Hyvä kiertoon: Suomen Pakolaisapu

Vuoden lempikuukauteni, syyskuu, on hujahtanut ihan hirveällä vauhdilla ja on taas aika pistää hyvä kiertoon. Tässä kuussa olen tehnyt paljon hyvää, mutta olen myös sortunut shoppailuihin. Syyskuun polttavin puheenaihe on ollut pakolaiset, josta avauduinkin jo aikaisemmin. Silloin kerroin myös, että järjestin koulullamme vaatekeräyksen ja vein ne Lauttasaaren kirkolle, jossa on syyskuun ajan hätämajoitettu pakolaisia.

Tuon tempauksen lisäksi toimin koulumme Nälkäpäivä-vastaavana. Kahden päivän aikana saimme kerättyä yhteensä 474 euroa Punaisen Ristin katastrofirahastoon. Syyskuussa starttasimme myös Mindin kanssa taas kaverikoiratoiminnan ja kävimme moikkaamassa jo tutuiksi tulleita vanhuksia. Nyt kuun lopuksi halusin vielä antaa oman rahallisen panokseni pakolaisten hyväksi.

Kuvat: Wikipedia

Suomen pakolaisapu on vuodesta 1965 asti toiminut kehitysyhteistyöjärjestö. Se tekee kehitysyhteistyötä pakolaisleireillä aikuiskoulutuksen ja nuorisotyön parissa ja tukee paluumuuttajia kriiseistä toipuvissa yhteiskunnissa. Kotimaassa Pakolaisapu kouluttaa vertaisryhmien vetämistä, antaa maahanmuuttajataustaisille nuorille henkilökohtaista ohjausta, tekee naapuruussovittelua sekä vahvistaa maahanmuuttajien omien järjestöjen toimintaa. Lisäksi se tarjoaa tietoa ja herättää keskustelua pakolaisuudesta ja pakolaisten elämästä kriisialueilla ja Suomessa. Tarkemmin järjestön toimintaan voit tutustua tästä. Lahjoituksensa voi osoittaa useampaan eri kohteeseen. Itse päädyin lahjoittamaan 35 euroa pakolaisten auttamiseksi pitkäkestoisissa konflikteissa.

Syyskuussa tein pari heräteostosta ja muutaman pakollisen hankinnan. Syksyyni kuuluvat olennaisena osana mustat saapikkaat ja mekot mustien sukkisten kanssa. Näin syksyn tullen huomasin molempien vetelevän viimeisiään. Pariisista 25 eurolla ostetut saapikkaat ovat palvelleet jaloissani kolmen vuoden ajan, mutta nyt ne alkavat olla rikki niin monesta kohdasta, että niiden korjaaminen olisi kalliimpaa kuin uusien ostaminen. Siksi oli aika ostaa uudet saapikkaat, jotka tulevat toivottavasti palvelemaan minua yhtä uskollisesti kuin edeltäjänsä. En ole kyllä vielä pystynyt heittämään vanhoja saapikkaitani pois, ehkä niille täytyy järjestää hautajaiset :D

Saapikkaiden lisäksi ostin tosiaan parit sukkikset, korun ja aurinkolasit. Ostokset maksoivat ylöspäin pyöristettynä 100 euroa, mikä lisäsi lahjoituksen määrää 10 eurolla. Olen antanut itselleni loppuvuoden aikaa käydä läpi vaatevarastojani ja miettiä, mitä vaatteita oikeasti käytän ja mitä en. Vuoden lopussa on tarkoituksena karsia isolla kädellä tavaraa pois ja hankkia tilalle vain sellaista, mitä oikeasti tarvitsen. Nyt yritän loppuvuoden sinnitellä mahdollisimman vähillä ostoksilla ja vasta massiivisen tyhjennysoperaation jälkeen annan itselleni luvan täydentää vaatevarastoani. Olen nimittäin kyllästynyt siihen, että hirveästä vaatemäärästä huolimatta minulla ei usein ole mitään päälle pantavaa.

