Mitä tuuliviiri haluaa?

Muutosta vai pysyvyyttä? Vapautta vai sitoutumista? Uutta vai vanhaa? Rahaa vai vapaa-aikaa?

 Järki vai tunteet?

Siinäpä muutamia suuria kysymyksiä, joita olen viime aikoina pyöritellyt tuuliviirin lailla pyörivässä päässäni. Varmoja vastauksia en ole löytänyt vieläkään. Joka toinen päivä olen täysin varma, että haluan vaihtoehdoista toista ja heti seuraavana päivänä pääni onkin kääntynyt täysin päinvastaiseen suuntaan. Ja välillä olen vain lopen kyllästynyt päähäni ja sen ajatuskulkuihin.

Loppuuko tämä tuuliviireily koskaan? Miksi toisille kaikki on päivänselvää ja itse kuljen keskellä tietämättömyyden sumua? Tuleeko vielä joskus päivä, jolloin näen kaiken kirkkaana ja selvänä? Saavutanko joskus rauhan?

Luulin, että itseään etsitään vain teininä, ei koko loppu elämää. Naurattaa ne "tavoitteet", joita asetin itselleni viisi vuotta takaperin. Silloin näin itseni 25-vuotiaana vakityössä, naimisissa, asumassa isossa asunnossa tai talossa ja omaa perhettä perustamassa. Silloin kuvittelin 25 vuoden tarkoittavan aikuisuutta, järkevyyttä ja tasaisuutta. Nyt kun tuohon hetkeen on aikaa enää viikko, saan pistää aikalailla tuulemaan, jos aikoisin saavuttaa edes yhden noista tavoitteista tuohon päivään mennessä. Mutta enää se ei tunnu tärkeältä.

Kannattaako elämää suunnitella? Mikä on oikeasti tärkeää elämässä? Tavoittelevatko ihmiset määrättyjä asioita vain, koska yhteiskunnassa arvostetaan tietynlaista elämäntapaa?

Tämänhetkinen elämäni ei voisi olla kauempana noista mielikuvista. Elämäni rakentuu pätkätöistä, sinkkuudesta, yksiöstä ja karvaisesta perheenjäsenestä. Se on kaukana aikuisuudesta, järkevyydestä tai tasaisuudesta. Ja silti kaiken henkisen myllerryksen keskellä tiedän, että näin kaiken kuuluikin mennä. Jokainen mutka on ollut tarvittava ja jokainen suunnanmuutos ollut oikea, vaikka läheskään aina ne eivät olekaan siltä tuntuneet.

Olisinko onnellisempi, jos olisin saavuttanut asettamani tavoitteet? Mitä jos asiat olisivat menneet toisin? 

Nyt viisi vuotta vanhempana näen, millaiseen loukkuun olisin itseni saattanut, jos olisin pitänyt väkisin kiinni tavoitteistani. Olisin tuominnut itseni elämään onnettomana elämäni loppuun asti. Tai havahtunut siitä vasta joskus neli- tai viisikymppisenä valtavan kriisin kera. Olisin menettänyt tärkeän osan elämääni, nuoruuden. Aloin elää sitä myöhässä, koska liian monta vuotta kuvittelin haluavani jotain ihan muuta. Siksi en kai ole vielä valmis luopumaan siitä ja siirtymään aikuisuuteen.

Voiko tässä elämässä enemmän kuin elää?

Niin ärsyttävää kuin tämä tuuliviireily välillä onkin, en välttämättä osaisi elää ilman sitä. Kun omistaa levottoman sielun, onnea ei ehkä voi löytää tasaisuudesta. Pelkään harvoja asioita elämässä, mutta jämähtäminen on yksi niistä. Pelkään havahtuvani jonain päivänä ja huomaavan elämäni lipuneen ohitse ilman, että tajusin elää ja nauttia siitä. Siksi kai mieleni pysyy jatkuvassa liikkeessä, etsii uusia suuntia ja haasteita. Ja tiedän, että niin kauan, kun kuuntelen sydämeni ääntä, olen oikealla polulla.