena elämänsä loppuun asti.

Kun se huuma laskeutuu, iskee todellisuus. Sitä huomaa, että se toinen ihminen saattakin alkaa rajoittaa niitä mahdollisuuksia. Sitä tajuaa, että maailmassa on aika paljon muutakin kuin se yksi ihminen. Maailmasta saattaakin tulla pahempi paikka elää sen toisen takia. Kaikki, mikä ennen oli siinä ihmisessä täydellistä ja ihmeellistä, saattaakin alkaa ärsyttää. Sitä alkaa tuntea itsensä taas huonoksi ihmiseksi, kun toinen ei haluakaan sinua sellaisena kuin olet. Ja sitä alkaa tajuta, ettei sillä tarinalla ehkä olekaan onnellista loppua.

Tuo on se kiertokulku, mitä minun suhteeni ovat toistaneet. Joskus siihen on mennyt vuosia, joskus kuukausia ja joskus viikkoja. Mutta lopputulos on aina ollut sama. Rakastumisen jälkeen pitäisi osata myös rakastaa. Sietää virheitä toisessa, itsessä ja suhteessa. Olen yrittänyt sitä ja saanut aina siipeeni. Ehkä rakkaus ei ole ollut tarpeeksi vahvaa tai en ole osannut käsitellä sitä oikein. Tai sitten en ole jakanut sitä vielä oikean ihmisen kanssa. Mene ja tiedä.

Tiedän osaavani rakastaa. Rakastan perhettäni, ystäviäni ja koiraani. Rakastan paikkojani, kaupunkejani ja kotejani. Rakastan kokemuksiani ja tavaroitani. Lähes joka päivä rakastan myös itseäni. Ja kaikkea tuota rakastan ilman sen suurempia vaikeuksia. Mutta kun kuvioihin astuvat miehet, olen hukassa. En tiedä, onko vika minussa, heissä vai molemmissa. Tai sitten vain tapaan vääriä ihmisiä oikeaan aikaan ja oikeita ihmisiä väärään aikaan. 

Se, mitä haluan ei ole sitä, mitä tarvitsen. Janoan hulluksi tekevää, polttavaa rakkautta, vaikka oikeasti tarvitsisin luottamusta. Kun jostakin asiasta tulee vaikea ja saavuttamaton, minun on vain pakko saada se. Kiinnostun toinen toistaan ongelmallisemmista miehistä, vaikka tiedän heidän satuttavan minua. Kivat, kiltit ja hyvät miehet eivät vain sytytä minua. Paitsi, jos he alkavat käyttäytyä kuin huonot miehet. Tiedän ansaitsevani hyvää kohtelua, mutta silti olen aina valmis heittäytymään uudelleen ruhjottavaksi.  Ja hyvien miesten seurassa minusta taas tulee The Bad Guy. Ehkä sitä vielä joskus oppii virheistään.

Niin, mitä tapahtui sille itsevarmalle sinkkunaiselle, joka vielä alle vuosi sitten hehkutti, ettei haittaa, vaikka elämään ei tulisi enää koskaan oikeita tai vääriä miehiä? No, se hölmö kyllästyi olemaan tasaisen onnellinen. Se hullu tajusi tarvitsevansa niitä huippuja, pohjia ja kaikkea siltä väliltä. Se halusi nauraa ja itkeä, hymyillä ja huutaa, nauttia ja kärsiä. Se halusi suudella kesäsateessa, painautua toisen ihmisen syliin ja väristä himosta. Tuntea elävänsä joka solulla nyt ja tässä. Se typerys meni ja avasi sydämensä miehelle ja vielä kahdesti. Se sekopää hyppäsi kympistä pää edellä, vaikka tavallaan tiesi, että vastassa olisi vain kova betoni. Ja se urpo ei edes halua katua, koska pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi se unohti kyynisyytensä ja uskoi taas rakkauteen.

Ehkä rakkaus on sittenkin opettanut minulle jotain. Edellisessä suhteessa viruin onnettomana vuosia, tänä vuonna osasin päästää irti parissa kuukaudessa. En enää suostu kestämään mitä vain, koska tiedän pärjääväni omillani. Tiedän, mitä ansaitsen ja en ajatellut ainakaan vielä näin nuorena tyytyä vähempään. Kompromissien aika on sitten lähempänä kolmeakymppiä, jos edes silloin. Mutta en pistä pahakseni, jos jotain mahtavaa ilmestyy ennenkin sitä. Joku, jossa yhdistyy hyvän ja pahan pojan parhaimmat puolet vastutamattomalla tavalla.

Ehkä joskus tulee vielä päivä, etten jää kakkoseksi työlle, päihteille, kuntoilulle, kavereille, toiselle naiselle tai millekään muulle. Ehkä joskus joku vielä kohtelee minua hyvin ja tajuan myös arvostaa sitä. Ehkä joku vielä rakastaa minua kaikkine virheineni. Ja ehkä se tunne on molemminpuoleinen. Ehkä joku vielä joskus nauraa kanssani sekä minun että hänen huonoille puolille. Ehkä pystyn taas joku päivä avaamaan sydämeni ja antamaan kaikkeni, jos joku osoittautuu sen arvoiseksi. Ehkä opin rakastamaan oikein, jos löydän sen oikean ihmisen.

Sitä Jokua odotellessa ajattelin kuitenkin toteuttaa muutamia muita unelmia, jotka ovat vain minua varten.  Ja ehkä jälleen kerran, kun sitä vähiten osaan odottaa, rakkaus yllättää nurkan takaa ja vetää maton jalkojeni alta. Sekoittaa pääni ja elämäni tasapainon, joita olen huolella rakentanut. Sehän siinä rakkaudessa kai kaikista parasta onkin. Kaikessa kamaluudessaan se on kuitenkin elämän suola, joka yllättää täysin odottamatta ja josta ei vaan saa tarpeekseen.