Nyt jatkan matikan kokeiden korjausta. Oppilailta tulee hirveää hiillostusta siitä, etten VIELÄKÄÄN ole korjannut kokeita. Kyseinen koe oli siis tänä maanantaina :D Kauheet suorituspaineet! Mukavaa lokakuun alkua kaikille. Toivotaan, että nämä upeat syysilmat jatkuisivat vielä pitkään :)

Väsy

Voi luoja, että voi ihmistä väsyttää! Takana on huonosti nukuttuja öitä, kuuden päivän työviikko, luokan ensimmäinen koe, tukiopetusta, oppimissuunnitelman ja pedagogisen arvion tekoa, palavereja, ensimmäinen vanhempainilta ja miljoona muuta työasiaa. Jos joku kehtaa vielä tulla väittämään, että opettajilla on niin helppoa, kun on lyhyet työpäivät, niin tervetuloa seuraamaan minun arkea.

 

Päivärytmikseni on muodostunut aikalailla se, että opetan sen 4-6 tuntia päivässä ja yritän sen jälkeen päästä (vaihtelevalla menestyksellä) koulusta mahdollisimman nopeasti kotiin lenkittämään Mindiä. Sen jälkeen aloitan toisen työrupeaman, joka kestää päivästä riippuen 2-4 tuntia. Tuohon päälle tulee sitten vielä vaihtelevasti kokouksia, koulutuksia, vanhempaintapaamisia yms. Jokainen vähänkin matikkaa osaava pystyy laskemaan, että viikossa huhkin siis vähintään yhtä paljon hommia kuin muutkin.

 

Tavallaan on mukavaa, että osan työasioista pystyy hoitamaan myös kotoa käsin. Toisaalta olisi ihanaa pystyä unohtamaan työt sinä hetkenä, kun avaa kodin oven. Pahinta tässä ammatissa onkin, nyt lyhyen kokemuksen perusteella, se, että aivoja on tosi vaikea saada kytkettyä off-tilaan. Saatan herätä yöllä miettimään luokan uutta istumajärjestystä tai havahtua kesken telkkariohjelman siihen, että olen taas unohtanut jonkun tärkeän asian. Onneksi on Mindi, joka pakottaa tulemaan kotiin, muuten varmaan asuisinkin luokassa!

 

 

Työt vievät ainakin tällä hetkellä ihan älyttömästi voimia ja tuntuu, etten jaksaisi tehdä enää mitään ylimääräistä niiden lisäksi. Inhoan sitä, kun päänsisäinen ääni nalkuttaa: "Pitäisi jaksaa vielä siivota, tiskata, kokata, käydä kaupassa, pyykätä, urheilla, ylläpitää sosiaalisia suhteita, kirjoittaa blogia, kehittää itseään, tutustua uusiin ihmisiin, käydä suuhygienistillä jne." Se aiheuttaa hirveän riittämättömyyden tunteen. Tänään aion kuitenkin tukkia sen äänen keinolla millä hyvänsä, koska olen leponi ansainnut.

 

Pahoittelut siis, että tämä väsymys saattaa näkyä täällä bloginkin puolella. Lupaan kuitenkin, että viimeistään syyslomalla (johon on enää 2 ja puoli viikkoa!) skarppaan blogin suhteen ja kirjoittelen raakileina olevia postauksia loppuun. Silloin viimeistään tiedossa ainakin ajatuksiani opettajuudesta, matkamuistelut Islannista ja säästövinkkejä unelmien saavuttamiseksi. 

 

Nyt jatkan kuvan mukaista aktiviteettia ja toivotan teille kaikille rentouttavaa viikonloppua (koska minulla se alkoi vasta tänään)!

MatkaMuistoja: Vaellusta Oulangan kansallispuistossa + Salla

Näin syksyn tullen haaveilen usein ruskavaelluksesta Lapissa. Syksy on ainoa vuodenaika, jota en ole vielä päässyt Lapissa näkemään ja uskoisin sen olevan todella upea kokemus. Rakastan ruska-aikaa ja tutkailen päivittäin lenkeilläni sen etenemistä. Lappihaaveisiin liittyen ajattelin palata matkamuistoissa kesään 2011, jolloin suuntasimme exän ja Mindin kanssa kohti Sallaa, jossa veljeni Jaakko oli silloin töissä. 

Olimme reissussa vain vähän alle viikon, mutta kerkesimme tehdä ja nähdä kaikenlaista. Lähdimme reissuun autolla, joka on ehdottomasti helpoin tapa matkustaa Lapissa, jos tarkoituksena on kiertää useampia paikkoja. Välimatkat Lapissa ovat pitkiä ja julkisia kulkee vain harvakseltaan, jos ollenkaan. Ajoimme Lappiin yhden päivän aikana ja takaisin tulimme yöjunan kyydissä.

Majoituimme Jaakon luokse Sallaan, josta käsin teimme kaksi päivävaellusta Oulangan kansallispuistossa, joka sijaitsee Sallan ja Kuusamon rajalla.  Ensimmäiselle vaelluksellemme lähdimme Oulangan luontokeskuksesta. Kiersimme vajaan 10 kilometrin lenkin vaihtelevissa maisemissa.

Aluksi kuljimme läpi poronhoitoalueen, jossa tosin törmäsimme vain yhteen poroon, joka sekin pinkoi äkkiä meitä karkuun. Poroja tuntui näkevän paljon enemmän teiden varsilla kuin luonnossa. Metsä vaihtui välillä suoksi, jonka ylitimme pitkospuita pitkin.

Vanhoja kuvia selailemalla tajuaa muuten hauskoja juttuja, kuten sen, että käytän edelleen päivittäin tuota tuulipukua, joka esiintyy näissä kuvissa. No, mitäpä sitä ehjää vaihtamaan. Ostin sen juuri ennen tuota reissua alennusmyynneistä ja se on kyllä maksanut itsensä takaisin moninkertaisesti.

Noin puolet reitistä kulki jylhien metsien keskellä. Pysähdyimme välillä lounastauolle, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme takaisin Oulankajoelle. Siitä reittimme kulki kohti Kiutaköngästä.

Lopulta saavutimme Kiutakönkään, joka on 325 metrin mittainen koski/vesiputous. Erityiseksi sen tekee punertava kallioseinämä, joka saa värinsä dolomiittikivestä. Koskesta lähtevä pauhu oli todella upean kuuloista ja ei kyllä tehnyt mieli pudota sen vietäväksi. Eipä mikään ihme, että Mindiäkin vähän jännitti, kun pistimme sen poseeraamaan kosken eteen :D

Ihastelimme myös alueen hiidenkirnuja ja löysimme hauskan onkalon, jonne minun oli tietysi aivan pakko tunkea itseni. Onneksi pääsin sentään myös pois! Kiutakönkäältä on noin kilometrin matka Oulangan luontokeskukseen, joten sitä pääsee ihmettelemään myös paljon lyhyemmällä kävelymatkalla kuin mitä itse teimme.

Toinen päivävaelluksemme oli puolestaan Pieni Karhunkierros, jonka kokonaispituus on 12 kilometriä. Sen lähtö- ja päätepiste on Juuman pysäköintialue ja se on reittinä melko vaativa. Aikaa sen kulkemiseen kannattaa varata reilusti, ainakin 5-6 tuntia. 

Pieni Karhunkierros kulkee pitkin Kitkajoen upeita maisemia ja sen varrella on useita hienoja koskia. Ensimmäisenä niistä saavuimme Myllykoskelle, jossa on aikanaan ollut toimiva viljamylly. Nykyään se toimii päivätupana.

Ylitimme Myllykosken mahtavat kuohut riippusiltaa pitkin, josta meinasi tulla todellinen jännitysnäytelmä. Jaakko lähti ylittämään siltaa Mindin kanssa, mutta Mindi pistikin täysstopin päälle tajuttuaan alla kuohuvan kosken. Yhtäkkiä Mindi onnistui jotenkin irrottautumaan valjaistaan ja oli täysin vapaana sillalla. Onneksi selvisimme vain säikähdyksellä ja saimme Mindin kannettua turvallisesti kosken toiselle puolelle.

Seuraavaksi edessämme oli vaihtelevaa metsä- ja suomaastoa, jossa korkeuserot olivat huomattavia. Onneksi olimme valinneet vaellussuuntamme oikein ja saimme laskeutua Kallioportilta 100 metriä maaporrastusta pitkin alas laaksoon. Lounasta nautimme upeissa jokimaisemissa, josta jatkoimme taivallustamme kohti Jyrävää.

Jyrävä (9 metriä) on yksi Suomen suurimmista vesiputouksista. Putouksen jyrinä kuuluu jo kauas, kun sen valtavat vesimassat virtaavat kalliokapeikon lävitse. Ennen tuota reissua en edes tiennyt, että Suomestakin löytyy oikeita vesiputouksia. Jyrävältä jatkoimme takaisin Myllykoskelle ja siitä lähtöpisteeseemme. Mindi jaksoi kulkea reippaasti mukanamme koko vaelluksen ajan. Ruoka ja uni maistui kyllä koko porukalle tuon suorituksen jälkeen.

Viimeisiä päiviä vietimme rennosti Sallassa kierrellen. Kävimme muun muassa katsastamassa Jaakon omistaman "kultasuon", sotamuistomerkkejä sekä Sallan erikoisen mallisen kirkon. Lopulta oli aika sanoa hyvästit Jaakolle ja Sallalle ja kääntää nokka kohti Rovaniemeä. Siellä teimme pikaisen piipahduksen Joulupukin lahjapuoltiin, josta jatkoimme yöjunaan.

Reissu oli hyvä muistutus minulle siitä, miten paljon mielenkiintoista nähtävää täältä Suomestakin löytyy. Kotimaan matkailussa on myös se hyvä puoli, että Mindin voi ottaa usein mukaan reissuun. Tuon matkan jälkeen olen käynyt jo toisenkin kerran ihastelemassa kesäisen Lapin maisemia, josta voit lukea enemmän tästä. Vaikka Oulangan kansallispuistosta ei löydy varsinaisia tuntureita, on se monipuolisen maastonsa takia upea vaelluskohde, jota voin suositella kaikille. Lapissa ja sen luonnossa on jotain ihmeellistä taikaa, sinne voisin aina lähteä uudestaan. 

Löytyykö lukijoista muita Lappiin hurahtaneita? :)

Uuden vuoden unelmamatka: Malediivit ja Dubai

Jokainen matka on minulle jonkinlaisen unelman täyttymys. Sitten on kuitenkin olemassa niitä SUURIA reissu-unelmia, joiden toteutumisesta on haaveillut vuosia tai kymmeniä vuosia. Travelisan historiaan niitä on mahtunut tähän mennessä kaksi, New York ja vapaaehtoistyöt Etelä-Afrikassa. Ja tämän vuoden lopussa häämöttää niistä kolmas. Vietän nimittäin vuodenvaihteen Malediiveilla ja kotimatkalla koukkaan Dubain kautta. Tuon matkan avulla ei ole enää pienintäkään ongelmaa saada motivoitua itseään pimenevän syksyn keskellä. Se on kirkas valo tunnelin päässä, jota kohden suuntaan ajatukseni kaiken stressin keskellä.

Kuvat: Wikimedia

Miten tähän sitten päädyttiin? Kaikki alkoi siitä, kun aloin suunnitella lähteväni uudeksi vuodeksi jonnekin lämpöön. Ajatuksissani oli esimerkiksi Eilat ja muita edullisempia rantakohteita. Siinä sitten eri vaihtoehtoja punnitessa isi ehdotti, haluasinko lähteä hänen kanssaan Malediiveille. Se kun on yksi niistä harvoista paikosta, joissa edes isi, suurena maailmanmatkaajana, ei ole koskaan käynyt. Eipä tarvinnut kauaa miettiä vastaustani, niin kauan Malediivien turkoosit vedet ja water villat ovat pyörineet haaveissani.

Ainoa ongelma oli tietysti matkan hinta, joka on tosi korkea omalle matkabudjetilleni. Pulma ratkesi kuitenkin lopuilla valmistujaisrahoillani. Nyt, kun minulla on säännöllinen työ, en tarvitse loppuja rahoja elinkustannuksiini. Niinpä maksan itse lentoni ja isi puolestaan maksaa majoittumisemme matkan aikana. Tarkan harkinnan jälkeen päädyimme tuhlaamaan Malediivien majoituksessa ja pihistämään Dubain yöpymisissä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen avaamaan water villamme oven Giraavaru saarella.

Kuvat: Wikimedia

Saa nähdä, ollaanko me isin kanssa ainoa ei pariskunta koko saarella, Malediivit kun on todella suosittu häämatkakohde. Itsekin ajattelin säästellä sitä siihen tarkoitukseen, mutta tuollaisesta tilaisuudesta ei vain voinut kieltäytyä. Unelmat jää äkkiä toteutamatta, jos niiden toteuttamiseen odottaa sitä täydellistä hetkeä. Ja sitä paitsi, maailma on pullollaan upeita paratiisisaaria, joille matkata sitten mahdolliselle honeymoonille. Malediivit taas saattaa olla jo kadonneet tältä planetaalta ennen kuin tämä tyttö sanoo: "Tahdon.":D

Halusin yhdistää samaan reissuun myös vierailun Dubaissa. Se ei paikkana kiehdo niin paljon, että haluaisin viettää siellä kokonaisen viikon, mutta parissa päivässä kerkeää varmasti nähdä jo tuon omalaatuisen emiraatin parhaimmat puolet. Ja tietysti tehdä edullisia shoppailuja, kun Malediiveilla ei varmasti ihan kauheasti ostettavaa löydy.

Kuvat: Wikimedia

Olen tulevasta matkasta niin innoissani, etten tiedä, miten päin taas pitäisi olla. Teimme päätöksen matkasta niin nopealla aikataululla, etten oikein vieläkään käsitä, että yksi suurimmista matkahaaveistani toteutuu jo reilun kolmen kuukauden päästä. Tuskin maltan odottaa!

Millaisia suuria reissu-unelmia teillä muilla on? 

Unelmien täyteistä viikkoa kaikille :)

Vihaan kyllästynyt

Olen niin loppu näihin ajankohtaisiin yhteiskuntakeskusteluihin, jotka käyvät päivä päivältä kuumempina. Mediaan ei tunnu mahtuvan tällä hetkellä kuin kaksi aihetta, hallitus ja pakolaiset. Kummastakin käytävät "keskustelut" ovat saaneet niin käsittämättömiä mittasuhteita, että pelottaa oikeasti, mihin tämä maailma on menossa. 

Itse pyrin aina ymmärtämään kaikkien osapuolten mielipiteet, vaikka itse olisinkin asioista aivan eri mieltä. Siksi en voi käsittää sitä suunnatonta vihaa, joka on noussut ääripäiden välille. He ovat tietysti vain pieni osa koko porukasta ja väliin mahtuu onneksi runsas joukko ihmisiä, jotka kykenevät näkemään kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välissä. Kuitenkin nämä ääripäiden edustajat nostetaan eniten esille mediassa, mikä vain lisää mielikuvaa kahtiajakoisesta Suomesta.

Tällaisissa tilanteissa sitä aina huomaa, minkälaisessa kuplassa monet suomalaiset oikein elävät. 10 vuoden nousukiito totutti ihmiset liian hyvään ja sai unohtamaan Suomen menneisyyden. Unohdettiin se, että Suomi ei ole aina ollut hyvinvointiyhteiskunta. Unohdettiin se, mistä tilanteesta itsenäistä Suomea on aikanaan lähdetty rakentamaan. Unohdettiin se, että suomalaisetkin ovat olleet pakolaisina sotiensa aikana. Ja unohdettiin jopa se, mitä lamasta selviäminen vaatii, vaikka edellisestä on vain parikymmentä vuotta.

Hyvinvointiyhteiskunnan hellässä huomassa eläminen päästää valloilleen ihmisten ahneuden. Kaikkea pitää saada aina vain enemmän, eikä mikään silti riitä. Se muuttaa suhteellisuudentajua ja tekee sokeaksi ympäristölle. Ja pahimmassa tapauksessa se tappaa empatian. Ei enää kyetä näkemään omaa napaa pidemmälle ja välittämään muiden ihmisten ahdingosta tai hädästä.

Olen samaa mieltä siitä, että hallituksen leikkaukset ovat kohdistuneet epätasaisesti niin, että yhteiskunnan heikoimmat joutuvat kantamaan raskaimman taakan. Jokaisen suomalaisen on kannettava yhtä raskas taakka, jotta saamme velkaantumisen loppumaan ja mahdollisuuden uuteen nousuun.

Mutta aivan yhtälailla ihmisten on tajuttava, että jostakin on vain pakko leikata. Eikä se tarkoita, etteikö nyt menetettäviä etuuksia voisi jonain päivänä saada takaisin. Vihapuheet eivät kuitenkaan aja kenenkään etuja. Välillä tulee miettineeksi, mitä kaikkea sillä energialla voitaisikaan saada aikaiseksi, jonka ihmiset käyttävät haukkumiseen, valittamiseen ja vihaamiseen.
 

Tähän vihaherkkään tilanteeseen osui sitten tietysti yksi kaikkien aikojen pahimmista pakolaiskriiseistä. Ei ollut vaikeaa arvata, mikä oli äänekkäin reaktio. Miksi meidän pitäisi auttaa, kun omatkin asiat on huonosti? Tuo on mielestäni reaktio, joka voi tulla ainoastaan ihmisiltä, jotka ovat vieraantuneet pahasti todellisuudesta. Niiltä, jotka ovat unohtaneet, että jos sinulla on katto pään päällä, töitä, ruokaa, vaatteita ja muuta omaisuutta, olet paljon rikkaampi kuin suurin osa maailman ihmisistä.

Suomeen on pesiytynyt vaarallinen tauti nimeltään välinpitämättömyys. Mielestäni ihmisen perusreaktio pitäisi hätää nähdessä nimittäin olla, miten voin auttaa. On samantekevää, onko kyseessä eksynyt lapsi, sairaskohtauksen saanut vanhus vai koditon pakolainen. Kukaan ei pärjää maailmassa yksin, eikä koskaan voi tietää, milloin hätä osuu omalle kohdalle. Etkö silloin toivoisi sinua autettavan? Auttaminen ei vaadi muuta kuin halua. Sitä voi tehdä niin monella tavalla. Joku antaa rahaa, toinen tavaroita ja kolmas aikaa. Tärkeintä on auttaa, eikä vain tykkäillä facebookissa, koska se ei auta ketään.
 

 

Lauttasaaren seurakunta keräsi pakolaisille miesten vaatteita, joita minulta ei yllättäen ihan hirveästi löytynyt. Mutta se ei estänyt minua auttamasta. Kerroin asiasta koulumme opettajille maanantaina ja viikon aikana he toivat yhteensä kymmenen säkkiä miesten vaatteita lahjoitettavaksi. Kuljetin vaatteet kirkolle eilen ja tänään, josta ne siirtyvät eteenpäin niitä kipeästi tarvitseville. Kirkolle myös hätämajoitetaan pakolaisia ainakin syyskuun loppuun asti, joista osan näin tänään. Ja voin kertoa niiden olevan väärässä, jotka kuvittelevat heidän olevan pelkästään nuoria miehiä. Pihalla leikki pieniä lapsia ja sisällä istui sekä nais- että miesseurueita.
 

Tietämättömyys aiheuttaa ennakkoluuloja ja ennakkoluulot luovat puolestaan pelkoja. Mielestäni meillä suomalaisilla ei ole kuitenkaan mitään syytä pelätä ihmisiä, jotka tulevat hädän ja pelon keskeltä. Tietysti joukosta pitää saada karsittua ne, joilla ei oikeasti ole hätää ja lähettää heidät takaisin.  Emme voi kuitenkaan kääntää selkää hätää kärsiville ihmisille vain sen takia, että toiset käyttävät sitä häikäilemättömästi hyväkseen.
 

Toivon, että jokainen löytää näinä hankalina aikoina itsestään selviytyjän ja auttajan. Eikä anna valtaa sisäiselle vihaajalleen. Vihaaminen on maailman helpointa. Ymmärtäminen, joustaminen, jakaminen ja auttaminen huomattavasti vaikeampaa. Mutta vihaamalla emme tästä suosta nouse. Uppoamme vain entistä syvemmälle.

Huh, tulipas avauduttua. No, jos se havahduttaa edes yhden kuplamaailmassa elävän, oli se sen arvoista. Tämän HH:n kappaleen myötä haluan muistuttaa kaikkia lukijoita ihmisyydestä ja toivottaa rentouttavaa viikonloppua :)

Myöhästyneitä ristiäistunnelmia

Vietimme elokuun ja samalla kesän viimeistä viikonloppua mökillämme Porvoossa juhlien Tuomaksen ja Anun pojan ristiäisiä. Sain jälleen toimia kummina, tosin tällä kertaa ei tarvinnut jännittää vauvan pudottamista, kun vastasin vain evankeliumin lukemisesta. Siksi kasvojani eivät kostuttaneet hikikarpalot vaan kyyneleet, kun pystyin keskittymään tilaisuuden liikuttavuuteen.

 

 

Poika sai nimekseen varsin suomalaisen nimen, jonka arvasi peräti kolme ihmistä etukäteen (en ollut yksi niistä). Suurimman yllätyksen koki enomme, jonka nimen poika sai toiseksi nimekseen. Nyt olen sitten kolmen mahtavan poitsun ylpeä kummitäti. Seuraavaksi sitten tyttöjä kiitos :D

 

 

Äiti oli loihtinut jälleen kerran ihanat tarjoilut juhlaan. Itse arvostin erityisesti sitä, että voileipäkakkua ei ollut tarjolla ollenkaan. Juhlat sujuivat rennoissa merkeissä, koska paikalla oli paljon lapsia, jotka kevensivät tunnelmaa.

 

 

 

Samaan viikonloppuun osui myös äidin 60-vuotispäivät, joita hän tosin lähti karkuun merelle isin kanssa. Ensi viikolla he sitten suuntaavat kohti Slovakiaa, jonne minunkin oli tarkoitus lähteä mukaan. Tällä viikolla teimme isin kanssa kuitenkin sellaisia reissupäätöksiä, ettei harmita enää yhtään tuon matkan peruuntuminen. Tuosta yhden isoimman reissu-unelmani toteutumisesta kirjoitan kuitenkin vielä oman postauksen myöhemmin.

 

 

Flunssa on edelleen pahasti riesanani, mutta yleisvire on taas paljon parempi. Ihanaa, että loppuviikoksi on vielä luvattu kesän paluuta. Ehkä kerkeän nauttia siitä myös äidille ostamassamme pihakeinussa löhöillen. Kauan taas maltoinkin levätä, kun jo nyt on pää täynnä vaikka mitä suunnitelmia! No, onneksi on Susijengi, jonka huikeita otteita EM-kisoissa on pakko seurata kotikatsomossa. Niin, ja tietty Salkkarit sekä kaikki muut syksyn laatusarjat :D

 

Kyllä se elämä taas alkaa voittaa!

Ylisuorittamisen äkkistoppi

Voisin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea olen saanut aikaiseksi kuukauden aikana. Miten hyvin olen sopeutunut uuteen työympäristöön. Miten paljon mahtavia asioita olen kokenut. Mutta se olisi vain osa totuutta. Siksi kerron, mitä tapahtuu ihmiselle, joka ylisuorittaa kuukauden ajan kaikilla elämänsä osa-alueilla. Se sairastuu. On kai onni, että kroppa osaa pistää stopin, jos meno on liian kovaa, vaikka viides flunssa tähän vuoteen on jo vähän liikaa. Nyt on vain pakko koittaa levätä ja koota itseään maanantaiksi.


Se tunne, kun kuvittelet, että kyllä tästä flunssasta selvitään lepäämällä ja heräät seuraavana aamuna näyttäen tältä :D

 

Kulunut kuukausi on ollut aikamoista kyytiä. Etenkin, kun sitä ennen olin kerennyt tottua elämään, joka sisälsi paljon tyhjää vapaa-aikaa. Energiaa ovat syöneet pitkiksi venyneet työpäivät, valtava määrä uusien asioiden sisäistämistä ja itselleni asettamat älyttömät paineet töiden suhteen.  Kuukauteen on mahtunut sen takia aika vähän vapaa-aikaa ja sekin on sisältänyt paljon kaikenlaista ohjelmaa. On ollut yökyläilyjä, Siltsun keikkaa, ristiäisiä, illanviettoja, treffejä, urheilutapahtumia ja vaikka mitä muuta. Vaikka ne ovat kaikki olleet mukavia tapahtumia, ovat ne ylikuormittaneet mieleni ja kroppani äärirajoille.

Ylitin itseni juoksemalla RunFestissa 4,2 kilometriä alle puoleen tuntiin. Oli aika voittajafiilis :)

Kun siihen lisätään vielä jatkuva huoli Mindin tilasta, oli stressicocktail valmis. Perjantaina se kaikki sitten huipentui, kun pääsin töistä kotiin, jonne olin raahautunut pää kainalossa. Tärisin peiton alla kuumehorkassa ja yhtäkkiä Mindi sai epilepsiakohtauksen pitkästä aikaa. Kun sain tilanteen vihdoin rauhoitettua, en pystynyt liikkumaan. Makasin vain Mindin vieressä ja itkin. Ajattelin vain, etten jaksa enää, en pysty nousemaan, en minä tällaista elämää halunnut.

Siinä hetkessä tunsin itseni niin yksinäiseksi tässä maailmassa. Toivoin vain, että joku soittaisi. Tai halaisi. Tai ymmärtäisi. Makasin ja makasin ja makasin. En tiedä, kuinka kauan, mutta se tuntui ikuisuudelta. Siinä maatessa mieleeni piirtyi äkillisesti kuva pakolaispojasta, joka makaa elottomana rannalla. Se havahdutti minut lopulta lamaannuksestani ja pakotti nousemaan ylös. Silloin, kun omat murheet tuntuvat painavilta, suhteutan ne koko maailman mittakaavaan. Se ei poista ongelmiani, uupumustani tai ahdistustani, mutta se saa ne tuntumaan vähän pienemmiltä. Ja se saa muistamaan kaikki hyvät asiat elämässäni.

Kävin luovuttamassa verta pitkästä aikaa ja ihastelin muiden urheilusuorituksia telkkarista. 

Minun ongelmista lähes kaikki on muutettavissa. Ja minä myös pystyn tekemään ne muutokset. On helpompaa heittäytyä avuttomaksi marttyyriksi kuin ryhtyä tekemään tarvittavia muutoksia elämässään. Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon välittäviä ihmisiä, jokaisen elämä on loppupeleissä omissa käsissä. Jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa sen parantamiseksi. Jokainen on vastuussa omasta jaksamisestaan.

Luokan kanssa nautittiin elokuun kesäpäivistä metsäretkillä ja tehtiin muita hommia Rekun valvovan silmän alla.

Välillä positiivisetkin asiat voivat kuluttaa voimavaroja ja aiheuttaa uupumista. Kuukauden ajan elin pitkälti muita varten ja unohdin itseni ja oman jaksamiseni. Nyt on pakko höllätä. Laskea rimaa alemmas. Pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Keskittyä henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Lakata vertaamasta omaa elämäänsä muiden elämään. Kaikki ihmiset eivät tarvitse "tyhjää" aikaa. Minä kuitenkin tarvitsen sitä paljon jaksaakseni. Eikä se tee minusta huonompaa ihmistä, vaikka välillä niin ajattelenkin.

Vielä hetki sitten nautittiin rantakeleistä, jotka elokuu vei mukanaan.

Välillä tarvitaan pohjakosketuksia, jotta voi ponnistaa takaisin pintaan. Ja muistaa kaiken hyvän elämässään. Suomessa eläessä siihen kaikkeen vain jotenkin turtuu ja ongelmat saavat älyttömiä mittasuhteita. Siihen kai kaikki negatiivinen pakolaiskeskustelukin pitkälti pohjautuu. Omat ongelmat tuntuvat niin suurilta, että ihmetellään, miksi minun pitäisi auttaa, kun on nämä omatkin haasteet. Mutta juuri auttamalla hädässä olevia saa tarvittavat mittasuhteet ongelmiinsa ja osaa suhtautua niihin paremmin. Juuri siksi hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyöt  tulevat säilymään arjessani. Jotta muistaisin, miten hyvin minulla menee.